Ihmisiä iltamissa

Henkselihousuinen mies seisoo ison salin lavalla ja puhuu munamiehen äänellä.

Sitten ääni vaihtuu, ja seuraa vitsi. Se menee näin:

Nuoripari seisoskeli niityn laidalla, kun sonni kävi yllättäin lehmän selkään.

”Tekisi minunkin mieleni tehdä samoin kuin tuo sonni lehmälle”, mies rohkeni sanoa naiselle.

”Ihan sama miulle, siunhan lehmä se on”, nainen vastasi.

Yleisö täällä Äänekosken Kartano Kievarissa nauraa, kuten muillekin Seppo Hämäläisen jutuille.

Hämäläisen ja Eikka Happosen show sisältää vitsien lisäksi taikuutta ja entisajan viihdetähtiä imitoivia puhe- ja lauluosuuksia. Esityksen jälkeen tuolit siirretään syrjään ja tanssitaan Tiina Räsäsen ja Jaska Mäkysen tahdissa.

Täällä on tänään tarkoitus imitoida myös entisajan iltamia, ja ainakin alku on lupaava.

Iltamien järjestäminen oli aikoinaan kätevä tapa välttyä huviverolta. Kun tilaisuudessa tarjottiin tanssin lisäksi kulttuuripitoista ohjelmaa, veroa ei tarvinnut maksaa.

Käytäntö piristi maaseudun kulttuurielämää, kun harrastajanäyttelijät, runonlausujat, temppumaakarit ja voimistelijat pääsivät lavalle esittämään taitojaan.

Iltamat alkoivat hiipua 1960-luvulla maaltamuuton ja television yleistymisen vuoksi.

Tänne Äänekoskelle on kuitenkin saatu väkeä, jolle iltamien perinteitä kunnioittava elävä viihde vielä maistuu. He ovat malttaneet matkustaa kotisohviltaan ihmisten ilmoille.

Keitä nämä urhoolliset oikein ovat?

Seppo Hämäläinen imitoi ansioikkaasti myös Esa Pakarista, jonka ura urkeni aikoinaan iltamista. © Petri Blomqvist 

Puhutaan hipelöinnistä

Tuoleja aletaan nyt siirtää syrjään, ja viitasaarelaiset Helli ja Juho Hyvärinen suuntaavat kohti kahvilaa.

He ovat suorastaan surullisia siitä, miten suuri joukko ihmisiä linnoittautuu nykyisin koteihinsa television ääreen.

”Ja hipelöivät kännyköitään. Eräskin nainen tokaisi, ettei kumppani ole koskaan hipelöinyt häntä niin kiihkeästi kuin hipelöi nyt sitä kännykkäänsä”, Juho Hyvärinen sanoo.

Kumpaa Juho itse mahtaa hipelöidä enemmän, vaimoaan vai kännykkää? Kysytään vaimolta.

Hellin mielestä Juhokin hipelöi liikaa kännykkäänsä, on jäänyt siihen koukkuun.

”No en ole”, Juho kiistää.

Hellin on nyt pakko perustella.

”Kännykällä ollessaan se ei kuule eikä näe mitään, mitä ympärillä tapahtuu. Ainoastaan syömään-huudon se noteeraa.”

”En myönnä”, Juho sanoo.

Molempia naurattaa.

Hellin ja Juhon sosiaalinen elämä on vilkkainta kesällä, sillä he ovat karavaanareita. Ovatko karavaanarit oikeasti kaikkien kavereita?

Kyllä ovat, Hyväriset vakuuttavat. Moikkaavat ja auttavat aina toisiaan ja elelevät sovussa leirintäalueilla.

Eikö tosiaan ole olemassa yhtään ilkeää karavaanaria?

”No, ehkä sellaisia tyhjästä narisijoita löytyy. Valittavat milloin mistäkin. Vaikka siitä, että kulkutiellä on käpyjä. Mutta sellaisten seuraa muut alkavat karttaa”, Helli sanoo.

Kunnon karavaanari ei nimittäin valita kävyistä.

Hän kerää ne pois.

Iltamien ohjelmallinen osuus on ohi, ja tuolit siirretään syrjään. Ohjelmalla vältettiin aikoinaan huvi-vero, ja poliisi kävi tarkistamassa, että ohjelmaa myös esitettiin. © Petri Blomqvist 

Ujojen pitkä odotus

Tangokuningatar Tiina Räsänen laulaa nyt Lazzarellaa. Nykäistään hihasta tanssilattialla villisti viilettävää paria, Riitta ja Viljo Pasasta.

Kumpikin heistä kävi lapsena iltamissa, Viljo Toivakan Ruuhimäessä ja Riitta Laukaan Tarvaalassa. Molemmilla paikkakunnilla iltamien ohjelmaan kuului aina näytelmä, ja kummankin äiti esiintyi näytelmissä.

”Se iltamissa näytteleminen oli äidilleni ainut henkireikä siellä korvessa. Isäni kuoli, kun olin kaksivuotias, ja äiti elätti meidät lapset pesemällä pyykkiä naapureille”, Riitta sanoo.

Riitta ja Viljo tapasivat toisensa tansseissa, Savion lavalla kesällä 1965.

18-vuotias Viljo oli juuri toipunut vakavasta auto-onnettomuudesta ja huomasi heti 16-vuotiaan Riitan, illan kauneimman tytön.

”Olin ujo, mutta Riitta vaikutti vielä minuakin ujommalta. Hän piilotteli koko illan toisten tyttöjen takana”, Viljo sanoo.

Viljo raivasi tiensä Riitan luo ja pokkasi tanssiin. Kun kappale alkoi, Viljon oli pakko ehdottaa, josko jäätäisiin odottelemaan parempaa kappaletta. Hän ei osannut tanssia kuin hitaita. Eikä osannut Riittakaan.

”Ollaan nyt odoteltu sitä parempaa kappaletta yli viisikymmentä vuotta”, Riitta sanoo.

Lapsia pari sai kolme, lapsenlapsia on ”vain” kaksi.

”Ja nämä kaksikin viettivät Malesiassa suuren osan elämästään, kolmetoista vuotta, ja perhe palasi vasta syksyllä Suomeen”, Viljo sanoo.

Pasasten sosiaalinen elämä on vilkasta. He matkustavat asuntoautolla tanssilavoille, käyvät teatterissa ja kutsuvat ystäviään järvenrannalla sijaitsevaan kotiinsa Laukaalle.

Riitta teki uransa lastenhoitajana. Viljo on putkiasentaja, ja hänellä oli oma firma kymmeniä vuosia. Eläkkeellä hän on ryhtynyt keksijäksi. Viljon uusin keksintö, patentoitu rengasrenki, on apulaite, jolla keskiraskaiden ajoneuvojen pyörät saa nostettua paikoilleen. Niitä myydään jo, mutta valmistaminen autotallissa on työlästä, vaikka Riittakin pistää parastaan.

”Toivon, että joku firma ottaisi valmistamisen itselleen, sillä ei sitä näin eläkeiässä oikein tohtisi mitään uusia suuria työkuvioita ruveta pyörittämään”, Viljo sanoo.

Pitäisi ehtiä tanssimaankin.

Mutta kuunnellaan välillä hetki tangokuningas Jaska Mäkystä, joka parhaillaan laulaa Hetken katsoin silmiis sinisiin.

Yksi pari erottuu taidoillaan tanssijoista. Urpo Leinonen ja Mervi Suurnäkki myös kilpailevat lavatanssissa, seniorisarjassa.

Urpo Leinonen loisti aikoinaan myös ympäri Suomea kiertävien iltamien voimistelujoukkueessa. Hänet valittiin esiintyjäksi, koska hän oli erittäin ketterä, jäntevä ja kestävä.

Syy siihen on kamala.

Viitasaarella iltamien tähtenä loisti aikoinaan Kenkäherraksi nimetty huiman hauska suutari, Juho HYvörubeb muistaa. Vierellä Helli-vaimo.© Petri Blomqvist 

Poika varjoisilta kujilta

Äänekoski, kesä 1955.

Kun ulkoa alkaa kuulua kovaa jytinää ja raivopäistä huutoa, pikku-Urpo sisaruksineen tietää, että aikaa ei ole hukattavaksi.

Isä on tullut kotiin.

Nyt ryyppyreissulta palannut isä on jo ulko-ovella. Hän hakkaa sorkkaraudalla ulko-oven ikkunoita säpäleiksi. Huutaa samalla tappavansa kaikki.

Urpo on yläkerrassa. Hän kuulee veljensä kanssa isän nousevan jo portaita.

Pakoon pääsee vain ikkunasta. Pudotusta alas on viitisen metriä. Tikkaita ei ole.

Pojat roikkuvat käsistään ikkunalaudassa ja pudottautuvat alas seinää pitkin. Talvella he hyppäävät hankeen.

Urpo ei enää pelkää korkeita paikkoja.

Harjoitus tekee mestarin.

Jos lapset ja riehuva isä ovat samassa huoneessa, äiti menee miehensä eteen ja ottaa iskut vastaan. Seisoo siinä piestävänä, kunnes pojat ovat päässeet metsän suojaan. Yrittää karkuun vasta sen jälkeen.

Useinkaan ei ehdi. Kulkee silmä mustana ja vartalo ruhjeilla ja käy silti joka päivä töissä vaneritehtaalla. On pakko.

Isä on selvänä kunnon mies ja taitava sorvari, mutta lopulta koko hänen palkkansa menee viinaan.

Kun pojat näkevät isänsä kuristavan äitiään, he yrittävät huudolla ja itkulla saada isän lopettamaan. Isompina he käskevät äidin pitämään aina jotain ääntä jotta tietävät, ettei isä ole kuristamassa tätä.

Kun isällä on putki päällä, äiti ja lapset pakoilevat öisin neljäkin vuorokautta peräkkäin.

”Kyllä meillä veljen kanssa koko lapsuuden ajan oli käsitys, ettei me tästä voida hengissä selvitä”, Urpo Leinonen sanoo nyt, täällä Kartano Kievarin kahvipöydässä.

Urpon äiti ei koskaan uskaltanut erota miehestään.

”Isä uhkasi, että jos äiti ottaa eron, hän tappaa kaikki.”

”Kukaan muu ystävistämme ei käy tanssimassa näin paljon kuin me, ollaan kai vähän outoja”, Riitta ja Viljo Pasanen sanovat.© Petri Blomqvist

Viinaan en koske

Kun Urpo oli neljäntoista, hänen ystävänsä houkutteli hänet telinevoimisteluharjoituksiin. Urpo innostui voimistelusta valtavasti. Oli pakoreissuillaan kehittynyt ketteräksi.

”Telinevoimistelu oli kai jonkinlainen henkinenkin pakopaikka siitä pahasta, mitä kotona tapahtui. Kävin niitä liikkeitä läpi mielessänikin, iltaisin sängyssä.”

Taitojen kartuttua Urpo liittyi ryhmään, joka esiintyi iltamissa ympäri Suomen.

Show oli suuri ja sirkusmainen, fakiiri työnsi neuloja lihastaan läpi. Yleisö pyörtyili. Urpo teki voltteja permannolla ja rekiltä merimiesvoltin jättiläisestä.

”Esiintymisestä oli sekin ilo, että joskus tytöt tulivat esityksen jälkeen jopa hakemaan tanssimaan. Olin niin ujo, etten itse olisi rohjennut.”

Urpo asui kotona äitinsä turvana parikymppiseksi ja osti sen jälkeen naapuritalon, jotta äidillä olisi paikka, jonne paeta.

”Nuorena mulla oli aina se kuva päässä, että kaikki tietävät mut alkoholistin kersaksi, eikä musta ole mihinkään. Mutta jo lapsena päätin, että viinaan en koskaan koske. Ja se on pitänyt.”

Urpon itseluottamus kasvoi ajan myötä, kun hän opiskeli itsensä nuorisosihteeriksi.

”Huomasin, että pystynhän minä mihin tahansa, myös oppimaan.”

Urpo on työskennellyt kunnan nuorisosihteerin töiden lisäksi auto- ja metallikorjaamoilla, ulkoilualueiden hoitajana ja talonmiehenä.

”Mutta harrastukset ovat aina olleet ne ykkösasia mulle.”

Urpo soittaa kitaraa ja bassoa, laulaa, on rakentanut kahdeksanmetrisen purjeveneen alumiinista, tehnyt kaksi taloa ja lentänyt omalla vesitasollaan kuusitoista vuotta.

”Olen kokenut, että lapsuuden kokemukset olivat kuin paha naula päässäni ja nämä harrastukset hyvä naula. Pikkuhiljaa se hyvä naula työnsi sen pahan pois.”

Urpo näki isästään painajaisia 59-vuotiaaksi asti. Sitten hän eräässä unessa päätti rauhoittaa isänsä, ja se onnistui. Painajaiset loppuivat.

Samoihin aikoihin Urpo sai tietää, että hänen isällään oli ollut erittäin ankara isä ja kova lapsuus.

Urpo on hieman hämmentynyt, sillä hänen oli tarkoitus kertoa tässä kahvilan pöydässä vain iltamat-muistoistaan.

”Mutta jos tästä olisi jollekulle lohtua. Että näinkin kamalasta lapsuudesta voi selvitä. Tai jos joku alkoholisoitunut isä lukisi tämän ja raitistuisi”, Urpo sanoo ja vie avovaimonsa taas tanssiin.

Kertoo vielä elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa.

Urpo Leinonen ja Mervi Suurnäkki ovat olleet onnellisesti yhdessä reilun kuuden vuoden ajan. Urpo on myös isä ja isoisä.© Petri Blomqvist

Tanssittajia kaivataan

Pirjo Äijäläinen ja Pirki Harjula istuvat lavan reunalla ja seuraavat tanssijoita. Eivät ole päässeet itse tanssimaan koko iltana.

”Se on harmi, mutta onneksi on niin hyviä esiintyjiä”, Pirjo sanoo.

Täällä samassa paikassa, Kartano Kievarissa, on lauantaisin kolme palkattua tanssittajaa.

”Naisia on joka kerralla kymmenen kertaa miehiä enemmän, joten tanssittajat ovat mahtava idea”, Pirjo kiittää.

Pirjo alkoi itse käydä tansseissa syksyllä ensi kertaa miehensä kuoleman jälkeen. Mies kuoli kaksitoista vuotta sitten.

Pirki Harjulakin on huomannut vapaaehtoistyötä tehdessään, että miehiä on vaikea saada lähtemään liikkeelle. Moni on yksinäinen.

”Kesäpaikassani Saarijärven Lannevedellä autetaan vanhuksia oikein porukalla, ja kylällä on muutenkin vireä meininki. Siellä järjestetään muuten iltamiakin.”

Ilta alkaa olla lopuillaan, mutta yhtä paria on pakko vielä jututtaa.

Näyttävät niin rakastuneilta.

”Vannoin, etten ikinä enää mene kihloihin, ja tässä sitä ollaan”, Sanna Vasiljev sanoo. Hän kihlautui Arvi Valtosen kanssa joulukuussa, pari tutustui vuosi sitten. © Petri Blomqvist

Halolla päähän

Vuosi sitten Arvi Valtonen, 71, haki tanssiin samanikäistä Sanna Vasiljeviä.

Tanssin aikana tapahtui jotain.

”Se oli kuin joku olisi iskenyt näkymättömällä halolla päähän. En ole koskaan ennen kokenut moista”, Arvi selittää.

”Minusta tuntui samalta”, Sanna sanoo.

Tanssin jälkeen Arvi lähti Sannan luo kahville. Sen jälkeen he eivät ole viettäneet yhtään yötä erossa toisistaan.

Arvin puoliso kuoli vähän ennen Sannan tapaamista, eikä hän voinut kuvitellakaan rakastuvansa uudestaan niin nopeasti.

”Enkä minä olisi ikinä uskonut, että mää tämmöisen kaverin vielä saan”, Sanna sanoo ja katsoo Arvia, hipaisee kädellään.

Arvi hymyilee.

Sanna on haudannut sekä avio- että avomiehensä, avomies menehtyi kahdeksan vuotta sitten.

Arvi ja Sanna kävelevät kymmenen kilometriä päivässä ja ovat kovia kalastamaan. Ja tanssimaan.

Pirjo Äijäläinen heittää huulta illan esiintyjän Jaska Mäkysen kanssa. Sisko innosti Pirjon tansseihin syksyllä, kaksitoista vuotta miehen kuoleman jälkeen. Sitä ennen tanssi ei maistunut. © Petri Blomqvist

Alan maratoonarit

Viime juhannuksena he osallistuivat Soinin maratontansseihin. Niissä tanssitaan vuorokausi putkeen kolmen vartin erissä. Erien välissä on vartin tankkaustauko.

”Viime vuonna oli ukkosenilma ja jalkamme turposivat niin, että meidän oli pakko lopettaa viidentoista tunnin kohdalla. Tänä kesänä yritetään uudelleen”, Sanna sanoo.

Sanna asui Ruotsissa lähes kolmekymmentä vuotta ja muutti takaisin Suomeen parikymmentä vuotta sitten lasten ja äitinsä perässä.

”Ruotsissa syntyneet lapseni halusivat Suomeen, ja se Suomessa syntynyt jäi Ruotsiin”, Sanna sanoo.

Arvi teki työuransa rekkamiehenä ja rakennuksilla.

Kihlapari on asettunut Arvin taloon Suolahteen, mutta kesällä he viihtyvät Sannan talossa Viitasaarella, järven rannalla.

Noin kovakuntoisella parilla on taatusti vielä roppakaupalla terveitä vuosia edessä.

”No, minulla on ollut jo kaksi aivoinfarktia ja kaksi sydäninfarktia”, Arvi sanoo.

”Sekin on ihme, miten hyvin Arvi on niistä toipunut”, Sanna sanoo ja luo taas katseen kihlattuunsa.

Arvi tarttuu Sannan käteen.

Nyt ollaan pieni hetki hiljaa. Ei puhuta mitään.

Ei yhtään mitään.