Joonas Nordmanin sydän jäi Liettuaan - Kuuden viikon työkomennukseen tiivistyi koko ihmiselämän tarkoitus

Palasin lokakuussa Suomeen elämäni parhaalta työkomennukselta. Teimme kuuden viikon ajan kotimaista Peruna-elokuvaa Liettuassa, josta löytyi oikea miljöö 1600-luvulle sijoittuvaan komediaan.

Työryhmämme oli näyttelijöitä, ohjaajaa, kuvaajaa ja muutamaa muuta työntekijää lukuunottamatta liettualaisia. Niin ja ihana apulaisohjaajamme Frankie, hän on Kataloniasta.

Sen lisäksi, että Liettua tarjosi upeat puitteet, se tarjosi myös upeat ja unohtumattomat ihmiset.

Liettuasta on kasvanut tällä vuosikymmenellä melkoinen elokuva- ja televisioteollisuuden suurvalta. Sekä paikallisia että ulkomaisia tekijöitä palveleva verokannustinjärjestelmä on kasvattanut tuotantojen määrän räjähdysmäisesti. Ennen kaikkea se on tehnyt liettualaisista elokuvantekijöistä, nuorista ja varttuneemmista, kansainvälisen tason ammattilaisia.

Kaikki ryhmämme liettualaiset (sekä yksi katalaani) puvustuksesta, maskeerauksesta ja lavastuksesta tekniseen- ja tuotantohenkilökuntaan ovat työskennelleet muun muassa BBC:n ja HBO:n huipputuotannoissa, viimeksi maailman päät kääntäneessä Chernobylissä sekä tuoreessa Helen Mirrenin tähdittämässä Katariina Suuressa.

Samalla kun me suomalaiset ihailimme heidän työtään tässä tuotannossa, kyselimme silmät loistaen, ”miten se voimala lavastettiin”, ”kauanko niiden palovammojen maskeeraamiseen meni”, ”millainen Helen Mirren oli ihmisenä”.

Kuulemma ”oikein mukava, aika vaativa, mutta kohteliaalla tavalla”.

Liettualaisia ystäviämme alkoi jopa huvittaa heitä kohtaan tuntemamme fanitus.

Jos heidän eteensä on sattunut hankala Hollywood-tähti tai ylimielinen brittinäyttelijä, he ovat kohdelleet tätä vaaditulla tavalla. Business as usual.

Hyvin pian liettualaiset huomasivat, että me suomalaiset näyttelijät olemme kuin monet pohjoismaalaiset kollegammekin. Emme viihdy yksinäisissä asuntoautoissa, haluamme vitsailla kaikkien kanssa, emmekä mene jonon ohi hakemaan ruokaa.

”Te helvetin nöyrät suomalaiset”, murjaisi eräs paikallinen. Niin sen pitää ollakin. Tämä on tiimityötä.

Suuri osa liettualaisesta työryhmästä oli 1980-luvun lopulla tai 1990-luvulla syntyneitä, joiden vanhemmat muistavat vielä liiankin hyvin sen toisenlaisen Liettuan. Tämä side näkyi mielestäni nuorissa aikuisissa kunnianhimona, huumorina ja oikeanlaisena asenteena työhön ja kanssaihmisiin.

Oli yhteinen tehtävä mikä tahansa, lopulta tärkeintä ovat ihmiset. Suomalaiset ystävät palasivat toki kotomaahan, mutta tämän ”leirikoulun” liettualaisia osallisia olen kaivannut joka päivä.

Kuuteen viikkoon tiivistyi koko ihmiselämän tarkoitus: tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi, sellaisessa paikassa ja sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka tekevät onnelliseksi.

Kävin keväällä Japanissa, ja pieni pala sydämestäni jäi sinne. Loput on nyt Liettuassa.