”Parempi olla hiljaa ja hävetä ihan varmuuden vuoksi” – Anni Saastamoinen uskoo, että ylpeyden kokeminen tai näyttäminen koetaan suureksi vaaraksi

No oletko nyt ylpeä itestäs, kysyi puolisoni, kun naureskelin väsyneenä jollekin typerälle itse keksimälleni jutulle.

Ehkä sananmuunnokselle tai jollain tapaa sopimattomasti uudelleensanoittamalleni laulunpätkälle, en muista. Mutta muistan pysähtyneeni miettimään, että olinko ylpeä. En ollut. Ylpeys ei varsinaisesti kuulu repertuaariini.

Olen kasvanut kulttuurissa (oli se sitten perheen-, suvun- tai kansansisäistä), jossa ei ylpeillä. Ylpeys on helposti ylpeilyksi eli leuhkuudeksi tulkittavaa, joten on parempi, jos ravistelee ylpeyden harteiltaan välittömästi, ettei se ehdi asettua.

Ohimenevä ylpeyden pyyhkäisy sallittakoon: jos voittaisin Finlandian, olympiakullan tai no, vaikka SM-pronssia, olisin hetkellisesti hirmuisen iloinen ja ylpeä.

Sitten minua alkaisi hävettää. Että no vähän tein sinne päin ja tällainen hässäkkä, ihan varmasti tein jonkin virheenkin tai monta, mutta ette vain huomanneet ja nyt ihan virheellisesti ja typerästi tässä tämmöinen seremonia sitten, onpa vaivaannuttavaa meille kaikille.

Toisten saavutuksista on helpompi kokea ylpeyttä, Anni Saastamoinen pohtii

On helppoa kokea ylpeyttä jollain tapaa kollektiivisesti toisten saavutuksista. Omiaan useimmiten pahoittelee ja pienentää.

Jos joku kiittelee tai kehuu, saattaa kehon läpi valahtaa eräänlainen ylpeyden ja häpeän sekoitus, joka lämmittää poskia ja panee kakistelemaan, että älä nyt ja minä nyt vaan vähäsen, vaikka ylpeyshän on terve ja tervetullut tunne.

Missä sitten menee liiallisen ja terveen ylpeyden raja? Vaikka raja vaikuttaakin selkeältä, sen ylittäminenkin on selkeä – vaara nimittäin. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, kell’ onni on, se onnen kätkeköön ja niin edelleen.

Kai ylpeyden kokeminen tai sen näyttäminen koetaan niin suureksi vaaraksi, että on parempi vain olla hiljaa ja hävetä ihan varmuuden vuoksi. Näin olen itse toiminut, sillä mieluummin olen siellä rajan turvallisemmalla puolella.

Unettomien öiden suurin lohtu

Joissakin arkisissa tilanteissa koen kuitenkin valtavaa ylpeyttä. Esimerkiksi: muistan ottaa silmälasit pois päästä aina, kun leipoessani tai ruokaa laittaessani avaan kuuman uunin luukun.

Ehkä suurinta ylpeyttä koin kuitenkin, kun hammaslääkäri sanoi, että minulla on hyvä harjaustekniikka. Tästä kehusta koen iloa kaksi kertaa päivässä! Lipaisen peilin edessä purukalustoani kuin hammastahna­mainoksessa ja ajattelen, että meikämuikkupa se osaa hampaat harjata niin, että ammattilainen kehuu.

Toisaalta niinä öinä, joina havahdun sudenhetkenä miettimään tekemättömiä töitäni ja kymmenen vuotta sitten sanomiani sanoja, koen suurinta lohtua ja ylpeyttä sanomattomista sanoista.

Yliopistoaikoinani vaihto-opiskeluvuonna Yhdysvalloissa en nimittäin mennyt selittämään professorilleni ­Daniel Paskinille, mitä hänen sukunimensä tarkoittaa suomeksi. Kiusaus oli suunnattoman suuri, mutta voitin kiusauksen – ja itseni.

Siitä sietää olla ylpeä.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä.

Lue myös: Huutokauppakeisari Aki Palsanmäki ja Heli-vaimo tietävät, että elämän hyvät hetket löytyvät pienistä asiosta: ”Ylpeys saavutuksista ei silti tarkoita, että pissa olisi noussut päähän”