Riitta Uosukainen lähti evakkomatkalle kaksivuotiaana: ”Kova kohtalokaan ei saanut iloa eikä valoa karjalaisten elämänmenosta”
”Karjalassa elävät suuret tunteet, jotka uskalletaan näyttää”, Vivan kolumnisti Riitta Uosukainen kirjoittaa.
Valtioneuvos Riitta Uosukainen on Vivan kolumnisti. Hän toimi 20 vuotta kansanedustajana ja ministerinä. Uosukainen oli ensimmäinen nainen, joka valittiin eduskunnan puhemieheksi. Hän johti puhetta yhdeksillä valtiopäivillä.
Identiteettini perusosat ovat tässä: olen nainen ja olen karjalainen. Kumpaakin ominaisuutta on yhteiskunnassamme pyritty käyttämään alistamisen välineenä, mutta koen selviytyneeni voittajana.
Mistä karjalaisuudesta puhun?
Juuri nyt, Venäjän hyökkäyssodan riehuessa Ukrainassa ja Ukrainan kansan yrittäessä vaeltaa suojaan, tulee evakkokarjalaisuuteni iholle. Yli 400 000 suomalaista siirtyi omassa maassaan jätettyään kotinsa, kirjansa, kaikkensa. Suomi menetti upeat kaupunkinsa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan, kukoistavat maaseutupitäjät, teollisuuslaitoksia, voimaloita, kulttuurirakennuksia.
Kun lähdin kaksivuotiaana Enson asemalta evakkoon äidin ja sisaren kanssa, ei paluuta kotiin Jääsken Ensoon ollut. Raja railona aukesi – ja siinä se on nyt vieläpä näinä aikoina entistäkin jyrkempänä, raja-aidan tarpeessa.
Veikko Lavin Evakon laulu on saanut monen karskin miehenkin kyyneliin.
”Häipyi rakkaat rannat sekä kotikujan pää. Sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää. Kyyneleiden määrää en enää ole muistanut. Karjalaisten elontahtoa ei sota suistanut.”
Mutta kova kohtalokaan ei saanut iloa eikä valoa karjalaisten elämänmenosta. Oli kiepsahdettava jaloilleen ja käännettävä olosuhteet parhain päin. ”Ilo pintaan, vaik syvän märkänis!”
Karjalaiset kurkottavat tulevaisuuteen
Vuosi sitten olisin lähestynyt Karjalaa toisin. Venäjän otteiden toistuminen pakottaa katsomaan tämän tähtäimen kautta, suru silmissä.
Karjaloita on monta. On Etelä- ja Pohjois-Karjala, evakoiden Karjala kaikkialla ja Venäjän Karjala.
Minun Karjalani on Etelä-Karjala, kutsun sitä nyt Vuoksen-Karjalaksi. Katkaistunakin Vuoksi leimaa Imatran aurinkoisen seudun. Ihmiset ovat mukavia, palvelut hyviä. Täällä olen kokenut suuret ilot, mutta myös puolison sairauden ja kuoleman surun. 60 vuoden elämä tyypillisen karjalaisen miehen rinnalla säteilee vieläkin voimaa.
Karjalassa elävät suuret tunteet, jotka uskalletaan näyttää. Puhutaan mutta myös kuunnellaan. Perinteet elävät: Wiipurilainen osakunta täytti 370 vuotta. Historia ja nykypäivä, ruokaperinteet, tanssit, laulu, evakkoesinetutkimus ja itkuvirret ovat kiinnostavia kohteita.
Karjalaiset ovat kansainvälisiä. He kurkottavat tulevaisuuteen. Uteliaisuus saa heidät muuttamaan muualle sankoin joukoin. Hyvin koulutettuina lähdetään palvelemaan maata ja maailmaa.
Karjalaisuuden upea tulkki Eeva Kilpi luettelee Elämän evakko -teoksessa luovutetun alueen paikannimiä kuolinilmoituksissa. Ne harvenevat, mutta yhä tuikkivat muistoina. Oma tapani on hyvästellä karjalaiset poisnukkuneet. Viime sunnuntaina hyvästelin yhdeksän heimoveljeä: viisi Viipurista, yhden Kirvusta, yhden Koivistolta, yhden Antreasta ja yhden Sortavalasta.
Tunsin tulevansurua.
Maakunnilla on laulunsa. Olen tehtävissäni päässyt kuulemaan niitä koko maassa. Komeimmin kaikuu Karjalaisten laulu:
”Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa.
Silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.”
Lue kaikki tästä Riitta Uosukaisen kolumnit!
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti