Joonas Nordman Crown-sarjan kuninkaallisista: ”Suljettujen ovien takana he näyttävät kelpaavan yhtä paljon tai vähän esikuviksi kuin kuka tahansa”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Joonas Nordman
Joonas Nordman on Seuran kolumnisti. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
The Crown-sarja ja muut fiktiiviset sarjat kertovat usein poikkeuksellisen taitavista tai merkittävistä ihmisistä, jotka kuitenkin lankeavat inhimillisyyden ansoihin kerta toisensa jälkeen.

Adventti ei ole nyt ollut lainkaan niin ihanaa kuin vuosi sitten, jolloin Netflix-palveluun ilmestyi The Crown -sarjan neljäs tuotantokausi. Kuningatar Elisabet II:n­ ja Windsorien hallitsijasuvun elämää 1950-luvulta kohti 2000-lukua kuvanneen draamasarjan seuraava kausi nähdään vuoden kuluttua.

Britannian hovi on tarjonnut päiviteltävää oikeassakin elämässä halki vuosikymmenten. Todellisten tapahtumien inspiroi­ma, mutta fiktioksi kirjoitettu ja upeasti näytelty sarja on kerännyt maailmalla ­valtavan suosion.

Monarkian asiantuntijat ovat usein muistuttaneet, että kyseessä ei ole dokumentti. Kuitenkin me niin kovasti haluaisimme uskoa kaiken näkemämme.

Sarja on tehnyt etäisistä kuninkaallisista inhimillisiä, ja antanut ennen kaikkea tavalliselle ihmiselle mahdollisuuden peilata omaa elämäänsä siniverisiin.

On ollut valtavan terapeuttista seurata, kuinka kuninkaalliset – jalosta perimästään huolimatta – sortuvat itsekkyyteen, vihaan, kateuteen ja katkeruuteen, pettyvät ja pettävät rakkaudessa sekä käyttäytyvät välillä kuin pikkulapset.

Hillityn ulkokuoren alla ja suljettujen ovien takana he näyttävät kelpaavan yhtä paljon ja yhtä vähän esikuviksi kuin kuka tahansa meistä.

Tunteilut sarjoissa ovat ihastuttavan lapsekkaita

Olen katsonut syksyn aikana C More -palvelusta legendaarisen amerikkalaisen sairaalasarja ER:n (aikoinaan hölmösti suomennetun Teho-osaston) ensimmäisiä kausia 1990-luvun puolivälistä.

Monella tavalla aikaa kestänyt draamasarja seuraa chicagolaisen päivystyspolin kiireistä arkea ja sen nuoria lääkäreitä, jotka erittäin todentuntuisesti ottavat vastaan kuoleman kieliin joutuneita potilaita ja taistelevat aikaa vastaan pitääkseen heidät kiinni elämässä.

Ammatillisesti itsevarmat lääkärit ja hoitajat onnistuvat sarjassa hyvin usein pelastamaan potilaat ja auttamaan heitä, mutta ovat lähes aina kyvyttömiä auttamaan itseään tai läheisiään.

Välillä heidän keskinäinen valtataistelunsa on kuin yläasteen välitunnilta, ja rakastumiset kuin samaisten teinien noloa ähräämistä. Sarjan päähenkilöt ovat hyvin aitoja ja rakastettavia.

Keskeneräiset ja epätäydelliset sankarit

Ida Paulin ja Kalle Lindrothin kauniissa kappaleessa Hiekkalaatikolla lauletaan, että ”aikuiset on vaan lapsii joilla on palkka ja velka”.

Itsekin joskus paljon nuorempana mietin, että sitten aikuisena ajattelen ja toimin varmasti ihan eri tavalla, olen kuin nuo aikuiset. Totta kai aikuisena osaa toimia aikuismaisesti, mutta samat pikkumaisuudet minusta edelleen löytyvät kuin hiekkalaatikollakin.

Leikkikenttä on nyt vaan isompi. Ja välillä tuntuu, että vaikka olen aikuinen, en ole aikuistunut.

Lapset tarvitsevat tarinoista esikuvikseen yli-inhimillisiä sankareita, jotta he oppivat tavoittelemaan hyvyyttä.

Meidän aikuisten taas tekee hyvää katsoa keskeneräisiä ja epätäydellisiä sankareita, jotta osaamme hyväksyä ne ominaisuudet itsessämme.

Jouluna on mukavasti aikaa etsiä näitä itseltämme tuoksuvia ”antisankareita” eri kulttuuriteoksista ja olla itselleen armollinen.

Lue kaikki Joonas Nordmanin kolumnit tästä!

X