Mitä osaan tehdä, jos vihollinen hyökkää? En mitään – ja tämän täytyy muuttua

Kello käy, ja hiki virtaa.

Ensin tulee kehotus. Pitäisi jo tulla. Sitten komennus. Kaikki tänne heti!

Sanat on suunnattu yksin minulle, sillä kaikki muut maastopukuiset naiset istuvat jo paikoillaan. He kaikki odottavat minua, jotta Naisten Valmiusliiton Santis 2015 -harjoituksen Maastotaidot-kurssi voisi alkaa.

En ole vielä ollut täällä Helsingin Santahaminan sotilassaarella kuin vajaan tunnin ja jo nyt taitaa on selvää, että olen porukan heikoin lenkki.

Ihmettelen, sydän takoen, miten muka saan sullottua kaikki varusteeni yhteen armeijan reppuun. Siihen pitäisi vielä kiinnittää tukevasti, ilmeisesti seuraavan kahden minuutin aikana, myös makuupussi, makuualusta ja tyyny.

Olin kuvitellut marssivani leiriin omat kassit kainalossa. Väärin kuviteltu. Kuulemma kaikki ne tavarat, jotka eivät mahdu tähän reppuun, suljetaan lukittuun konttiin koko harjoituksen ajaksi.

Hyvästi, untuvatakki. Hyvästi kumisaappaat. Hyvästi villapaita. Olen nyt armeijan armoilla, sen leivissä ja vaatteissa kolme päivää ja kaksi yötä.

Vielä en tiedä, että kyllä armeijan varusteisiin voi luottaa. Eivät ne petä.

Mutta mistä minä sen vielä tietäisin. Enhän luota vielä edes itseeni.

Juuri siksi olenkin täällä.

Lettipää pelastaa

Jos Suomi joutuisi kriisiin, mitä osaisin tehdä?

En mitään. Enhän osaa edes pakata tätä perkeleen reppua.

Osaisin ehkä kirjoittaa tilanteesta vetävän jutun, mutta siitä tuskin olisi paljonkaan iloa, jos vihulainen väijyisi perennapenkissäni.

Kun kuuntelin talvella uutisia Ukrainasta, mieltäni lämmitti ajatus, että kylmiössäni on neljäsataa litraa omenamehua.

Mehut on nyt juotu.

En ole varautunut pahan päivän varalle. En todellakaan. Silloin voisi tulla sekä nälkä että vilu.

Vaikka talossani on parikin tulisijaa, en ole koskaan sytyttänyt niitä ilman sanomalehtipaperia. Enkä ole koskaan pilkkonut puita. Enkä suunnistanut.

Jos joutuisin piiloutumaan metsään, minun pitäisi arpoa, minne päin pakenen. En osaa käyttää kompassia.

Olisin surkea puolustamaan isänmaatani. Tai edes itseäni.

Tarvitsen kipeästi apua ja neuvoja.

Ja kuin tyhjästä luokseni rientää nuori lettipää. Hän sulloo reppuni kiinni, kiinnittää siihen alustan ja makuupussin. Ja hymyilee päälle.

Lettipään nimi on Anni Martikainen. Hän käynyt armeijan ja työskentelee Lappeenrannassa kaupan kassalla. Hakee opiskelemaan.

Olen niin kiitollinen, että tekisi mieleni halia häntä. En kuitenkaan tee sitä. Aavistan, etteivät maastopukuiset ihmiset kovin helposti kapsahda toistensa kaulaan.

Sanonkin vain kiitos niin jämäkästi kuin osaan.

Vasen, vasen, vasen

”Taistelijat!”

”Anteeksi, maanpuolustushenkiset naiset”, kuuluvat pääkouluttajamme Juho Tammisen sanat, kun hän käskyttää kurssiamme kasarmin kentällä.

Ja hyvin kuuluvatkin.

Upseerioppilas Tamminen kouluttaa meistä puolen tunnin sulkeisissa joukko-osaston, joka marssii tahdissa, osaa asennon ja levon ja ymmärtää nelirivin ja nelijonon eron. Tai no, ainakin melkein.

Anni ja pari muuta nuorta naista ovat kurssimme poikkeuksia. Emme me muut ole käyneet armeijaa. Olemme tasaisesti eri ikäisiä. Nuorin on 21, vanhin 66. Joukossamme on esimerkiksi maalari, lähihoitaja, toimistopäällikkö, kirjanpitäjä, kemisti, kampaaja ja järjestelmäasiantuntija.

Suurin osa meistä ei kuulu mihinkään maanpuolustushenkiseen järjestöön.

Naisten Valmiusliitto järjestää tällaisia harjoitusleirejä eri puolilla Suomea kahdesti vuodessa, ja mukaan pääsee kuka tahansa. Tänne Santahaminaan tosin mahtui mukaan vain puolet halukkaista, 350 naista. Täällä harjoitellaan maastotaitojen lisäksi myös esimerkiksi meripelastusta ja kyberturvallisuutta.

Naisten Valmiusliiton toiminta ei ole sotilaallista, mutta niin me vain marssimme muodostelmassa kolme päivää ja suuntaamme vain sinne, minne käsky käy.

”Ruokailusta saa poistua vain, jos tuntee tietävänsä, minne menee”, kurssinjohtajamme Johanna Piispa sanoo, kun syömme varuskuntaravintolassa superhyvää stroganoffia.

Aika harva tietää. Tai oikeastaan ehtii, sillä koko ajan on kiire.

Sotkussa ehdin käydä kolmen päivänä aikana kerran. Juoksen sinne, ostan vesipullon, ja juoksen takaisin.

Mutta en valita.

Sohvaperunoiden on nyt kaivauduttava kellareistaan. Minunkin.

Nuorimmasta tulee vanhin

Marssimme Saharaksi nimetyn hiekka-alueen halki kohti leiripaikkaa. Martikainen yrittää pelastaa reppuihin huonosti sidottuja varusteita putoilemasta.

Perillä Tamminen komentaa meidät kolmiriviin. Samassa rivissä seisovat naiset menevät samaan puolijoukkuetelttaan. Kunhan ovat ensin pystyttäneet sen.

Kurssinjohtajamme Piispa pyytää ilmoittamaan, jos ei halua yöpyä samassa teltassa miehen kanssa. Miehellä hän tarkoittaa Tammista.

”Voiko ilmoittaa, jos haluaa yöpyä miehen kanssa”, yksi kurssilainen kysyy.

Anni Martikainen osuu samaan riviin ja telttaan kanssani, hyvä. Samoin Virroilla asuvat mukavat naiset, myyntiassistentti Helena Saikkonen ja palveluesimies Minna Salminen.

Juuri heidän kanssaan naureskelimme naisille varusteita jakaneiden varusmiesten henkisesti vaativaa tehtävää. Miesparkojen piti päätellä muutamassa sekunnissa, onko jonossa seisovan naisen yläpää samaa kokoa kuin alapää.

Nyt Tamminen varoittaa meitä kipinävahdin tehtävän vastuullisuudesta. Jos vahti nukahtaa, koko teltta voi syttyä palamaan makuupussiin sinkoutuneesta kipinästä. Muutamassa minuutissa.

”Joten pitäkää huoli, ettei pelikaani läsähdä turbiiniin”, Tamminen sanoo.

Se on tuoreempi ilmaus kuin paskan lentäminen tuulettimeen. Molemmat sanonnat tarkoittavat tilannetta, jossa asiat alkavat mennä huonosti. Todella huonosti.

Anni ilahtuu Tammisen ilmaisusta niin paljon, ettei kykene enää seisomaan rivissä suorassa. Hän hytkyy naurusta, aivan kuin Vanhala Tuntemattomassa Sotilaassa.

Siitä huolimatta Tamminen nimittää hänet teltan vanhimmaksi.

Annin on siis kaikin tavoin yritettävä estää, ettei pelikaani läsähdä telttamme turbiiniin.

Mutta ei hän sitä pysty estämään, niin siinä vain käy – yöllä.

Kuka onkaan Rokka?

”Teltasta on tehtävä niin napakka, että se kestää ydintalven ja Putinin”, Anni sanoo, kun alamme pystytystalkoisiin.

Haastavinta on saada kiilat ensin maahan ja sitten pysymään siellä.

”Iskekää ne syvemmälle. Ei ole yhtään kivaa, jos ne irtoavat kolmelta yöllä vesisateessa”, Tamminen sanoo.

Riitta Tapiomäki näyttää alkukantaiselta voimanpesältä iskiessään kiiloja kivenmurikalla kovaan maahan, kaksin käsin. Nyt hän myös kannattelee hartioillaan Anni Martikaista, jotta tämä yltää teltan sisällä ujuttamaan ulos unohtuneen teltan hupun katon reiästä takaisin sisäpuolelle.

Jos minun olisi pakko uskoa henkeni jonkun telttatoverini käsiin, valitsisin oitis Tapiomäen. Siitäkin huolimatta, että hän on ammatiltaan toimittaja. Tapiomäki on nimittäin ilmiselvä Rokka. Hän tuhoaisi taatusti tiukan paikan tullen yksin kokonaisen vihollispartion.

Mutta nyt teltta on pystyssä ja kamiinakin paikoillaan. Tamminen kiertää sen ympäri ja nyökkää hyväksyvästi.

On aika kaivaa kirveet ja puukot esiin.

Kohta koittaa yö.

Pian läsähtää

Tartun kirveeseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Saan halon heti halki. Tätäkö olen vältellyt koko ikäni?

Opin halkaisemaan halon myös puukolla. Ja kas, miten mukavaa on värkätä kiehisiä, sytykkeitä. Puun sivuille vuollaan kihartuvia lastuja, jotka sytytysvaiheessa ottavat ilmaan alleen.

Nyt Anni jakaa kipinävuorot. Minä saan vuoron puoli kolmesta puoli neljään.

”Se on sitten suden hetki. Pahin vuoro. Silloin väsytään ja kuollaan eniten”, Anni huomauttaa.

Jaaha.

Tamminen komentaa meidät tekemään vielä lisää kiehisiä ja näyttää, kuinka kamiinan saa syttymään. Ja poistuu paikalta. Se on virhe.

Ensimmäinen vahtivuoro on Helena Saikkosella, me muut kaivaudumme makuupusseihimme.

Kymmenen minuutin kuluttua kamiinassa on kuollut kissa. Tuli on sammunut.

Helena-parka.

Minna Salminen, seuraava kipinämikko, osoittaa Helenalle valoa otsalampulla, kun tämä yrittää rakentaa pesään uutta tulisijaa.

Nyt Annikin tulee avuksi. Mutta kamiinaan ei saada tulta. Ei millään.

Takaisin tullut Tamminen komentaa tyhjentämään tulipesän. Siellä on liikaa kiehisiä. Ja uusiakin täytyy tehdä.

Tunnin urakoinnin jälkeen kamiinassa palaa taas tuli.

Enää ei ole pelkoa siitä, että se sammuisi. Seuraavat kipinämikot vahtivat tulta herkeämättä, pelonsekaisin tuntein. Kiehisveitsi kurkullaan.

Helena katuu

Minun on helppo herätä suden hetkellä kipinävahdiksi, koska en ole vielä edes nukahtanut. Se johtuu siitä, että korvatulpat unohtuivat kiireessä kasarmille. Kyllä. Naisetkin kuorsaavat. Luultavasti minäkin.

Edellinen vahti kertoo, että puita kannattaa lisätä kahdeksan minuutin välein. Mutta ei siitä ihan varma voi olla.

Muistelen Tammisen kolmen puun sääntöä. Kamiinassa pitää olla yksi puu hiiltymässä, toinen iloisesti palamassa ja kolmas juuri syttymässä. Ei enempää eikä vähempää.

Huomaan pian, että minun on vahdittava tulen lisäksi myös Martikaista. Hän valuu koko ajan kohti tulikuumaa kamiinaa. Potkin hänen jalkojaan ja kenkiään kauemmaksi.

Vahtivuorossaan epäonnistuneella Helena Saikkosella on heti aamusta puukko kädessään. Hän väsää katumusharjoituksena kiehisiä.

Lohdutamme Helenaa. Eihän kukaan meistä muistakaan olisi osannut aavistaa, että alussa puita on lisättävä viiden minuutin välein. Helenalla väli venähti kymmeneen, kun hän kyseli kännykällä lapsensa ja koiranhoitajansa kuulumisia.

”Kyllä harmittaa, että minä semmoisen tempun tein”, Helena sanoo, mutta nyt häntä jo hieman naurattaa siinä kiehiskasansa äärellä. Se on jo korkea.

Korkealle nousee myös mielialani, kun opin suunnistamaan. Kierrämme Anni Martikaisen ja Riitta ”Rokka” Tapiomäen kanssa Santahaminan saarta kartta kädessä ja löydämme kaikki rastit. Juosten, koska Riitta on kovin, kovin kilpailuhenkinen.

Annikin oppii suunnistaan kunnolla vasta nyt, samoin toinenkin armeijan käynyt nainen. Eivätkä armeijan käyneet osaa enää välttämättä edes hiihtää.

Herranpieksut. Toivottavasti vihulainen ei kuule näin noloja uutisia. Minähän taidan olla tässä kompassi kourassani yksi puolustuksemme kulmakivistä.

Varsinkin kun osaan nyt myös sitoa pitäviä solmuja, tehdä metsään hätämajoitteen, valmistaa ruokaa trangialla, eli retkikeittimellä ja pelastaa haavoittuneen toverini hengen puristussiteellä.

Asiaa alapäästä

Illalla kömmin makuupussiini, rättiväsyneenä. Suljen silmäni ja kuulen naurua. Naiset vertailevat synnytyskokemuksiaan. Tamminen ei taida olla vielä paikalla.

Kun valitimme Tammiselle, ettemme voi mennä makaamaan ensiapuharjoituksessa läpimärille makuualustoille, Tamminen huomautti, että käytimme aivan väärää sanaa.

”Sana jota haette on, että ette halua mennä makaamaan siihen märälle alustalla. Huomatkaa sanojen ero”, Tamminen sanoi.

Kai sitten minäkin voin tehdä vaikka mitä, myös isänmaani eteen. Jos vain haluan.

Syksyllä mehustan taas omenoita kellariin. Jos paha päivä tulee, annan niitä naapurillekin.

Kamiina levittää nolla-asteiseen ilmaan suloista lämpöä, sen rätinästä tulee turvallinen olo. Nyt Helena vahtii tulta kuin haukka.

Olen varma, että pelikaani liitelee tänä yönä vapaana. Sille ei tapahdu mitään pahaa.

Eikä meille.