Lisääkö ilmastonmuutos uiton kilpailukykyä? Tukkilautat liikkuvat ekologista ja energiatehokasta tietä
Raakapuun sisävesiuitto ehti jo lähes loppua. Sitten ekologisuudesta ja edullisuudesta tuli arvo. Nyt tukkilautat liikkuvat taas.
Nykyajan tukkijätkien uittokausi kestää toukokuusta marraskuuhun. Harvoin on näin kaunista keliä kuin tänä kesänä oli.
Eihän se nyt tuosta voi läpi mennä!
Se on ensimmäinen ajatus, kun uittohinaaja Karvio puskee kohti Arkkusalmea, puutavaran sisävesiuiton kapeinta paikkaa Leppävirralla Pohjois-Savossa. Mutta sinne se vain ujuttautuu perässään satojen metrien letka kuusivaneritukkinippuja.
”Tässä pitää olla kaasun kanssa tarkkana ja ohjauksessa pitää osata ennakoida. Käytäntö opettaa”, ruoria pyörittävä Taisto Saukkonen tietää. Hinaaja kurvaa aivan rannan tuntumaan. Pohjamutaa pelmahtaa veteen.
Kapeuden ja mutkan lisäksi haasteena on salmen mataluus. Isosa tukkinipusta vain neljäsosa on näkyvissä. Pohjimmaiset tukit uivat pari metriä pinnan alla.
”Joskus keulanippu tökkää pohjaan. Yleensä se irtoaa, kun löysää kaasua.”
Mutta sieltä se vain tulee – kolmenkymmenen rekkalastillisen letka puuta. Rantakiviltä voisi melkein hypätä tukkilautan kyytiin.
Ja koko komeutta vetää vuonna 1962 Rauma-Repolan telakalta valmistunut Karvio, jonka 175 kilowatin teho vastaa suunnilleen kahta uutta henkilöautoa. Tässä rahtaamisessa eivät pääoma- tai polttoainekulut huimaa päätä.
Uitto-päällikkö Esa Korhonen (vas.) on lähtenyt Taisto Saukkosen kyytiin. © TOMMI TAIPALE
Muualta kadonnut taito
Energiatehokuudestaan huolimatta puutavaran uitto on käynyt vähiin. Viimeiset tukit huilasivat alas Kemijokea vuonna 1991, Iijoella uitto loppui jo kolme vuotta aiemmin. Viimeisenä uitto päättyi Päijänteellä ja Kymijoella vuonna 2002. Sen jälkeen puuta on Suomessa uitettu vain Vuoksen vesistössä.
Muissa Pohjoismaissa uitto on loppunut kokonaan – Ruotsissa 1991 ja Norjassa 2005.
”Olen vissiin Euroopan ainoa uittopäällikkö”, Esa Korhonen epäilee.
Korhonen on varsinaiselta titteliltään metsäyhtiö UPM:n logistiikkapäällikkö. Järvi-Suomen uittoyhdistyksen uittopäällikön virkaa hän hoitaa oman työnsä ohessa, sillä UPM on tällä hetkellä ainoa metsäyhtiö, joka uittaa Suomessa puuta. Metsä Group luopui puutavaran uittamisesta kolme vuotta sitten, Stora Enso 2009 ja Metsähallitus jo aiemmin.
Puu tuotantoon kaatotuoreena
”Moni tuotantosuunta vaatii puun nykyään kaatotuoreena. Muut kuljetusmuodot ovat kehittyneet hirvittävästi, tehokkuus on parantunut”, Korhonen selittää uiton vähenemistä.
Uitto on pitkien matkojen ja suurten volyymien kuljetusmuoto. Kun monet entiset metsäyhtiöt ovat fuusioituneet, niillä on tehtaita joka puolella maata, ja kuljetusmatkat ovat lyhentyneet.
Rautateiden tavaraliikenteen vapautuminen kilpailulle on myös lisännyt kiskojen houkuttelevuutta.
Uitto on tavallaan kuljetuksen lisäksi myös puun varastointitapa. Tällaisista suurista varastoista metsäteollisuus on viime vuosina pyrkinyt eroon, sillä niihin sidottu pääoma on riski suhdanteiden kääntyessä.
Tukkilautta kulkee nopeimmillaankin vain parin kilometrin tuntivauhtia. © TOMMI TAIPALE
400 rekkakuorman lasti
Karvio kiskoo kolmen nipun levyisen vaneritukkilautan Särkiniemen rantaan. Perässä tuleva hinaaja Taipale puskee lautan häntäpään suoraksi. Sitten lautta sidotaan vaijereilla paikalleen ja lähdetään Kaivantolahden pudotuspaikalle hakemaan uutta samanmoista puutavaraletkaa.
Kun kaikki niput on saatu läpi kapeasta Arkkusalmesta, niistä sidotaan yhdeksän nipun levyinen ja sadan nipun mittainen lautta, jossa puuta on 400 rekkakuormallista. Sen eteen valjastetaan isompi hinaaja Tarmo. Tosin ei sekään kovin iso ole – kone on tukkirekan moottorin kokoinen.
Tukkilautan matkanopeus on vaatimattomat kaksi kilometriä tunnissa.
”Itse asiassa tämä on aika nopea kuljetusmuoto. Esimerkiksi Joensuusta Lappeenrantaan saadaan 20 000 kuutiota puuta viidessä päivässä. Rekoilla vastaava olisi aika mahdotonta”, Korhonen selvittää.
Iso lautta matkaa kokonaisena Savonlinnan alapuolelle asti. Vain Taipaleen kanavassa – jonka mukaan toinen hinaajista on nimetty – Varkaudessa lautta pitää ”suluttaa” eli pätkiä, jotta se sopii menemään kanavan sulkujen läpi.
Savonlinnassa lautasta erotetaan Savonlinnan vaneritehtaalle menevät puut. Sitten matka jatkuu Puumalaan, jossa erotellaan Kaukaan sellutehtaalle Lappeenrantaan ja Pelloksen vaneritehtaalle Ristiinaan menevät puut.
Särkiniemen kohdalla puut työnnetään rantaan sidottaviksi. © TOMMI TAIPALE
Uittomäärä kasvaa
Ja siinäpä ovatkin kaikki kolme tällä hetkellä uittopuuta käyttävää tehdasta. Koko UPM:n puuhuollossa uiton merkitys on marginaalinen, mutta kyseisten tehtaiden puusta vesitse saapuu jopa viidennes.
Esa Korhosen tehtävänä on huolehtia, että raaka-ainetta saapuu tehtaille sopivan tasaisena virtana. Työ ei ole kiitollisimpia.
”Kun puuta on liikaa, minut haukutaan. Kun se loppuu, minut erotetaan”, hän vitsailee.
Vaikka uiton merkitys on UPM:ssäkin vähentynyt, sen lopettamista ei kaavailla. Itse asiassa uittomäärät ovat pitkästä aikaa kasvussa. Tänä vuonna puuta uitetaan 400 000 kuutiota, kun viime vuonna määrä jäi 300 000 mottiin.
Pidemmällä aikaskaalalla uitto on kuitenkin kutistunut kovasti. Vielä vuonna 2009 Saimaalla, Kallavedellä ja Pielisellä uitettiin puuta yli miljoona kuutiota.
”Viime talvi oli erittäin lyhyt, eikä kunnollista routaa tullut, mikä vaikeutti puunkorjuuta. Ilmastonmuutoksen myötä puuhuollon varmistamiseksi tarvitaan isompia varastoja. Tämä lisää uiton kilpailukykyä.”
Tänä vuonna uitto palasi Pieliselle, jonka aalloilla tukkilauttoja on nähty viimeksi vuonna 2015.
Viikko lepoa, kaksi työtä
Kaivantolahdessa Karvio ja Taipale laskevat Tarmon kylkeen. Normandian maihinnousuunkin toisessa maailmansodassa osallistunut hinaaja odottaa laiturissa suuren lautan sitomista. Se on myös uittomiesten koti toukokuusta marraskuulle jatkuvan uittokauden ajan.
Ruoka tuoksuu, kun porukka käy lounaalle. Kaikilla on Tarmossa omat pienet hytit. Saunakin löytyy.
Taisto Saukkonen on ollut uitolla joka kesä vuodesta 1982.
”Kai tästä on jollain lailla tykännyt, kun on näin kauan viihtynyt. Eihän tämä valoisina kesäöinä hullumpaa ole. Ja joka ikkunasta näkyy se idioottimainen järvimaisema, kuten tapaamme sanoa.”
Joskus hurjimpina uittovuosina Saukkonen piti koko kesänä kaksi vapaapäivää juhannuksena. Nykyään normaalikäytäntö on kaksi viikkoa töitä ja viikko vapaata. Lomat pidetään talvella, ja jos ne eivät riitä, uittajat saatetaan lomauttaa joksikin aikaa.
”Tämä vaatii tietynlaisen luonteen – täältä ei joka ilta lähdetä kotiin”, kahden kouluikäisen lapsen isä toteaa.
Luonnetta vaatii myös se, että työ ja vapaa pyörivät kuuden tunnin vuoroissa. Nukkua saa siis enintään viisi tuntia putkeen.
”Jos ei totu siihen rytmiin, eikä pysty nukkumaan, ei työstä tule mitään.”
Petri Nurmi sitoo nippuja yhteen. © TOMMI TAIPALE
Harva jää uittohommiin
Tarmon omistaa Uittopojat Oy, joka hoitaa nykyään koko uiton lukuunottamatta Pielisjokea, jossa aliurakoitsijana toimii Vesistökuljetus Laukkanen Oy. Tarmon lisäksi Uittopojilla on toinen hinaaja Olli. Molemmissa on neljän hengen miehistö.
Kokopäiväisiä uittoammattilaisia on siis koko maassa jäljellä kahdeksan. Tai itse asiassa seitsemän, sillä Tarmon miehistössä on yhden hengen vajaus.
”Meillä oli nuori pätevä kaveri, joka lopetti”, Saukkonen harmittelee.
Taisto on 59-vuotias ja samaa ikäluokkaa on suurin osa työtovereistakin.
”Kyllä nuorta verta pitäisi saada.”
Taipaleen ruorin takaa Tarmon kannelle kapuava Petri Nurmi sentään on vasta 35-vuotias.
”Olen Uittopoikien toimitusjohtajan poika. Olin aiemmin Postilla hommissa. Kun mietin ammatinvaihtoa, isä pyysi tähän.”
Nurmen kokemuksen mukaan kymmenestä uittotyötä kokeilevasta enintään kaksi jää hommiin pitempään. Osalle ei sovi vuorotyö, osa kaipaa perheen luokse ja niin edelleen.
Perheettömälle Nurmelle urakointi sen sijaan maistuu.
”Kun tehdään töitä, tehdään pidempi rupeama ja sitten on vapaata. Kun homma sujuu, tämä on kuin lomalla olisi.”
Aina homma ei suju. Kun tukkinippu hajoaa, se kootaan käsipelillä. Käytössä ovat edelleen perinteiset työkalut – keksit, pokarat ja tukkisakset. Ja joskus tukkilautan matkaan on lähtenyt rannoilta laitureita ja jopa moottorivene.
Kyläsepän tuunaama Pirkko-työvene puskee nippuja kasaan. © TOMMI TAIPALE
Eksoottista hyvää imagolle
Esa Korhonen on alunperin kumipyörämiehiä, tukkirekkakuski. Hän puolustaa kuitenkin uittoa niin kauan kun työ on taloudellisesti kannattavaa.
”Tämä on ekologista ja energiatehokkuus on erittäin kilpailukykyinen. Tunnettu sanonta on, että vesiväylä ei kulu, toisin kuin tie.”
UPM:lle uitto on myös imagokysymys.
”Suomessa tämä on meille jokapäiväistä, mutta muualla eksoottista. Puhdas vesi ja puhdas luonto… Pitää tehdä numero näistä Suomen vahvuuksista, eikä vain voivotella, mitä kaikkea muilla on. Osaammeko me brändätä vahvuuksiamme?”
Yhä isompia nippuja
Mutta tarvitaan uitossa kumipyöriäkin. Puu kulkee rekalla keskimäärin 40 kilometriä ennen kuin molskahtaa veteen. Pudotuspaikkoja on yhteensä 20, joista tänä kesänä aktiivisessa käytössä on 13.
Parinkymmenen kilometrin päässä Kaivantolahdesta on Möhköskosken pudotuspaikka, Leppävirralla edelleen. Täällä Fin-Terpuu Oy urakoi puuta veteen suoraan rekan kyydistä. Rekkakuski sitoo niput, jonka jälkeen ne nostetaan kurottajalla järveen.
Pudotuspaikoilla näkee hyvin, miten isoja nykyrekkojen tuomat tukkiniput ovat. © TOMMI TAIPALE
”Kun tukkirekat ovat isompia kuin ennen, niputkin ovat suurentuneet. Yhdessä nipussa on 13 000–15 000 tonnia puuta”, kurottajaa vuodesta 1994 asti ajanut Hannu Parviainen tietää.
Lamposelän rantavesissä Parviaisen työkaverit Jaakko Tissari ja Esa Utriainen kokoavat nippuja lautaksi, joka sidotaan ukkoihin, eli vedessä seisoviin kolmijalkaisiin puupaaluihin odottamaan uittoa.
1990-luvun lopulle asti lauttaa koottiin keluuveneillä, käsivinssillä varustetuilla soutuveneillä. Nyt apuna on ”Pirkko”, kyläsepän tuunaama keskipotkurivene, jonka moottori on otettu päältäajettavasta ruohonleikkurista. Tukevalla pyöreälaitaisella veneellä tukkinippuja pusketaan oikeaan suuntaan.
Parviainen painaa 11-tuntista työpäivää ja viettää yöt asuntovaunussa.
”Ainahan tämä kotiolot voittaa”, mies veistelee.
Parviainen on kuullut huhuja, että Metsä Group olisi käynnistämässä uiton uudelleen. Se merkitsisi hänellekin lisää työtä.
Metsä Groupiin kuuluvan Metsä Forestin tuotantojohtaja Hannu Alarautalahti toppuuttelee.
”Uitto ei ole ensi vuoden suunnitelmissa.”
Mutta keskusteluissa se on edelleen mukana.
”Emme ole koskaan päättäneet, että uitto lopetetaan. Infrastruktuuri on olemassa ja tarkastelemme eri vaihtoehtoja vuosittain.”
Esa Utriainen ja Jaakko Tissari kokoavat nippuja lautaksi. © TOMMI TAIPALE