Boulderointi on kuin apinoiden leikkiä! Kiipeilijältä se vaatii ketteryyttä

Jaa artikkeliTilaa Seura
Boulderointi
Ylemmäs on päästävä, mutta miten? Vaikka boulderointi-rata on helpoimmasta päästä, seuraavaa siirtoa täytyy silti vähän miettiä. © Timo Aalto
Boulderoinnissa kiipeillään ilman varmistusvälineitä. Kiipeily sisähallissa on kuitenkin turvallista, sillä lattialla on paksu patja ja kiipeilyseinät ovat matalia.

Kiva olisi kiivetä seinää pitkin ylös, mutta köysien ja valjaiden kanssa puuhailu näyttää vähän turhan monimutkaiselta. Onneksi asiaan on ratkaisu, nimittäin boulderointi. Siinä kiivetään seinillä apinan lailla ilman varmistusvälineitä.

Kaksi vuotta sitten ovensa avannut kiipeilykeskus Wasa Up on hyvä paikka tutustua uuteen lajiin: kiipeilyseinää löytyy peräti 500 neliön verran.

Täti saa oppaakseen Johannes Sumuvuoren, joka on himokiipeilijä ja yksi salin kahdeksasta omistajasta.

Homma alkaa epäsopivien kenkien valinnalla. Luit oikein: kenkien on oltava ”sopivasti epämukavat”, niin, että varpaat jäävät kippuraan.

Kenkien on oltava ”sopivasti epämukavat”, niin, että varpaat jäävät kippuraan.

Kenkien on oltava ”sopivasti epämukavat”, niin, että varpaat jäävät kippuraan. © Timo Aalto

Oikea koko löytyy parin sovituskerran jälkeen. Numero on sama kuin normikengissä, mutta nämä näyttävät ja tuntuvat puolta pienemmiltä. Tunne kuitenkin unohtuu, kun päästään itse asiaan.

Johannes kertaa samat turvaohjeet ja liikennesäännöt, jotka piti lukea ja allekirjoittaa kiipeilykeskuksen respassa: täällä ei saa juosta eikä mennä kiipeilijän alapuolelle, ellei halua putoavaa ihmistä niskaansa.

Monenlaisia otteita

Seinät ovat täynnä erivärisiä ”mötiköitä”, vähän kuin kivenmurikoita, joita kutsutaan otteiksi. Samanväriset otteet muodostavat radan. Radat taas voivat risteillä seinällä toistensa lomassa, ja ne voivat kulkea välillä vaakatasossa, vinottain tai suoraan ylöspäin.

Myös seiniä on erilaisia: on pystysuoria sekä eriasteisesti, eri suuntiin kallellaan olevia, kulmikkaitakin seiniä sekä yksi, jossa edetään kärpäsen lailla matalassa katossa roikkuen.

Radat on numeroitu vaikeusasteen mukaan. Wasa Upissa numerointi alkaa 3:sta (helpoin) ja päättyy 7:ään. Numeron perässä voi myös olla kirjain (A, B tai C), joka kertoo vaikeudesta vähän lisää.

Aloittelijalla on lupa tarttua ensiksi kaikenvärisiin otteisiin ja kiivetä seinällä miten parhaaksi näkee. Johanneksen mukaan sen kummempaa alkulämmittelyä ei välttämättä tarvita.

Tältäkö tuntuu kävellä kärpäsenä katossa? Aika mahdoton tehtävä aloittelijalle, mutta pitäähän sitäkin yrittää.

Tältäkö tuntuu kävellä kärpäsenä katossa? Aika mahdoton tehtävä aloittelijalle, mutta pitäähän sitäkin yrittää. © Timo Aalto

Helpoin rata sujuu

Oletuksena oli, että hommassa käytetään jalka- ja käsivoimia. Se oli vähän väärä luulo, sillä kiipeilyn pitäisi Johanneksen mukaan tapahtua enemmän jalkojen ja keskivartalon tuottamalla voimalla. Hän näyttää miten pystysuoralla seinällä voi irrottaa kädet ja pysyä siitä huolimatta paikoillaan.

Ei onnistu tädiltä. Onneksi käsien käyttö on silti sallittua.

Helpoimman radan kapuaminen ylös ei tuota minkäänlaista tuskaa. Jalalla saa varman tuntuman jokaisesta murikasta, ja kädet yltävät hyvin aina seuraavaan. Rata on suoritettu, kun kädet tarttuvat ylimpään otteeseen.

Mieleen hiipii outo himo kiivetä seuraavaan ”puuhun”. Tämä ei tunnu liikunnalta, vaan enemmänkin hikiseltä leikiltä.

Tottumattomalla nahat irtoavat sormista.

Tottumattomalla nahat irtoavat sormista. © Timo Aalto

Nahka irtoaa sormista

Huomaan roikkuvani käsien varassa aivan liikaa. Otemurikat ovat karheita ja niistä saa hyvän pidon. Se vaan, että tottumattomalla nahat irtoavat sormista.

Seinältä voi valita vapaasti kaikki kiinnostavat radat. Osassa vaaditaan hirmuista venymistä ja järkeilyä: mihin oikein kannattaa jalka tai käsi seuraavaksi siirtää, miten päin otteeseen olisi hyvä tarttua ja millaiseen kiemuraan keho pitäisi kiepsauttaa?

Aika monella radalla loppuu sekä ketteryys, uskallus että järki.

On jännä huomata, miten aivan pienenpieniäkin murikoita pystyy kiivetessä hyödyntämään. Kenkien pito lyö ällikällä.

Kohdat, joissa pitäisi ponnistaa, siirtää painoa tai vähän jopa hypätä seuraavalle otteelle, ovat niin hankalia, että on pakko antaa periksi ja tulla alas.

Jää hampaankoloon

Monta rataa jää kesken, mikä jää hampaankoloon harmittamaan. Johanneksen mukaan tämä on yksi syy, joka saa ihmiset palaamaan saliin uudestaan ja uudestaan.

Kiipeily tuli uniinkin, eikä se ollut painajainen.

Lopuksi täti saa tutustua hetken myös köysikiipeilyyn. Kun valjaat on puettu päälle, kiinnitetään köysi ja kokeillaan, miten se toimii. Köysi on itsevarmistava ja se laskee kiipeilijän alas pehmeästi. Nyt kiivetäänkin tuplasti korkeammalle kuin boulderoinnissa – ja hissillä alas. Ei huono!

Täti tunnistaa itsessään selvät seinä- ­hullun merkit. Ne tuntuvat seuraavana päivänä varsinkin yläselässä ja sormissa. Kiipeily tuli uniinkin, eikä se ollut painajainen.

Lisää notkeutta ja voimaa

Mitä

Boulder (engl.) on kivenlohkare. Matalalla, alle viiden metrin korkeudessa ilman köysivarmis­tusta tapahtuva laji kehittää kehon hallintaa, liikkuvuutta, ketteryyttä, notkeutta ja voimaa. Harrastetaan yksin tai porukassa.

Missä

Lajia voi harrastaa ilman ajanvarausta kiipeilykeskuksissa ja -halleissa, joita on suurimmissa kaupungeissa. Myös luonnossa voi boulderoida. Kiipeily kannattaa aloittaa alkeiskurssilta, jossa opitaan oikea tekniikka.

Kenelle

Sopii kenelle tahansa perus­terveelle, ikään ja kokoon katsomatta, jos haluaa haastaa itseään ja etsiä omia fyysisiä rajojaan. Loukkaantumisvaara on pieni, ­sillä jos ote lipeää, alla on paksu patja, joka pehmentää alastuloa.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkäri-lehdessä 8/20.

Lue myös: Näin nousee kuusikymppinen kirjailija katonrajaan – kehonsa kanssa ikänsä kamppaillut Virpi Hämeen-Anttila saa nyt nautintoa kiipeilystä

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X