”Onko laiskuutta ja itsekkyyttä, mukavuudenhalua ja jopa pelkuruutta uhrautua jonkin epävarman vuoksi?”
”Puheet, kannanotot, huolet ja korjausehdotukset eivät kantaudu sinne, missä todelliset ja lopulliset päätökset uusista suomalaisista tehdään”, kirjoittaa Koikkalainen Seuran pakinassa.
Marraskuu – kuoleman kuukausi. Yhä useammassa kunnassa Suomessa ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy. Tänä vuonna syntyy reilusti alle 50 000 lasta. Vielä pari vuotta sitten lapsia syntyi vuosittain lähemmäs 60 000. Väestötutkijat varoittavat, että mikään ei näytä muuttavan kehityssuuntaa.
Naiset synnyttävät entistä vanhempina, isiksi tullaan reippaasti yli kolmekymppisinä. Lapsimäärät pienenevät, vanhusten osuus koko väestöstä vain kasvaa. Muuttoliike ulkomailtakaan ei korvaa tilastoihin tulevia aukkoja. Suomi akottuu ja ukottuu. Tekeviä käsiä on suhteessa väkilukuun liian vähän. Kuka maksaa eläkkeet, kuka pyörittää yhteiskuntaa ja sen toimintoja?
On sitä ihmeteltykin. Miksi lapsia ei enää synny ja miksi tuntuu kuuluvan entistä enemmän sellaistakin puhetta, että kiinnostus jopa itse prosessiin on ollut vähenemään päin? ”Migreenistä” on tullut myös miesten vaiva, stressi on vienyt halut. Ei sytytä, kiinnostuksen kohteet ovat muualla. Sähkökatkoistakaan ei ole entiseen tapaan apua edes pieniin piikkeihin syntyneiden määrässä.
Lapsi on aika iso satsaus. Se on elämänikäinen projekti. Lasten määrän voi suunnitella paljon paremmin kuin ennen. Ei juhannusyö eivätkä satunnaiset hetket, housunlahkeen yllättävät hipaisut ole enää syy siihen, että yhdeksän kuukauden kuluttua kuuluu tavanomaista kuuluvampi rääkäisy.
Kuka haluaa vapaaehtoisesti lapsia tähän maailmaan, jossa kaikesta aineellisesta hyvästä huolimatta tuntuu olevan koko ajan suuri henkinen epävarmuus ja näköalattomuus, jopa suoranainen pelko? Miksi tehdä lapsia, joita jo muutaman vuoden kuluttua uhkaa syrjintä syntymäpäivien vietossa, kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen? Miksi synnyttää lapsia, kun omassa elämässä on ilman heitäkin riittämiin murhetta, ilmastonmuutosta ja saasteita, pakolaisjoukkoja, tolkuttoman kalliita asumiskuluja, pätkätöitä ja vaikeuksia valita ammatti, joka varmasti takaa toimeentulon?
Sattumakaan ei enää merkitse niin paljon kuin ennen. Kummallisuus on aina ollut, että lapsia on aina syntynyt eniten taloudellisesti huonoina aikoina, sota-aikojen jälkeen suuren aineellisen puutteen keskellä. Kaikesta muusta on ollut pulaa, mutta ei toivosta ja uskosta siihen, että vaikeudet ovat takana ja paremmat ajat tulossa. Sotien jälkeiset suuret ikäluokat olivat nykyiseen verrattuna tuplat eli yli satatuhantiset, vaikka kokonaisväkiluku oli nykyistä huomattavasti pienempi.
Onko nykytilanne jonkun syy, pitääkö ”syyllisiä” etsiä siitä joukosta, joka on nyt parhaimmassa synnytysiässä? Onko kaikki vain laiskuutta ja itsekkyyttä, mukavuudenhalua ja jopa pelkuruutta uhrautua jonkin epävarman vuoksi? Lapsi on useiden vuosikymmenien, jopa yli puolen vuosisadan proggis, ei kesäkissa eikä -koira, eikä lapsi takaa edes sitä, että joku olisi vastavuoroisesti huolehtimassa sitten, kun omat voimat alkavat vähentyä, muisti pettää ja arki käy ylivoimaiseksi yksinkertaisissakin askareissa.
Tilanne on huono. Se alkaa olla arktista hysteriaa. Se ei muutu poliitikkojen patistuksilla eikä etujärjestöjen asiantuntijalausunnoilla, barometreilla, prognooseilla eikä ekstratäkyillä kuten kuntien maksamilla satunnaisilla synnytyspalkkioilla.
Kabinettien puheet, kannanotot, huolet ja korjausehdotukset ovat kevyttä kauraa makuu- ja lastenhuoneissa. Ne eivät kantaudu sinne, missä todelliset ja lopulliset päätökset uusista suomalaisista tehdään.
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.