Jenni Haukio kaipaa talvipäivänseisausta ja lisääntyvää valoa: ”Jokainen valoisampi sekunti otetaan vastaan suorastaan ahnehtien”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Mirva Kakko
"Esi-isämme ottivat seisauksista ja tasauksista ilon irti aivan toisessa ulottuvuudessa kuin nykyihminen", Jenni Haukio kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Eläessämme vuoden pimeintä aikaa harhailevat ajatukset aika ajoin jo kevään ja kesän elvyttävään valorikkauteen.

Aurinkoa kohti kurkottavista mielikuvaretkistä saa voimaa kestää sitä tosiasiaa, että päivä lyhenee vielä hyvän tovin. Iltapäivisin on vielä viikkojen ajan yhä pimeämpää yhä aikaisemmin, kunnes koittaa joulukuun 22. päivä ja talvipäivänseisaus.

Jo joulun aatonaattona kääntyy päivä jälleen pitenemään, aluksi vain sekunneilla, mutta nopeasti kiihtyvään tahtiin. Jokainen valoisampi sekunti otetaan vastaan suorastaan ahnehtien.

Talvipäivänseisaus, kevätpäivän tasaus, kesäpäivänseisaus ja syyspäiväntasaus. Kuinkahan moni voi rehellisesti väittää osaavansa selittää näiden vuodenaikojen vaihteluun liittyvien astronomisten erityispäivien merkitykset?

Ne lienee toki meille jo alakouluikäisinä opetettu, mutta kuinka monelle jäänyt mieleen pysyvämmin, on kysymysmerkki.

Talvipäivänseisaus on helppo muistaa, koska päivän pitenemistä odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Talvipäivänseisaus on helppo muistaa, koska päivän pitenemistä odotetaan kuin kuuta nousevaa. © Norman Ojanen / OM-arkisto

Talvipäivänseisaus on helppo muistaa, koska päivän pitenemistä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Pohjoinen pallonpuolisko saa tuolloin vuoden vähiten päivänvaloa, koska Maan kiertoakselin pohjoispää on kallistunut kauimmaksi Auringosta.

Myös kevätpäiväntasaus tunnettaneen verrattain hyvin, koska silloin päivän ja yön pituudet ovat kaikkialla maapallolla kutakuinkin yhtä pitkiä. Maaliskuun loppupuolelle sijoittuva tasaus on omanlaisensa kevään alkamisen ensietappi, josta eteenpäin päivä vähitellen alkaa voittaa yön.

Kesäpäivänseisaus juhannuksen maissa on se ajankohta, jolloin aloitamme kansallisen voivottelun kesän päättymisestä, koska ehdittyämme vuoden pisimpään päivään ja Auringon ollessa vuotuisessa liikkeessään pohjoisimmillaan, alkaa yö taas vähitellen pidentyä. Onneksi tämä tapahtuu niin hitaasti, että oikeastaan päivän lyheneminen alkaa vasta elokuussa todenteolla surettamaan. Jos on sitä sorttia luonnetta, että tällaisetkin asiat murehdituttavat.

Syyspäiväntasauksen veikkaan olevan kaikkein huonoiten tunnettu, jos sitä tietovisailussa selittämään joutuisi. Tuolloin yö ja päivä ovat jälleen kevätpäiväntasauksen tapaan yhtä pitkiä eli noin kaksitoistatuntisia, mutta syksyllä olemme jo liu’ussa kohti pimeyttä eikä sillä asialla juuri tule elämöineeksi. Keväällä iloitaan päivän kääntymisestä pitenemään, kun taas syksyllä päivän lyhentyessä lyhenemistään ei ole syytä erityisiin tunnepurkauksiin.

Viime aikoina on keskusteltu joulunvieton perinteistä ja taustahistoriasta. Esikristillisenä aikana joulua vietettiin ymmärtääkseni tammikuun puolivälin tienoilla, joka oli koko Skandinaviassa talvipäivänseisauksen juhla-aikaa. Muinaiset, luonnon kanssa symbioosissa eläneet esi-isämme ottivat seisauksista ja tasauksista ilon irti aivan toisessa ulottuvuudessa kuin nykyihminen.

Lue myös: Jenni Haukio muistuttaa, ettei ihmisen ikä piile numeroissa: ”Jotkut syntyvät niin sanottuina vanhoina sieluina”

X