Tuomas Kyrö matkusti Ukrainaan ja kirjoitti kirjan sotimaan lähteneestä Aleksista – Todellisuus kuraportaassa erosi analyysien maailmasta

Venäjän hyökättyä Ukrainaan kirjailija Tuomas Kyrö kävi läpi vaikeita tunteita: pelkoa, vihaa, jopa raivoa. Sodan alkuvaiheen uutiskuvissa venäläistankit vyöryivät kohti Kiovaa, jossa tavalliset ukrainalaismiehet joutuivat tarttumaan aseisiin.

Monen muun suomalaisen tavoin Kyrö tunsi sekä voimattomuutta että suorastaan pakottavaa tarvetta tehdä jotakin. Mutta mitä? Rintamalla keski-ikäinen, välilevynpullistumasta ja mielialanheilahteluista kärsivä kirjailija olisi lähinnä tiellä.

Kirjailija päätti tehdä sen, minkä parhaiten osaa. Hän halusi löytää ihmisen, jonka kautta voisi kirjoittaa sodan todellisuudesta. Sellainen löytyi avustusjärjestön hommiin Puolan ja Ukrainan rajalle lähteneen ystävän kautta.

Aluksi Aleksi Lysander tosin sanoi Kyrön kirjaidealle ei, kun hän tapasi Kyrön käydessään Ukrainasta Suomessa. Mutta sitten Lysander ajatteli, että kirja voisi auttaa muita.

Niinpä Kyrökin matkusti viime elokuussa viikoksi Kiovaan haastatellakseen Aleksia ja nähdäkseen itse sodan niin läheltä kuin siviili voi. Kyrön kokemuksista sekä Lysanderin ja tämän läheisten haastatteluista syntyi kirja nimeltä Aleksi Suomesta (WSOY).

Kirja kuvaa sekä siviilin että ammattisotilaan näkökulman sotaan, jonka lopusta ei ole edelleenkään tietoa.

Kirjava sotajoukko

Aleksi Suomesta -kirjan lukijan on helppo samastua Tuomas Kyröön, joka matkustaa Ukrainaan tietämättä, mitä perillä oikein odottaa.

Przemyślin asemalla Puolassa hän kohtaa ikäisensä miehen, joka on tyttärensä kanssa matkalla takaisin Kiovaan oltuaan evakossa sukulaisten luona Berliinissä. Kyrö huomaa ymmärtävänsä heitä – sodan vaaroista huolimatta ihminen haluaa kaikkein eniten vain palata kotiin.

Aleksi Lysander oli saapunut Ukrainaan jo helmikuun lopulla, ja silloin hän oli todistanut ihmisvirtaa toiseen suuntaan: kilometrien mittaista kulkuetta, vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka kantoivat elämäänsä laukuissa ja muovikasseissa.

Jos jossain, niin siinä oli syytä jatkaa eteenpäin, aina rintamalle asti.

Lysander päätyi yksikköön, johon oli koottu ulkomaalaisia vapaaehtoisia sotilaita. Joukossa niin osaaminen kuin syyt tulla Ukrainaan olivat melko vaihtelevia.

”Siellä oli semmoisia, jotka oli laitettu omasta armeijasta pois vaikka jonkin rattijuopumuksen takia, ja ne halusivat vaan tulla sinne näyttämään, että osaavat oikeasti”, Lysander kertoo.

Muukalaislegioonassa hän oli tottunut siihen, että aina on pystyttävä menemään eteenpäin, oman hengen uhallakin.

”Moni ei tajua sitä, että jos olet sotilas, sinun on vähän niin kuin tarkoitus kuolla, tai aina jompikumpi kuolee. Siihen ei kaikki pysty, luopumaan turvan tunteesta silloin, kun olisi pakko mennä, vaan tulee halu lähteä taaksepäin. Mie tiesin sodasta siinä vaiheessa jotain, niin oli helpompi hyväksyä se tilanne.”

Miehistön lisäksi Ukrainassa vaihteli kalusto ja valmiudet sen käyttöön. Samaan aikaan kun kansainvälisen politiikan näyttämöllä keskusteltiin jos jonkinlaisen nykyaikaisen aseavun lähettämisestä, rintamalla ei välttämättä ollut sähköä ladata sinne lähetettyjä laitteita.

Koska aseita myös tuli vähän sieltä täältä, ne saattoivat olla sotilaille vieraita. Oli aivan yleistä, että jonkin aseen käyttöä oli opeteltava Youtube-opetusvideon avulla – siis keskellä sotaa.

Se kuulostaa uskomattomalta.

Venäjän armeijan edesottamuksista leviteltiin etenkin sodan alkuvaiheessa kosolti sellaista materiaalia, jolla haluttiin osoittaa venäläisten ammattitaidottomuus ja surkeus sotilaina. Lysander kuitenkin sanoo, ettei Venäjää pidä aliarvioida. Sillä on taitoa, varusteita ja miehiä.

”Nykyajan sodassa on ne taktiikat, miten mennään. Tilataan kaikkea hävittäjää sinne ja mennään asteittain eteenpäin ja voitetaan sota. Mutta kun Venäjä tulee, se vain tulee ja tulee ryminällä. Yksi vaunu kun tuhotaan, niin toinen tulee perässä. Se on kamalaa, kun sitä vastaan pitää mennä.”

Lue myös: Espoolaisen Kimin viisi kovaa vuotta Ranskan muukalaislegioonassa – ”Aivan varmasti opin arvostamaan suomalaista yhteiskuntaa”

Analyytikot ja kuraporras

Tuomas Kyrö kertoo Aleksi Suomessa -kirjassa myös omasta armeija-ajastaan, jonka hän suoritti ”ironisesti” huoltokomppaniassa pilvenpolttajien ja muiden lusmujen seurassa. Nyt hän saattoi siviilinä Ukrainassa käydessään huomata, ettei huolto pelannut.

”Ymmärrän sen arvon, että asiat liikkuu, haavoittuneet hoidetaan, on ruokaa. Jos sen otat kaiken pois, niin se ei paljon auta, että lähetetään hienoja uusia aseita. Hyvin nopeasti se alkoi näyttääkin ihan kirkkaasti siltä, vaikka sitä katsoi taviksena”, Kyrö sanoo.

Aleksin kertomukset ja Ukrainan todellisuuden näkeminen auttoivat kirjailijaa näkemään paljon selvemmin, mitä on niiden rintamalinjojen alla, joita asiantuntijat piirtelevät televisiossa.

Kyröstä on tuntunut siltä, kuin analyytikot olisivat jonkinlaisia horoskoopin kirjoittajia.

”Mitä ne mistään tietää, kun se kaikki tapahtuu siellä kuraportaassa, missä on ammattisotilaat ja sitten kymmeniä tuhansia niitä ukrainalaisia, joilla on vain kaksi lipasta ja kalashnikov, ja vastassa puna-armeija.”