Esko Valtaoja: Vaurautta löytyy, mutta myötätuntoa ei – ”Rikkaimmissakin maissa on yhä leipäjonoja”
Esko Valtaoja muistaa kuinka hänen nuoruudessaan lapsia lähetettiin lihotusleireille. Nykyään vauraimmistakin maista löytyy leipäjono.
Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.
Olin pieni ja hintelä poika, joka sairasteli jatkuvasti. Asevelvollisuusiän koittaessa istuin äidin kanssa pitkän illan täyttämässä kyselyä lapsuuden taudeistani, ja eipä siihen monta kohtaa jäänyt ruksimatta.
Itseäni sairastelu ei haitannut, kyllä kotona sängyssä makaaminen ja Aku Ankkojen lukeminen aina koulunkäynnin voitti. Etenkin, jos sattui olemaan liikuntapäivä.
En ollut urheilullinen, mutta yksi temppu minulla oli. Luurangonlaihana pystyin pujottautumaan Ritikan kansakoulun ulkoseinällä olevien puolapuiden ja seinän väliin ja kapuamaan ylös ja alas kuin litteä ihmislude.
Minut olisi varmaan lähetetty kesäisin lihotusleirille, ellei olisi ollut tiedossa, että vanhempani olivat vankan keskiluokkaisia eikä laihuuteni johtunut ruoan puutteesta.
Aliravitut pääsivät leireille lihapatojen ääreen, Esko Valtaoja muistaa
Nuoremmille sana ”lihotusleiri” ei varmaan merkitse mitään. Sodanjälkeisen ajan leireillä oli epäilemättä jokin virallisempikin nimitys, mutta lihotusleireinä ne tunnettiin.
Jos olit selvästi aliravittu, pääsit kesälomaleirille lihapatojen ääreen. Tai jouduit; hyvä ruoka kyllä kelpasi aikoina, jolloin kouluruokailussakin joka toinen päivä oli vellipäivä, mutta leirikomennus pani kuitenkin kaverit hihittelemään.
Murrosikäisenä aloin sitten kaikkien yllätykseksi ahmia ruokaa ja paisuin ripeää tahtia ällöttäväksi l-sanaksi, mutta se on sitten jo toinen tarina. En koskaan päätynyt lihotusleirille, ja Suomen vaurastuessa ne alkoivat muutenkin käydä tarpeettomiksi.
Esko Valtaoja: Leipäjono löytyy vauraastakin maasta, koska myötätunto ei riitä
Me kuolemme liikakansoituksesta aiheutuvaan nälänhätään, mikäli ydinsota ei ehdi ensin. Noiden kahden maailmanlopun odotuksessa minäkin elin lapsuuteni ja nuoruuteni.
Ydinsota on edelleen todellinen uhka, mutta ei enää ravinnon puute. Maailmanlaajuisesti katsottuna ylipainosta on tullut nälkää suurempi terveysongelma.
Sitäkin irvokkaampaa on tietysti se, että yksi kymmenestä maailman ihmisestä ei vieläkään saa riittävää ja terveellistä ravintoa. Mutta se ei enää ole kiinni siitä, etteikö maailmassa riittäisi tarpeeksi ruokaa, vaan siitä, että myötätuntoa ja tekoja ei riitä tarpeeksi.
Meiltä löytyisi vaurautta ja keinoja panna maailman kaikki nälkäiset lihotusleireille, mutta silti rikkaimmissakin maissa on yhä leipäjonoja.
1960-luvulla maailman pelasti nälkäkuolemalta maatalouden kehitys ja nobelisti Norman Borlaugiin henkilöitynyt vihreä vallankumous, joka moninkertaisti viljasadot. Nyt ruoantuotannossa on alkamassa vielä huimempi muutos, kun siirrymme lehmistä ja pelloista laboratorioissa tehtävään ruokaan.
Ruokaa riittää kyllä hyvin kahdeksalle miljardille ihmiselle ja useammallekin, mutta sen tuotanto rasittaa maailmaa aivan sietämättömästi; näin ei voi jatkua. Eikä onneksi tarvitsekaan. Suomestakin löytyy jo yritys, joka pystyy muuttamaan ilmaa ruoaksi aurinkosähkön ja bakteerien avulla.