Reino Lehväslaiho: ”Oli vain sotilas ja rätisevä ase”

Tali-Ihantala kesäkuun 26. päivä 1944. Suomen itsenäisyys on veitsenterällä.

Viipuri on menetetty.

Taistelujen painopiste keskittyy seitsemisen kilometriä Viipurista koilliseen, kapealle ja kiviselle peltokaistaleelle Tali-Ihantalassa.

Kersantti Reino Lehväslaiho Laguksen kolmannesta panssarivaunukomppaniasta aloittaa T-34-panssarivaunullaan raivoisan vastahyökkäyksen.

Venäläispanssareita on päässyt kauas suomalaisten selustaan.

Lehväslaihon vaunu tuhoaa ensimmäisen vihollispanssarin Juustilassa, Saimaan kanavan tuntumassa.

Seuraava vihollispanssari tuhotaan Portinhoikan risteyksen tuntumassa.

Lehväslaiho kuten muutkaan panssarimiehet eivät ole nukkuneet viimeisen viikon aikana kuin lyhyitä torkahduksia panssarivaunujen alla. Lämmintä ruokaa ei ole saatu päiväkausiin.

Sodassa jo kaksi kertaa aikaisemmin haavoittunut 22-vuotias Lehväslaiho ei tunne väsymystä, kun hän työntyy konepistooli kädessä panssarin luukusta esiin.

Venäläiset hyökkäävät taukoamatta kolmena kiilana lähes 200 000 sotilaan, satojen panssareiden ja lentokoneiden voimalla väsyneitä suomalaisjoukkoja vastaan.

Puolustustaisteluun on haalittu noin 50 000 suomalaissotilasta eri puolilta Itä-Karjalaa ja Kannasta. Taistelun äänet ovat korviahuumaavat. Tykkien pauhu, ammusten räjähtely ja konetuliaseiden rätinä täyttää Portinhoikan risteyksen ympäristön.

Maa tärisee ammusten voimasta. Puita katkeilee kuin tulitikkuja. Niitä sinkoilee myös juurineen ylös korkeuksiin.

Ilma on sakean harmaa. Savu, hiekka ja multa tunkeutuvat korviin, suuhun ja nenään.

Satoja miehiä kuolee vellovan rintamalinjan molemmin puolin. Uusia sankareita nousee esiin ja sankaritekoja syntyy, kunnes kuolema niittää taas satoa.

Panssarimies ja baskeri

Reino Lehväslaiho jäi henkiin. Panssarimiesten baskeriin ja juhlapukuun sonnustautunut Lehväslaiho, 89, seisoo ryhdikkäänä kesäasuntonsa portailla Virtain Killinkoskella.

Hänestä tuli kirjailija, joka on tehnyt sotamuistojensa pohjalta jo 44 romaania.

Kädenpuristus on jämäkkä ja sotakamreerin katse ystävällinen, kun hän ohjaa vieraat kahvipöytään.

Kahvimukeihin on painettu Sotka T 34 -panssarin kuvat. Se oli Lehväslaihon työväline jatkosodassa.

Hän istuutuu omalle paikalleen kiikkutuoliin ja aloittaa sotamuistelun.

Siis takaisin Konkkalanvuorelle.

Lehväslaiho näkee silmäkulmastaan, kuinka satamäärin vihollisia juoksee mäelle.

Lehväslaiho niittaa konepistooli kuumana vihollisjoukkoon. Radisti ja panssarin kuljettaja lataavat otsat hiessä uusia lippaita täyteen.

”Isänmaata ei ollut ajatuksissa, ei kotia, ei Jumalaa nyt. Hampaat yhdessä, kasvot kalpeina hän ampui. Ei tajunnut aikaa, ei paikkaa. Oli vain sotilas ja rätisevä ase”, kirjaa Lehväslaiho tuntojaan kirjassa Panssarisotaa 1941–1944.

Hän ehtii ampua kolmisensataa vihollista Konkkalanvuorelle, kun onni kääntyy.

Vihollisen kiväärin kuula napsahtaa Lehväslaihon leukaan. Veri syöksyy valtoimenaan.

Luotisateessa

Puolitajuton Lehväslaiho raahautui luukusta ylös ja moottorin päälle. Hän sukelsi luotisateessa ojan suojaan.

Hän yritti vielä nousta verilammikosta ampumaan, mutta voimat pettivät ja hän putosi venäläisten ruumiskasan päälle.

Pataljoonan komentaja sai tiedon Lehväslaihon haavoittumisesta. Majuri Mikkola lähti vaunullaan pelastusretkelle kesken taistelun.

Haavoittunut nostettiin komentovaunun etupanssarille, minkä jälkeen vaunu perääntyi omien puolelle.

Päälle satoi multaa ja kiviä, sillä venäläisten tykistökeskitys oli kiivaimmillaan. Vihollisen lentokoneet pörräsivät päällä kuin kattona.

Vasta Lappeenrannassa Lehväslaiho heräsi syvästä tajuttomuudesta. Hän muistaa yhä leikkaustilan ahtauden ja sotakirurgien kiireen. Leukaan syntynyt 16 sentin ammottava reikä parsittiin umpeen.

”Huoneessa oli kolme leikkauspöytää vierekkäin. Makasin keskimmäisellä ja näin, kuinka vieressä katkottiin jalkoja ja käsiä”, Lehväslaiho muistelee.

Hän oli haavoittunut jo kaksi kertaa aiemminkin: talvisodassa 17-vuotiaana kiväärimiehenä Kuhmon Lentiirassa ja Tuuloksessa kesällä 1941.

Tästä Konkkalanvuoren osumastakin Lehväslaiho toipui, ja ehti vielä Lapin sotaankin.

Sadan prosentin tuuri

Selviytymistään sodasta hengissä Lehväslaiho kuvaa tunteikkaasti.

”Siinä on ollut sadan prosentin tuuri ja korkeimman siunaus.”

Lehväslaiho pohtii kuoleman arpapeliä sodassa ja ottaa esimerkkinä kapteeni Snellmanin äkkikuoleman jatkosodassa Tuuloksessa.

”Kapteeni nosti itseään tornista ylös ja viittoili ruispellon reunalla antautuvia venäläisiä kulkemaan eteenpäin. Taistelut olivat jo ohi ja tilanne rauhallinen. Yhtäkkiä luoti tuli jostakin ja osui tappavasti keskelle kapteenin otsaa.”

Ensimmäisen sotakirjansa Lehväslaiho julkaisi vasta 14 vuotta Lapin sodan jälkeen.

”Jonkun täytyi jäädä henkiin kertomaan puolihullulle mongolikansalle, mitä Kannaksella todella tapahtui”, ironisoi Lehväslaiho.

Sodan jälkeen vuonna 1944 Lehväslaihon ensimmäinen työ oli joulukuusenjalkojen myynti Tammelan torilla.

Sotakaveri Arvo Suomela osti autokuormallisen lautoja, josta miehet väsäsivät kuusenjalkoja. Suomelasta tuli myöhemmin menestyvän koteloita valmistavan tehtaan omistaja ja toimitusjohtaja.

Levoton Lehväslaiho seilasi sodan jälkeen myös merillä ja opiskeli kotiin tultuaan merkonomiksi. Hän luki samalla ahkerasti sotakirjoja ja vertaili niitä omiin kokemuksiinsa.

”Kysyin panssariprikaatin komentajana toimineelta everstiluutnantti Sven Björkmanilta, miksi sotakirjoissa kerrotaan aina sisseistä ja hävittäjälentäjistä? Björkman kehotti ykskantaan: Tehkää itse, kun kerran olette ollut mukana”, Lehväslaiho muistelee.

Lehväslaiho pohti hetken ja päätti ryhtyä kirjaamaan sotamuistojaan kirjaksi, kun kukaan muu ei ollut panssarimiehistä kirjoittanut.

”Jos jossakin tapeltiin, me tapeltiin”, Lehväslaiho puuskahtaa.

Ensimmäinen kirja Panssarisotaa 1941–1944 ilmestyi 1958. Teksti syntyi varsin helposti.

”Elämäntehtäväni on ollut sen jälkeen kirjoittaminen.”

Nimet muistissa

Reino Lehväslaihon muisti välkehtii uskomattoman terävänä. Hän muistaa pienimmätkin yksityiskohdat: sotapäivät, taistelut, joukkueet, joukkueenjohtajat ja komppaniat.

Lehväslaiho luettelee Poventsan kanavan valtaukseen joulukuussa 1941 osallistuneen Laguksen panssarijoukkueen miehistön nimet nopeasti ja epäröimättä.

Kahdenkymmenen panssarin päällikön nimet tulevat vieläpä ajojärjestyksessä, missä kohdassa pitkää panssariletkaa oli kunkin paikka.

”Ainoa joka on vielä hengissä, olen minä”, Lehväslaiho huokaa lopuksi.

Viime vuosikymmeninä hän on ollut suosittu esiintyjä ja muistelija niin sotaveteraanien kokoontumisissa kuin koulujen itsenäisyyspäiväjuhlissa.

”Kupin kahvia ja kermaleivoksen olen pyytänyt yleensä palkkiona esiintymisestä.”

Hyvän kunnon salaisuus ovat terveelliset elämäntavat. Päivä käynnistyy aina parin kilometrin kävelylenkillä. Aamiaiseksi on kaurapuuroa.

”Jumppaan aamuin illoin, uin, syön terveellisesti enkä polta. Viinaan en ole koskenut yli viiteenkymmeneen vuoteen”, Lehväslaiho listaa.

Iltaisin hän menee nukkumaan seitsemän uutisten jälkeen. Yöunia eivät häiritse sotamuistot. Sodasta ei jäänyt myöskään traumoja, joita Lehväslaiho purkaisi kirjoittamiseen.

Sen sijaan hän haluaa sodan säilyvän suomalaisten sydämissä.

”Sodan tapahtumista, taisteluista, kuolleista ja haavoittuneista täytyy kertoa jälkipolville. Olen kokenut sen velvollisuutena.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 23/2011.