Nasima Razmyarin ja Kamela-äidin pakahduttava huoli Kabuliin jääneistä rakkaista: ”Emme halua luopua toivosta”
Perhe on aina ollut tärkeä Nasima Razmyarille. Siitä lähtien kun Taleban otti vallan Afganistanissa, suru ja syvä huoli ovat painaneet häntä ja hänen Kamela-äitiään. Miten auttaa sukulaisia? Mitä kertoa omille pojille?
Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar on kiitollinen Kamela-äidilleen. ”En pystyisi uppoutumaan työhöni niin täysillä, ellei äiti auttaisi meitä.”
Onneksi sinä olet täällä. Sen lauseen Kamela Razmyar, 60, on kuullut usein viime kuukausien aikana. On tuntunut hyvältä huomata, että niin moni välittää.
”Se kertoo paljon hyvää suomalaisuudesta. Olemme iloisia siitä, että on ihmisiä, jotka ovat pelastuneet ja löytäneet kotinsa täältä”, sanoo Kamelan tytär, Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar, 37.
Hyvää tarkoittavat sanat ovat korostaneet myös sitä, miten erilainen kohtalo monella läheisellä on Kamelan ja Nasiman synnyinmaassa, ääri-islamilaisen Talebanin elokuussa valtaamassa Afganistanissa.
Suomeen juurtuneiden Razmyarin naisten pakahduttavin huoli on tällä hetkellä Kamelan nuorimmasta siskosta ja hänen neljästä lapsestaan.
Kamela Razmyar otti mukaansa kolme valokuva-albumia, kun perhe lähti Moskovaan. Ne jäivät ainoiksi käsinkoskeltaviksi muistoiksi Kabulista. © Razmyarien kotialbumi
Kamela ja Daoud Razmyarille oli itsestäänselvää, että Nasimaa ja vuotta nuorempaa Nomyal-veljeä kohdellaan yhdenvertaisina. © Razmyarien kotialbumi
Tasa-arvoon kasvaneet
Kamela Razmyar sanoo kasvaneensa tasa-arvoisessa Afganistanissa. Sellaisessa yhteiskunnassa hän myös perusti perheen 80-luvun alussa. Vanhemmat eivät kyseenalaistaneet naisten koulutuksen merkitystä. Päinvastoin, Kamelaa ja hänen viittä sisartaan kannustettiin korkeakoulutukseen yhtä painokkaasti kuin kolmea veljeä.
”Naiseus ei ollut taakka, vaan pikemminkin etu”, Kamela sanoo.
Hänestä tuli toimittaja, joka kirjoitti laajalevikkisessä sanomalehdessä politiikasta, yhteiskunnallisista asioista, taloudesta ja ihmisistä.
Kamela solmi 22-vuotiaana avioliiton neljätoista vuotta vanhemman poliitikon ja diplomaatin Mohammad Daoud Razmyarin kanssa. Liittoa on kuvattu järjestetyksi. Kysymys siitä, olisiko Kamela voinut torjua sulhasehdokkaan, naurattaa häntä. Järjestetty liitto tarkoitti sitä, että yhteiset ystävät olivat kehuneet miestä arvostetuksi ja moderniksi, ja vanhemmat tarkistaneet sulhasehdokkaan taustan ennen kuin heidät esiteltiin toisilleen. Kamela oli silti vapaa tekemään oman valintansa.
”Raa’immillaan järjestetty avioliitto on jotain ihan muuta, pakottamista. Mutta meidän kohdallamme se ei ollut sitä. Saimme tutustua. Ehkä se ei ollut salamarakkautta, vaan sitä enemmän pragmaattista ajattelua”, Kamela kuvaa.
Kamelan perhe asui maan pääkaupungissa Kabulissa. Vaikka Daoudin perhe oli kotoisin sitä vanhoillisemmalta maaseudulta, myös hän oli omaksunut vahvasti tasa-arvoa kannattavan arvomaailman. Kun Nasima syntyi syyskuussa 1984, Daoud jäi kotiin hoitamaan pienokaista Kamelan palattua töihin neljän kuukauden äitiysloman jälkeen. Nomyal-veli syntyi vuotta myöhemmin.
”Isälle oli kuulemma erityinen ilonaihe se, että esikoinen oli tyttö. Kasvatuksessa vanhemmat painottivat aina tasa-arvoisuutta”, Nasima kertoo.
Ensimmäinen merkittävä käänne Razmyarin perheen elämässä tapahtui, kun Daoud nimitettiin Afganistanin suurlähettilääksi Moskovaan vuonna 1989. Nasima oli viisivuotias perheen paketoidessa kotinsa Kabulissa kolmeksi tulevaksi vuodeksi, kuten he kuvittelivat. Lähdön hetki oli kuitenkin Nasimalle viimeinen kerta synnyinmaan kamaralla.
”Tätejäni lyötiin kepillä torilla, jos he eivät olleet pukeneet burkhaa riittävän peittävästi.”
Vaaraan joutuneet
Afganistanin historiassa on monia vaiheita. Maata vuodesta 1933 hallinnut kuningas syöstiin vallasta Neuvostoliiton tukemalla vallankaappauksella vuonna 1973. Kamela Razmyar oli tuolloin 12-vuotias. Kommunistien vaikutusvalta kasvoi, missä Razmyarit näkivät mahdollisuuksia kehittää maata. Tasa-arvoa edistettiin, koulutus lisääntyi ja hyvinvointi haluttiin jakaa aiempaa tasaisemmin.
”Aina voi vertailla, mikä oli parempaa. Tosiasia on, että kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut kauheaa. Ajassa on menty valtavan paljon taaksepäin”, sanoo Nasima.
Islaminuskoiset afgaanit vastustivat kommunistihallintoa. Syntyi vastarintaliike Mujahideen, Jumalan soturit. Varmistaakseen kommunistien vallan Neuvostoliitto miehitti maan 1979. Se puolestaan johti siihen, että Afganistanista tuli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisen kylmän sodan pelinappula. Yhdysvallat tuki Mujahideeniä asein ja sotatarvikkein. Sissiliike sai tukea myös muiden arabimaiden islamisteilta. Lopulta Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista 1989, samana vuonna, jolloin Razmyarit muuttivat Moskovaan. Neuvostomiehityksestä jäi maahan paljon arpia.
Suurlähettilään asunnolla Razmyarit seurasivat uutiskanavilta, kun kommunistit syöstiin lopullisesti vallasta kolme vuotta myöhemmin. Alkoi uusi sisällissota, johon osallistui myös sunnimuslimien ääriliike Taleban. Siinä vaiheessa kotimaahan palaaminen olisi merkinnyt Razmyarin perheelle hengenvaaraa. Heistä tuli Suomen ensimmäinen afgaaniperhe, kun he saivat turvapaikan maasta vuonna 1992.
Kamelan Afganistanissa asuva sisko on koettanut valaa lapsiinsa tulevaisuuden uskoa. ”Hän on sanonut, että on kokenut saman 20 vuotta aiemmin. Ja että tilanteen hirveydestä huolimatta siitä selviydytään.” © Tommi Tuomi
Kaapuun suljetut
Taleban eteni Afganistanissa, valloitti pääkaupunki Kabulin 1996 ja julistautui maan viralliseksi hallitsijaksi. Maassa otettiin käyttöön sharia-laki, joka muun muassa kielsi alkoholin, ei-uskonnollisen musiikin kuuntelun ja television katselun. Naiset määrättiin pukeutumaan koko vartalon kasvoineen peittäviin burkhiin, eivätkä he saaneet liikkua kodin ulkopuolella ilman miespuolisen sukulaisen seuraa. Yli kymmenvuotiaat tytöt eivät saaneet käydä koulua. Lain uhmaajia teloitettiin, kivitettiin tai heiltä katkaistiin raajoja.
Nasima kertoo, miten hänen miespuolisia serkkujaan nöyryytettiin mittaamalla parran pituus. Talebanin hallitsemassa maassa miesten oli pakko kasvattaa parta.
”Tätejäni lyötiin kepillä torilla, jos he eivät olleet pukeneet burkhaa riittävän peittävästi.”
Nasiman mielikuvat Afganistanista ja kotikaupunki Kabulista ovat hajanaisia. Elävimmin hän muistaa ihailleensa kauniita, tyylikkäästi pukeutuvia tätejään. He olivat hänelle esimerkki siitä, kuinka tärkeää naisen on paitsi kouluttautua myös huolehtia itsestään.
Kun Taleban nousi valtaan, tädeistä nuorin oli juuri valmistunut juristiksi.
”Hänet suljettiin kaapuun ja kaikki kontaktit ulkomaailmaan vietiin.”
Menneisyyteen jäivät myös iloiset, musiikin säestämät perhejuhlat. Kun Kamelan nuorin sisko vietti häitään, suurin pelko oli se, ettei pienessä olohuoneessa järjestetystä tilaisuudesta kantautuisi juhlan ääniä seinien ulkopuolelle. Kamela ja Nasima saivat tilaisuudesta muutamia valokuvia.
”Miten niin iloisesta asiasta voi saada niin surullisia kuvia? Ne kertovat, miltä onnellinen tilanne voi näyttää, kun todellisuus on karmea”, sanoo Nasima.
Huoleen vajonneet
Talebanin valtakausi kesti vuoteen 2001, jolloin Yhdysvaltojen johtama länsiliittouma syöksi sen vallasta. Taleban ei kuitenkaan tuhoutunut. Kun Yhdysvallat ja sen liittolaiset kuluvan vuoden huhtikuussa ilmoittivat vetäytyvänsä maasta, se aloitti operaation, joka johti vallankaappaukseen 15. elokuuta. Siitä saakka Kamelaa ja Nasimaa on painanut mittaamaton huoli.
”Tiesimme, ettei elämä siellä jatku ennallaan kansainvälisten joukkojen lähdettyä. Se, miten nopeasti kaikki tapahtui, oli sokki. Toistaiseksi on pakko vain odottaa, minkälaisessa karmeudessa tulevaisuus toteutuu”, sanoo Nasima.
Afganistanissa asuu paljon Razmyarien sukulaisia. Läheisin on Kamelan nuorin sisko, 19-, 18- ja 7-vuotiaiden poikien ja 12-vuotiaan tytön yksinhuoltaja, jonka kirurgina toiminut aviomies kuoli pari vuotta sitten.
”Siskoni pyrkii olemaan vahva, isä ja äiti lapsilleen yhtä aikaa. Hän on koettanut valaa heihin tulevaisuuden uskoa sanomalla, että on kokenut saman 20 vuotta aiemmin, ja tilanteen hirveydestä huolimatta siitä selviydytään jotenkin. Silti tiedän, että hän miettii sisimmässään, miksi aika käännettiin vielä kerran taaksepäin”, Kamela kertoo.
Toistaiseksi Kamela on voinut jutella siskonsa kanssa whatsup-sovelluksella. Puheluita vaikeuttavat yhä pahenevat sähkökatkot. Siskon vanhimmat pojat yrittävät jatkaa opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa aina, kun yliopistolle meno tuntuu turvalliselta. Nuorimmat lapset piiloutuvat toisinaan sohvan taakse, kun kadulta kuuluvat äänet pelottavat.
”Kadut on vallattu, ja ne kansoittavat aiemmasta poikkeavan näköiset ihmiset, joilla kaikilla on kivääri. Tavallisia ihmisiä ei ehkä ammuta kaduilla, mutta pelko on läsnä koko ajan. Eihän se mitään elämää ole”, Nasima sanoo.
Tapahtumia on rankkaa seurata tuhansien kilometrien päästä.
Nasima toteaa, että katastrofit ja humanitäärinen kriisi muuttuvat liian helposti tilastoiksi ja karttagrafiikaksi.
”Kyse on kuitenkin aina jonkun elämästä.”
Kamela puhuu Nasiman pikkupojille Afganistanin toista virallista kieltä eli daria. Isoäidin tarinoiden kautta hänen synnyinmaansa on tullut pojille tutummaksi. © Tommi Tuomi
Uuteen sopeutuneet
Kamela on käynyt Afganistanissa vain kerran sieltä lähdettyään. Vuoden 2011 kahden viikon vierailusta ei jäänyt hyviä muistoja. Hän ei tunnistanut maataan ja sen 80-luvulla kauniista puutarhoistaan tunnettua pääkaupunkia Kabulia.
”Pahinta oli nähdä, kuinka kaiken köyhyyden, ränsistyneen ja rikkoutuneen keskellä oli hyvin pienen joukon ulottuvissa oleva kullanhohtoinen hieno hotelli.”
Suomeen palatessaan Kamela tunsi tulevansa kotiin. Asuttuaan maassa kolmekymmentä vuotta hän kokee olevansa suomalainen.
”Juureni ovat Afganistanissa, mutta en voi loputtomiin elää toinen jalka jossain muualla ja ajatella, etten kuulu tänne”, hän sanoo.
Ensimmäiset vuodet uudessa kotimaassa olivat raskaita, mutta kulttuurisokkia Kamela ei kokenut. Hänelle naisten tasa-arvo oli ollut itsestäänselvyys jo aiemmin ja siihen hän kasvatti tyttärensäkin. Kamela tosin teki omassa perheessään valtaosan kotitöistä, mihin Nasima ei suostuisi.
Lapsille on vaikea selittää kurjuutta ja sotaa
”Äiti on aina paljolti palvellut meitä. Ruoka on ollut valmiina, pyykit pestyinä ja siististi sängylle viikattuina. Hän on halunnut tehdä puolestamme asioita ja sanonut, että se teki hänet onnelliseksi. Minusta vähempikin olisi riittänyt”, Nasima sanoo.
Hän kuitenkin ymmärtää äitiään, jonka ikäpolven naisille on ollut luonnollista kantaa vastuu kotitöistä.
”Äiti ei ikinä tuputtanut samaa mallia minulle. On oikeastaan vitsikästä, että hän halusi hoitaa kaiken ja samaan aikaan kehotti minua keskittymään uraani.”
Kamela keksii vain yhden asian, joka Suomeen muutettua tuntui kovin vieraalta, jopa pelottavalta. Hänestä vaikutti siltä, että lapset muuttivat pois vanhempiensa luota heti täysi-ikäiseksi tultuaan.
”Se vaikutti väistämättömältä.”
Nasimaa hymyilyttää. Hänelle ei tullut mieleenkään hankkia omaa asuntoa vielä silloin.
”Asuimme vuokra-asunnossa, jossa minulla oli oma huone, eikä minua koskaan ahdistanut vanhempieni kanssa asuminen. Päinvastoin, oli luonnollista, että kotona oli aina joku, jonka kanssa jutella. Katsoin äidin kanssa elokuvia huoneessani ja kuuntelin isän kanssa uutisia olohuoneessa. Ehkä perheen merkitys minulle on afgaanikulttuurista peräisin.”
Nasiman menemisiä ei valvottu tai rajoitettu.
”Isä sanoi aina luottavansa minuun sataprosenttisesti, ja halusin olla sen luottamuksen arvoinen. Se on malli, jonka haluan välittää omille lapsilleni.”
Nasima muutti omilleen 25-vuotiaana. Yhteydenpito vanhempiin on jatkunut tiiviinä, ja Nasima juttelee äitinsä kanssa päivittäin. Kamela on myös korvaamaton apu Nasiman ja hänen aviomiehensä Johan Fagerin lasten, Jonaksen, 5, ja Jacobin, 2, hoitajana useina päivinä viikossa.
”En pystyisi uppoutumaan työhöni niin täysillä, ellei äiti auttaisi meitä.”
Kamela puhuu poikien kanssa Afganistanin toista virallista eli darin kieltä. Hänen tarinoidensa kautta mamman ja mamun, kuten he äitiä ja mummoa kutsuvat, synnyinmaa on tullut jollain lailla tutuksi.
”Lapsille on vain vaikea selittää kurjuutta ja sotaa.”
Mamun silmäterien, kuten Kamela lapsenlapsiaan kuvaa, seurassa elämä näyttää parhaita puoliaan.
”Lapsenlapset ovat konkreettinen osoitus kaikesta hyvästä ja pyhästä, mitä elämä voi antaa”, sanoo Kamela.
Kamela on opettanut lapsilleen ikuisia hyveitä: ystävällisyyttä, kohteliaisuutta, ahkeruutta, työteliäisyyttä ja kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Hän toivoo lastenlasten oppivan samat arvot.
Nasima Razmyar turhautuu välillä siihen, kuinka vähän voi tehdä afganistanilaisten hyväksi. © Tommi Tuomi
Keinoja löytäneet
Miten käy Afganistanille? Lähitulevaisuus ei lupaa mitään hyvää, mutta Kamela luottaa siihen, ettei maailma lopulta ummista silmiään maan hädältä.
”Traagisinta on se, että tässä välissä ihmisiä menehtyy nälkään, sisällissodassa tai yrittäessään päästä pois maasta”, hän sanoo.
Kamelan läheinen ystävä lapsineen hukkui yrittäessään paeta maasta Välimeren kautta Eurooppaan joitain vuosia sitten.
Mutta mitä Suomesta käsin voi tehdä? Nasima kertoo välillä turhautuvansa keinojen vähyyteen. Hänelle yksi väylä on yhteiskunnallisena äänenä toimiminen. Kertomalla tätinsä ja tämän lasten kohtalosta hän tekee asioita näkyväksi ja todelliseksi.
Samalla korostuu se, kuinka erilainen kohtalo on hänellä ja juristitädillä, samassa maassa syntyneillä koulutetuilla naisilla. Nasima toimii tällä hetkellä Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestarina.
”Suomalaisuus oli minulle itsestäänselvyys lasten syntymään saakka, mutta he ovat saaneet muistamaan taustani uudella tavalla. Niistä lähtökohdista tähän asemaan on upea kaari. Kun katson lapsieni kasvua, mietin, mikä on Afganistanissa kasvavan sukupolven tulevaisuus.”
Työssään hän haluaa nostaa esiin erityisesti empatian merkitystä.
”Ei tarvitse ratkaista maailman kriisejä, mutta tulevaisuuden suomalainen koulu voi olla paikka, jossa ratkaistaan elämän ongelmia. Empatian avulla voi ymmärtää, mitä maailmalla tapahtuu, olipa kyse ilmastokriisistä, sodista tai konflikteista.”
Nasima puhuu myös keskustelurauhasta ja siitä, miten sen menettäminen jakaa ihmiset.
”Joskus jakautuminen johtaa siihen, mitä Afganistanissa tapahtuu. On niin paljon poteroita, että yhden kansakunnan muodostaminen on hirveän vaikeaa. Siellä ollaan sisäisesti rikki.”
Hän on miettinyt vuosia, onko hänellä enää mitään annettavaa synnyinmaansa hyväksi. Nyt tuntuu, että ehkä sittenkin on.
”En vielä tiedä, mitä se voisi olla. En silti halua luopua toivosta kokonaan, sillä jos menetän sen tässä asemassa, niin käy varmasti myös tädilleni Afganistanissa.”
Kamela-äiti nyökyttelee. Vaikka se on vaikeaa, toivominen on paras vaihtoehto.
Julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 10/21.