Jounin Kaupan Michele Murphy-Kaulanen ei hätkähdä hiljaisia suomalaisia: ”Olen mikä olen”

Michele Murphy-Kaulanen on reissannut elämässään kahden maan väliä, ja nyt hän jakaa aikansa kahden kaupungin kesken. Se sopii hänen lepattavalle luonteelleen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Michele Murphy-Kaulanen on joidenkin äkäslompololaisten makuun liian räväkkä ja suorapuheinen, mutta hän ei halua muuttua.

Michele Murphy-Kaulanen on reissannut elämässään kahden maan väliä, ja nyt hän jakaa aikansa kahden kaupungin kesken. Se sopii hänen lepattavalle luonteelleen.
(Päivitetty: )
Teksti:
Susanna Chazalmartin

Jounin Kaupan Michele Murphy-Kaulanen, 36, erottuu pienen, pohjoisen Äkäslompolon kylän katukuvasta kuin poro Helsingin Aleksanterinkadulta: Kirkuvan pinkki pipo ja samanväriset kengännauhat, musta kiharapilvi ja vähän liian äänekäs naurunpyrskähdys.

Michele on ajanut Äkäslompoloon edellisenä päivänä 900 kilometrin matkan toisesta kodistaan Tampereelta ja asetellut matkalaukkunsa makuuhuoneen nurkkaan.

Nyt hän kulkee parkkipaikan läpi työpaikalleen Jounin kauppaan, jonka hänen miehensä Sampo Kaulanen omistaa. Edessä on jälleen kaksiviikkoinen pohjoisen kodissa yhdessä aviomiehen ja parin tyttären Riannan kanssa.

Sampo on asunut ikänsä keltaisessa puutalossa aivan Jounin kaupan pihapiirissä, mutta Michele tuntee olevansa käymässä vielä viiden vuoden jälkeenkin.

Äkäslompolossa Michele on otettu vastaan kahtalaisesti. Hän itse sanoo diplomaattisesti:

”Toiset tykkäävät ja toiset inhoavat.”

Heikompi olisi saattanut pahoittaa mielensä negatiivisista kommenteista, mutta Michele on keitetty elämänsä aikana paljon kovemmissakin liemissä.

Michele ja isä.

Michelen isäsuhde jäi ristiriitaiseksi. Isä sanoi rakastavansa, mutta aina rakkaus ei näkynyt tekoina. © Susanna Chazalmartin

Vain sanahelinää

Michele Murphy-Kaulanen, kotoisammin Minttu, syntyi Mäntässä. Hänen äitinsä oli lähtenyt au pairiksi Yhdysvaltoihin ja rakastunut kiertuemanageri Marvin Murphyyn.

Kun pariskunta alkoi odottaa lasta, äiti halusi palata synnyttämään Suomeen. Kun tytär oli kolmen viikon ikäinen, äiti ja tytär palasivat isän kotiseuduille Los Angelesiin.

”Elin kaksivuotiaasta lähtien äidin ja isoäidin, gramsin huomassa. Isällä oli paha kokaiiniongelma, eikä hän pystynyt olemaan isänä minulle.”

Isänsä ongelmista Michele sai tietää vasta teini-iän kynnyksellä.

Isän yritykset tavata tytärtään jäivät kerta toisensa jälkeen yrityksiksi. Kun isä kerran haki tyttärensä koulusta, tämä ei puhunut hänelle sanaakaan.

Kun Michele oli 8-vuotias, äiti ja tytär palasivat Suomeen äidin uuden miehen kanssa. Michele vietti lomat Yhdysvalloissa isän sukulaisten luona ja tapasi välillä myös isäänsä.

Isästä Michelellä ei ole montaa muistikuvaa.

”Huumeongelma antoi selityksen isän katoamistempuille. Minulle jäi hänestä kuitenkin hyvin ristiriitainen tunne”, Michele sanoo.

”Toisaalta tiesin että hän rakasti minua kovasti, mutta toisaalta rakkaus ei näkynyt tekoina. Se oli sellaista sanahelinää.”

Isä kuoli yksitoista vuotta sitten. Hän ehti päästä eroon huumeista, mutta raskas elämä vaati veronsa.

Michele ei ole koskaan hävennyt isäänsä tai taustaansa. Päinvastoin. Hän sanoo aina olleensa ”superylpeä” tummasta ihostaan ja sukujuuristaan.

Tämä siitäkin huolimatta, että hän on saanut myös kärsiä niistä.

Jounin Kaupan Michele on joustava ja suvaitsevainen

”Ruma neekeri, kato nyt itteäs.”

Paluu äidin kotimaahan ei ollut lempein mahdollinen pienelle koulutytölle. 1980-luvun Tampereella Michelen muita tummempi ihonväri pisti silmään, ja hän sai tottua haukkumisiin ja erilaisuuden tunteeseen.

Onneksi ala-asteelle sattui hieno opettaja, Hietasen Jussi. Hän pisti kiusaamiselle stopin, samoin kuin äiti.

Eräänä päivänä Michelen oven taakse ilmestyi poika pyytämään anteeksi käytöstään. Äiti oli käynyt keskustelemassa pojan kotona ja vaatinut kurinpalautusta. Michelen korvia kuumotti, mutta nyt hän on äidilleen kiitollinen.

”Ei varmasti ollut helppoa ottaa vastaan purkauksiani ja uhkauksia muuttaa isän luo Yhdysvaltoihin. Äitihän tiesi koko ajan, ettei se olisi mahdollista, muttei koskaan sanonut pahaa sanaa isästä. Nyt osaan arvostaa sitä.”

Ihonväri ei ollut ainoa täky kiusaajille. Oli myös valtavan rakas pikkuveli Ipo, joka syntyi vaikeasti kehitysvammaisena, kun Michele oli 9-vuotias.

Michele plaraa puhelimensa kuvia ja valitsee yhden, jossa Ipo hymyilee pyörätuolissa perheensä ympäröimänä.

Tämän pojan puolesta Michele oli valmis vaikka tappeluun. Hän ei suvainnut ”v—n vammainen” -heittoja, vaan puolusti veljeä empimättä.

Sisarusten välille syntyi vahva side, vaikka kommunikaatio puhumalla ei ollut Ipon kanssa mahdollista. Kun Michele tuli koulusta kotiin, hänelle tuli hyvä ja lämmin olo.

”Hänen ansiostaan opin hyväksymään oman erilaisuuteni paremmin.”

Ipon syntymä opetti Michelelle myös sen, että rakkaan ihmisen voi menettää.

Vuosi 2015 oli Michelen ja perheen tähänastisista vaikein. Ipo kärsi sitkeästä keuhkokuumekierteestä ja oli välillä kriittisessä tilassa sairaalassa.

Kun Ipo pääsi muuttamaan suunnitellusti omaan asuntoon, jossa hänellä oli ensimmäistä kertaa elämässään ulkopuolinen hoitaja, sekä äiti että Michele itkivät onnesta ja hämmennyksestä.

”Minusta on tullut näiden kokemusteni ansiosta joustava ja suvaitsevainen. Arvostan sitä, mitä minulla on, enkä koskaan kritisoi muita ihmisiä ulkoisten seikkojen takia”, Michele sanoo.

”En voi tietää, minkälainen tarina ihmisen taakse piiloutuu.”

Muutto jäi haaveeksi

Kerran oli lähellä, että Michele ei olisi jäänyt Suomeen lainkaan, sillä 18-vuotiaana hän oli valmis muuttamaan Yhdysvaltoihin. Kävi kuitenkin niin, että hän tapasi tulevan aviomiehensä ja alkoi odottaa ensimmäistä lastaan 19-vuotiaana.

”Yhdysvaltoihin muuttaminen oli aina ollut haaveeni, mutten osaa ajatella, että Suomeen jääminen olisi ollut virhe”, Michele miettii.

”Liitto päätyi myöhemmin eroon, mutta olen valtavan kiitollinen kahdesta tyttärestäni.”

Eron jälkeen Michele toteutti vanhan haaveensa ja muutti lastensa kanssa puoleksi vuodeksi Las Vegasiin. Hän halusi nyt kokeilla, täyttäisikö Yhdysvalloissa asuminen hänen kaipuunsa.

Kuukaudet vahvistivat kuitenkin tunteen siitä, että lasten paikka on Suomessa.

”Lapset oppivat Yhdysvalloissa yhteisöllisyyttä ja monikulttuurisuutta, mutta tällä hetkellä vaakakupissa painaa enemmän se, että he voivat kulkea koulumatkansa turvassa ja saavat elää myös isänsä kanssa. Olisi kohtuutonta vaatia heitä eroon isästään.”

Kun Michele sitten tapasi Sampon tv-ohjelma Diilissä vuonna 2010, elämän palaset alkoivat pikku hiljaa loksahdella paikoilleen.

Sampi, Michele ja Rianna.

Jounin Kaupan Michele ja Sampo tapasivat 2010. Välimatka ei ole Sampon ja Michelen suhteessa ongelma. Myös tytär Rianna on yhtä kotonaan Tampereella kuin Äkäslompolossa © Susanna Chazalmartin

Olen mikä olen

Jounin Kaupan Michelen työhuoneen suuresta ikkunasta näkee alas kauppaan. Hän toivoo, että työntekijät pitävät hänestä yhtä paljon kuin hän pitää heistä. Ilman heitä hän ei selviäisi työstään.

Pian sen jälkeen, kun suhde Sampon kanssa vakavoitui ja Michele alkoi elää kahden kodin välillä, hän astui myös yrityksen toimitusjohtajan saappaisiin.

Työnjako puolison kanssa on sujunut hyvin. Michele hoitaa käytännön asiat, ja Sampo keskittyy markkinointiin.

Sampon tapaaminen mahdollisti Michelen kaipaaman liikkuvaisen elämän, vaikka:

”Vähempikin ramppaaminen olisi ehkä riittänyt”, hän myöntää.

Vaikka yrityksen pyörittäminen on stressaavaa ja aikaavievää, Michele ei valita. Hän rakastaa työtään ja Äkäslompolon maisemia vuosi vuodelta enemmän. Tänä talvena hän hankki jopa ensimmäiset suksensa.

Aivan vielä ei kuitenkaan voi puhua kotikylästä. Se tarkoittaisi ystäväverkkoa, yhteisiä aterioita ja aktiivista elämää. Nyt suurin osa Äkäslompolon vapaa-ajasta kuluu Sampon ja Riannan kanssa kotosalla. Viiden vuoden aikana pari on käynyt kerran kylässä tuttavien luona.

Se, etteivät paikalliset ole ottaneet enempää kontaktia, on Michelen mielestä ymmärrettävää. Sampo on Jounin kauppoineen instituutio, hän muualta tullut muukalainen.

”Minulla on täällä perheeni ja yksi sydänystävä, Tinja. Se saa nyt riittää. Kun olen lapsuuden traumoistani päässyt, minua kiinnostaa hirveän vähän, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Moni varmaan toivoisi, että olisin hiljaisempi ja vähemmän suorapuheinen. Mutta minä olen minä. What you see is what you get.”

Samposta Michele on löytänyt puolison, joka ymmärtää hänen lepattavaa luontoaan. Pari on todistanut epäilijöille, ettei välimatka ole este perheen perustamiselle. Tampereella on perheen yhteinen koti, mutta myös Äkäslompolo tulee aina pysymään perheen elämässä, jo kaupankin takia.

”Minulle sopii paremmin se, että matkustan Tampereen ja Äkäslompolon väliä, kuin että olisimme jatkuvasti yhdessä tukikohdassa. Lapsuus teki minusta juurettoman, enkä olisi onnellinen paikoillani.”

X