Syöttöporsaat, elättipossut – Anja Snellman ihmettelee naureskelua opiskelijoiden uupumukselle: ”Nimittely kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää naapurisukupolvien kokemusmaailmaa”
”Kuinka maailmaa parantanut sukupolvi ei nyt koekaan solidaarisuutta aikuisuutensa alussa sinnitteleviin, lastenlasten ikäisiin kansalaisiin?” kirjoittaa Anja Snellman Seuran kolumnissa.
Anja Snellman on kirjailija, yleis- ja seksuaaliterapeutti sekä toimittaja.
Heinäkuussa ei hellettä ole Suomessa näkynyt, mutta median, varsinkin sosiaalisen median, lämpötilat ovat olleet sitäkin enemmän punaisella, sytykkeenä Suomen Ylioppilaskuntien Liiton kannanotto:
”Vaikka kaikille muille tässä yhteiskunnassa loma ja lepo tuntuvat olevan perusoikeuksia, on opiskelijan tullakseen toimeen uurastettava levotta läpi vuoden. Riittävän toimeentulon tulisi kuulua aivan kaikille – myös kesällä.”
Kannanoton jälkeen niin vanha kuin uusi media on ollut sakeanaan pilkkaa, loukkaantumista, pöyristystä ja syyttelyä; Facebookin ja Twitterin päivityksissä keski-ikäiset ovat nimitelleet opiskelijoita syöttöporsaiksi ja elättipossuiksi, ja nuoret ovat nimitelleet heitä puolestaan eliittipullamössöiksi, etuoikeutetuiksi sediksi ja seniorikurpiksi.
Kuvatun kaltainen nimittely kertoo kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää naapurisukupolvien kokemusmaailmaa. Mitä opiskelijoiden uupumuksen ja mielenterveysongelmille naureskeluun tulee, se kertoo jo jostain paljon vakavammasta.
Kuinka rauhan, rakkauden ja rokkenrollin tahtiin maailmaa parantanut sukupolvi ei nyt koekaan solidaarisuutta aikuisuutensa alussa sinnitteleviin, lastenlasten ikäisiin kansalaisiin? Näkyykö yhdenlainen taakkasiirtymä tässä lauseessa:
”Me saimme tehdä kaiken ihan itse”.
Samaa lausetta suuret ikäluokat saivat kaiketi kuulla aikoinaan kotonaan.
Juuri kun olet hiukan rohkaistunut kertomaan ahdistuneisuudesta, uupumisesta ja masentumisesta, tulee ihmisiä, jotka kertovat, ettei sinulla ole syytä saati oikeutta tuntea uupumusta, masennusta ja ahdistusta.
”Älä uhriudu, älä nillitä! Et voi tuntea noin! Kun minäkään en aikoinani tuntenut, eikä mun kaverit!”
Kuulostaa ymmärtämättömältä ja ylimieliseltä, eikö vain? Mutta siitähän tässä on pohjimmiltaan kysymys. Toisten yksilöllisten kokemusten ja tunteiden kieltämisestä.
Terapeuttina olen työskennellyt paljon myös opiskelijaikäisten nuorten kanssa ja nähnyt senkin, miten meidän nuoruudestamme puuttunut digimaailma, pelit ja sosiaalinen media yötäpäivää seurattavine sarjakavalkadeineen paitsi avartaa ja stimuloi, myös addiktoi ja ahdistaa, vie aikaa ja energiaa, saa vertailemaan itseään muihin, lisää arvottomuuden tunnetta ja paradoksaalisesti yksinäistää, eriyttää, passivoi.
Tällaisiakin asioita voi opiskelijoiden mielenterveysongelmien taustalla olla. Viime mainituista ei ole vielä paljoa tutkimustietoa, mutta jokainen meistä tietänee kyllä ihan omasta kokemuksesta, miten liika sosiaalisen median vellonnoissa notkuminen aivoihimme vaikuttaa.