Jenni Haukio yhteisten hetkien arvostamisesta: ”Arkiaamuissa mitataan perheenjäsenten halu sietää toistensa erilaisuutta”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Aamupala kaurapuuro
© Kristiina Kurronen / Kuvaryhmä / SKOY
"Ei ole pelkkä kulunut klisee, että asioita pitäisi osata arvostaa jo ennen kuin ne menettää", Jenni Haukio kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Syksyn tullen on heitettävä hyvästit kesän uneliaille, verkkaisan boheemeille aamutunneille. Niiden tilalle vyöryvät rytmikkäät, suoraviivaiset arkiaamut, joiden kesto mitataan tuntien sijasta minuuteissa.

Nopeimmillaan lasin appelsiinimehua ja palan paahtoleipää ehtii päivän lehden samalla läpi silmäillen nauttia lähes naurettavan rivakasti. Loman jäljiltä ruostunut kone lähtee käyntiin yskähdellen, mutta muutamassa viikossa tahti on jälleen kuin kansakoulun liikuntatunnilla jumppamaikan hakatessa tahtia tamburiiniinsa.

Monitahoista suorituskykyä vaativat arkiaamut ovat eräänlaisia institutionaalisia järkäleitä. Niihin liittyy vakiintuneita rakenteita, ohittamattomia sääntöjä ja yhteistoiminnallisia mekanismeja. Aamun tapahtumat sijoittuvat aina kodin samoihin huoneisiin, yleensä akselilla makuuhuone-kylpyhuone-keittiö-eteinen eli heräämisestä kohti työpaikalle lähtöä.

Jos aamulla päätyy vaikkapa olohuoneen lukunurkkauksessa nököttävän lempinojatuolin uumeniin, on jotain pahasti pielessä. On sorruttu anarkiaan.

Jos perhe koostuu useammista jäsenistä, on aamutoimien suorittamisessa oltava tietty säännöstö ja työnjako, jotta pienimmät eivät jää ilman puuroa, koira unohdu ulkoiluttaa tai teini päästä suihkuvuorolleen. Arkiaamuissa mitataan perheenjäsenten halu sietää toistensa erilaisuutta ja joustaa omista tarpeista yhteisen hyvän puolesta. Jos yhteisiä aamuja ei olisi, perheenjäsenet eivät ehkä koskaan oppisi tuntemaan toisiaan, kunkin parhaita ja pahimpia puolia, läpikotaisin. Siksikin näitä päivänkaaren ensihetkiä tulisi osata arvostaa, vaikka sitten lämmin pilke silmäkulmassa.

Vaikka kotoilu eli oleskelu ja puuhastelu omassa kodissa on jo pitkään ollut trendien aallonharjalla, on arki edelleenkin raskaasti aliarvostettua. Se on sitä niin kauan, kuin kohdalle osuu jokin traaginen tapahtuma kuten parantumattomasti sairastuminen.
Kun arki särkyy lopullisesti, on monen ainoana toiveena saada vielä kokea aivan tavallista elämää. Jos saisi, ei enää koskaan valittaisi arjen raskautta. Ei ole pelkkä kulunut klisee, että asioita pitäisi osata arvostaa jo ennen kuin ne menettää. Se on täyttä totta, mutta vaikea pitää mielessä silloin, kun kaikki on vielä hyvin.

Ilman tragedioitakin arki-idylli ei koskaan säily ikuisesti samanlaisena. Kun keittiönpöytä jonain päivänä tyhjenee, tulee kaoottisia aamuja vielä ihan oikea ikävä.
Ikävää toki lievittää tilalle nouseva uudenlainen elämänmalli vapauksineen, mutta siltikin monet pitävät antoisimpana aikakautenaan niitä ruuhkaisia vuosia, kun talo vielä oli täynnä ääniä ja elämää. Kun menemisiä vielä määrittivät jääkaapin oveen liimatut lukujärjestykset.

Kun kaikki vielä olivat terveitä ja tulevaisuuden unelmista saattoi ammentaa voimaa ja iloa loppujen lopuksi täysin syyttä suotta tylsäksi miellettyyn, kallisarvoiseen arkeen.

X