Pihla Penttinen kärsi huijarisyndroomasta: ”Näyttelijänä ja ihmisenä olen paljastunut tavalliseksi maatiaiskissaksi”

Tunnustan, että leikin lapsena ihmisen suolistossa kulkevaa kakkapökälettä. Leikissä oli mukana myös kavereitani. Rakensimme reiteillemme vaativia esteratoja. Suolistosta ei ollut aina helppo päästä ulos.

Koska isäni on näyttelijä (Pertti Sveholm), olen elänyt lapsesta saakka teatterimaailmassa. Toisinaan pukeuduin ja meikkasin itseni tuntemattomaksi. Minusta oli kiehtovaa kulkea roolihenkilönä korttelia ympäri. Olin hieman kateellinen aikuisille siitä, että he saavat näyttelemisestä rahaa.

Kärsin pitkään huijarisyndroomasta. Pelkäsin, että paljastun siksi huonoksi näyttelijäksi, minkälaiseksi itseni tunsin. Nyt olen ollut alalla jo niin pitkään, että olen ehtinyt olla todella huono ja todella hyvä sekä kaikkea siltä väliltä. Näyttelijänä ja ihmisenä olen paljastunut ”tavalliseksi maatiaiskissaksi”, joten enää minun ei tarvitse pelätä, vaan voin kaikessa rauhassa keskittyä tunteilemaan.

Pääsin vähitellen eroon myös ramppikuumeestani, kun vapauduin huijarisyndroomastani. Ramppikuume ilmeni esimerkiksi käsien vapinana, hengen salpautumisena ja naaman tärisemisenä. Näyttämön lisäksi sain paniikinomaisia oireita myös erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Virheiden hyväksyminen

Olen mukana Stella Polaris improvisaatioteatterissa ja improvisaatio on opettanut minua hyväksymään virheeni ja ottamaan niistä ilon irti.

Vaikka maailman pienin harmi voi minusta yhä tuntua maailman suurimmalta katastrofilta, niin selviän siitä huumorilla.

Nykyään minua naurattaa jopa se, että en ehdi ennen koekuvauksia suihkuun, vaikka naamani näyttää perunalta ja haisen roskikselle.

Tein teini-ikäisenä täyskäännöksen ja kiltistä lapsesta tuli nuori kapinallinen. Lopetin Sibelius-lukion kesken ja jäin pois tanssi- ja pianotunneilta. Vetelehdin kahviloissa, poltin tupakkaa ja filosofoin. Elin muiden lökäpöksyjen kanssa samassa huumassa, kun kuvittelimme keksineemme seksin ja politiikan.

Isäni oli ymmärrettävästi minusta huolissaan. Hänen neuvonsa oli, että ’tee mitä tahansa, mutta älä jää lillumaan.’

En jäänyt.

Näyttelijäperhe

Isäni lisäksi myös pikkuveljeni Akseli ja pikkusiskoni Asta Sveholm näyttelevät. Myös avopuolisoni Santtu Karvonen on näyttelijä. Ymmärrän, jos perhekuvioni näyttävät ulkopuolisen silmiin pienen teatteriporukan pyörimiseltä.

Tapasin Santun jo teatterikorkeakoulussa. Kollegana hän ymmärtää työtäni. Ennen ensi-iltaa saatan olla epävarma ja umpimielinen. Minusta voi tuntua yhä hetkittäin jopa siltä, että kaikki inhoavat minua. Toisaalta saatan rakastua koko työryhmään kuten nyt UIT:n kevätrevyyssä, ja kellua ihmisten kannattamana pumpulissa.

Perheeseemme kuuluva 8-vuotias länsiylämaanterrieri on parantanut elämänlaatuani.

Bertta saa minut liikkeelle ja koiran vilpittömyyttä ihmistä kohtaan ei voi kuin ihailla ja kunnioittaa.

Tasa-arvon kehitystä

Haaveilen siitä, että matkustaisin enemmän mielellään junalla ja ruoanrakastajana söisin itseni eksoottisilla herkuilla tärviölle.

Ennustan tai ainakin toivon, että teatterialan sisäinen tasa-arvo kehittyy tulevaisuudessa nykyisestään. Näyttelijät ovat siinä mielessä vastuunkantajia, että välitämme teatterin, television ja elokuvien kautta kuvaa siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa me elämme.

Tiedän, että minua nuoremmassa polvessa on upeita ihmisiä, joille pölyttyneiden valta-asetelmien ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen on jo itsestään selvää. Omalta osaltani toivon, että saan jatkossa tehdä myös muita kuin miehen silmin katsottuja vaimon ja tyttöystävän rooleja.

Tasa-arvo ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat tulevaisuuden arvoja.

Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä tätä työtä ja elää tätä aikaa. Uskon siihen, että kun ajattelemme hyviä asioita, niin niitä myös ennen pitkää tapahtuu. On kuitenkin tehtävä myös työtä esimerkiksi sen eteen, että näyttelijöiden audiovisuaaliselle puolelle saadaan lainvoimaiset työehtosopimukset.