Anni Saastamoinen pohtii elämän haurautta: ”Hellittääkö suru? Vai painuuko se vain syvemmälle, sulaa osaksi itseä?”
Pitkään minä seurasin sivusta jonkinlaisella surun ja myötätunnon värittämällä hiljaisella huvittuneisuudella tapaa, jolla äitini tutki paikallislehden kuolinilmoitukset kärsivällisellä katseella.
”Se on tuokii meijän ikiä”, saattoi äitini lehden sivun ääreen pysähtyneenä sanoa. Ja minä katsoin ilmoitusta hänen kanssaan, nyökkäsin ja hymähdin.
Tuumasin sitten moittivasti, että sehän nyt ei tarkoita mitään, se ikä. Että ihmisiä nyt kuolee, kukin minkäkin ikäisenä ja kukin eri syistä. Painottaakseni, että hehän nyt eivät ole mihinkään menossa.
Vuosien aikana olen seurannut sivusta sittemmin täysin vailla huvittuneisuutta sitä, miten vanhempieni ystäväpiiri on pienentynyt. Syöpä on raadellut ammottavat aukot sosiaalisiin verkostoihin.
Sivusta seuratessani minä pitkään ajattelin, että miten hirveää on sitten, kun on itse siinä tilanteessa. Tilanteessa, jossa ystävät kuolevat yksi toisensa jälkeen.
Tuudittauduin siihen harhaiseen turvallisuuteen, joka kaltaisillani rauhan aikana sopuisissa länsimaissa kasvavilla ihmisillä nuoruudessa asettuu luontevasti harteille.
Että mikäs tässä, kukapa tästä nyt mihinkään, sitten joskus vanhempana vasta. Ja siihen nyt on niin pitkä aika, ettei sitä kannata etukäteen surra.
Niin minä ajattelin.
Tuntemattoman äärelle
Kun kirjoitan tätä, on kulunut tasan kolme vuotta yhden rakkaimman ystäväni kuolemasta.
Hän kuoli nuorena, vasta piirun verran päälle kolmikymppisenä. Hän oli vahva, valovoimainen ja kaunis. Sosiaalisesti lahjakas, hauska ja ihmisenä niin lämmin, että jätti kohtaamansa uudet yksilöt jälkeensä hämillään ja ihastuneena.
Yhtä lailla hämilleen hän jätti meidät jäljelle jääneet, kun hän poistui tästä ulottuvuudesta johonkin tuntemattomaan.
Mutta, tuntemattomassa, siellä hän viihtyi!
Niin minä olen lohduttanut itseäni, kuvitellut ystäväni jonnekin tuonpuoleiseen, mihin nyt liekään poikennut vipeltämään. Sillä sellainen hän oli. Tuntemattoman äärelle kulkija, sen ihastelija, tuntemattomaan astuja. Seikkailija.
Samalla aika tuntuu hänen kuolemansa jälkeen pysähtyneen. Tuli pandemia, epätietoisuus, eräänlainen ajattomuuden tila, jossa vain pestään käsiä ja odotetaan, että josko tämä elämä tästä kohta.
Samalla aika tuntuu kiihdyttäneen, humahtaneen hirvittävää kyytiä kenties sitten niitä käsiä pestessä.
Ja aina minä mietin, että mitä ystäväni olisi tästäkin ollut mieltä.
Ensimmäisen vuoden hänen kuolemansa jälkeen minä toivoin, että suru hellittäisi. Etten aina haluaisi itkeä, kun ajattelen häntä. Ja ensimmäisen vuoden ajatukset hänestä kulkivat päässäni kaiken aikaa.
Ajan myötä ajatukset hänestä ovat vähentyneet, ne eivät enää tule tiheinä virtoina, eikä suru enää tunnu vetävän keuhkoja kasaan.
Mutta en osaa sanoa, hellittääkö suru. Vai painuuko se vain syvemmälle, sulaa osaksi itseä? Kulkee mukana ja muistuttaa, miten haurasta kaikki lopulta on.
Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä.
Lue myös: Ystävän kuolema lähestyy – Miten tukea kuolevaa ja valaa toivoa, kun sitä ei enää ole?
