Muistot ja kerrostumat ovat kodin väyliä menneeseen: ”Pilaammeko rintamamiestalon feng shuin, kun muuntelemme tämän tästä paikkoja?”

Piipahdus hyvinkääläisellä mökillä tuntui astumiselta aikakoneeseen. Humpsahdin kauas 70 vuoden taa.

Makuusopessa oli hiirenkorville luettu Zane Greyn pokkari Lännen tähtien alla. Se oli saanut olla paikallaan jo kolmen sukupolven ajan. Lapset, heidän isänsä ja isoisänsä olivat kokeneet samat seikkailut samojen karskien cowboyiden ja karjavarkaiden kanssa.

Oleskelutilan seinälle oli naulattu uimamaisterien kuivia tammenlehväseppeleitä 50-luvulta (s.24). Niitä ei ollut raivattu pois jonkin uudemman tieltä, kuten ei myöskään vanhoja päiväpeittoja, astioita… Tavaroita ja suvun tarinoita oli kunnioitettu.

Mökin sisustus oli vastakohta Loviisan asuntomessukodeille, jotka näin samalla viikolla. Kaikki oli uutta 2020-luvun tuotantoa. Talot olivat hulppeita ja tavarat sisustuslehtien tuoretta aatelia. Ajallisia kerrostumia ei näkynyt.

Roskasta voi tulla aarre

Vasta kun taloihin alkaa liittyä muistoja, niistä voi tulla elämäntarinan kiintopisteitä ja osa identiteettiä.

Hyvinkään mökin ideologia voimisti pistosta, jota olen alkanut tuntea sydämen suunnalla uutta ostaessani ja kotia päivittäessäni.

Onko pintaremontti tai uusi kapistus todella tarpeellinen? Pilaammeko rintamamiestalon feng shuin, kun muuntelemme tämän tästä paikkoja tai kärräämme pois jotain pitkään palvellutta?

Jokin, joka tuntuu nyt roskalavakelpoiselta, voikin olla jälkikasvulle myöhemmin ”my precious”: kuin Tolkienin Klonkun rakkain aarre.

Nautinhan joka kerta, kun menen jompaankumpaan mummolaani. Kerrostumia riittää, sillä eri vuosikymmenet ovat läsnä lähes sadan vuoden ajalta. Monessa nurkassa lymyää muisto.

Muistoja arvostamalla saa väylän menneeseen

Ymmärrän hyvin valtioneuvos Riitta Uosukaisen tuskan, kun hän karsii pitkän elämän varrella kertynyttä tavaraa.

Kuolinsiivousspesialistit lohduttavat, että tavaroiden läpikäynti on katsaus omaan henkilöhistoriaan. Vanhat tavarat avaavat väylän menneeseen – mutta myös tulevaan.

Kaikkea ei pidä heittää pois. ­Ehkä jokin esine herättää lämpimän läikähdyksen jälkipolvissa, kertoo jotain kiehtovaa perheen historiasta.

Yhdelle se on isoisän uintivimmasta kertova seppele, toiselle taas tukinuitosta tehty kellastunut piirros.

Lue myös: Matleena Kuusniemi vaalii suvun muistoja tilanpuutteenkin uhalla: ”Säilytän hyväkuntoiset huonekalut ja tavarat, jotka liittyvät lähisukulaisiini”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti