Ihmissyöjäsusi tappoi 22 lasta Turun seudulla: Näin metsästäjät pääsivät tappajasuden jäljille – Lue tositapahtumiin perustuvan tarinan hyytävä viimeinen osa!

Jaa kaverilleTilaa Seura
Susi surmasi 22 lasta Turun lähistöllä vuosina 1880–1881. Seuran toimittaja Hannu Holvas kirjoitti tapahtumista laajan juttusarjan 1979. Nyt sarja julkaistaan uudelleen toiveuusintana.

Aiemmin tapahtunut: Jo 22 lasta on joutunut tappajasuden uhriksi. Hirmutyöt ovat saaneet valtakunnallista julkisuutta. Vähitellen metsästäjät ovat pääsemässä tappajan jäljille…

Tositoimet alkavat

Grönroosin pojan kuoleman vuoksi senaatti kiirehti toimiin ryhtymistä. Marraskuun 19. päivänä senaattori Oscar Norrmén pyysi Oulussa asuvaa majuri Alexander Raimund Thuringia asettumaan sudenmetsästyksen johtoon. Majuri oli valmis tehtävään ja lähti heti matkaamaan etelää kohti. Lounais-Suomen väestölle lähetettiin varoituksia, joissa kaikkia lapsia vaadittiin tarkasti vartioitaviksi, kunnes ihmissyöjäsusi olisi tapettu.

Joulukuun 10. päivänä majuri Thuring lähti suorittamaan tehtäväänsä, jonka onnistumista odotettiin ja epäonnistumista pelättiin koko Suomessa. Mukanaan Thuringilla oli yhdeksän lukashia ja 15 kaartilaista. Suunnitelman mukaan miehistö jaettiin kolmeen komennuskuntaan, johon kuului kolme lukashia sekä viisi sotilasta. Ryhmien oli määrä toimia itsenäisesti eri alueilla.

Ensimmäisen kerran koko murhenäytelmän aikana oli sudenmetsästyksessä nyt mukana todellisia ammattilaisia. Lukashit olivat koko Venäjän keisarikunnan tunnetuimpia sudenkaatajia. Sitä paitsi he olivat käytännöllisesti katsoen eläneet yhdessä susien kanssa. He tunsivat susien tavat ja ymmärsivät täysin niiden vaistotoiminnan.

Uno Godenhjelm sanoo heistä kirjassaan näin: ”Heidän metsästysmenetelmänsä vaikuttaa niin yksinkertaiselta, että kuka tahansa kotimaan Jussi uskoisi pystyvänsä samaan. Mutta asian hienous piilee lukashien kyvyssä ’haistaa’ oikeat paikat. Tämä on monivuotisen harjoittelun ja suden elintapojen tutkimusten tulosta. Heti löytäessään jäljen, he pystyvät määrittelemään mihin aikaan vuorokaudesta se on syntynyt. Kiertämisessä he noudattavat tilanteen vaatimaa suurta tai pientä varovaisuutta, ja ennen kuin kiertäminen alkaa, he tietävät mistä susi on mennyt. Siksi he harvoin epäonnistuvat esivalmistelujensa kanssa.

Nimityksensä lukashit [sanan paino viimeisellä tavulla] olivat ottaneet suojelupyhimykseltään, Lukas-nimiseltä entiseltä metsästäjältä. Lukashit eivät olleet pelkästään palkkiometsästäjiä, vaan heidän filosofiaansa kuului kiinteästi myös petojen ymmärtäminen. Siksi he Suomeen saavuttuaan ja lasten surmista kuultuaan asettuivat ikään kuin suden asemaan ja päättelivät tekojen syyn omalla tavallaan. ”Susi tappaa ihmisen lapsia siksi, että ihmiset ovat pitkään ryöstäneet susien pesiä ja vieneet niiden pennut mennessään”, totesi muuan lukasheista suomalaisille.

Metsästys alkoi, kun majuri Thuring lukasheineen saapui susien koettelemille alueille joulukuun puolessa välissä, ja heti alkoi tapahtua. Susi toisen perästä kaatui lukashien luodeista Lounais-Suomen valkoisille hangille. Mutta tuo pelottava tappajasusi, vanha naaras, oli yhä elossa ja saattoi hetkenä minä tahansa ottaa seuraavan ihmisuhrinsa. Nyt kaikki alueella asustelevat sudet, ihmissyöjä niiden joukossa, olivat kuitenkin jatkuvasti ahdistettuina. Ne joutuivat väistymään asutuksen ääriltä syvälle metsiin. Lapset olivat ainakin toistaiseksi turvassa.

Tappajasuden loppu

Tammikuun 2. päivänä 1882 havaitsi eteläiseen komennuskuntaan kuuluva lukashi Ivan Paklja kahden suden jäljet Nousiaisten pitäjän Kytöisten kylässä. Epätavallisen suurista jäljistä päätellen Paklja tovereineen arvasi, että viimeinkin kyseessä oli pelätty ihmissyöjänaaras, joka puolisoineen oli uskaltautunut lähelle asuttuja seutuja.

Paklja lähti tovereineen kiertämään susipariskuntaa, eikä epäonnistunut. Hän osasi tarkalleen aavistaa saartorenkaassa kohdan, mistä sudet pyrkivät pakoon. Susiparin yrittäessä livahtaa Pakljan ohitse puiden lomasta, hän surmasi naaraan yhdellä laukauksella. Suden ruumis värähteli vain hetken punaiseksi värjäytyvällä hangella – sitten sen saalistukset olivat ikuisiksi ajoiksi päättyneet.

Naaraan urospuoliso sen sijaan ehti pakoon, vaikka toinen metsästäjä, esikuntakapteeni Tarasevitsh, saikin sen tähtäimeensä. Laukaus meni ohi.

Metsästäjät kerääntyivät tämän jälkeen tarkastelemaan surmattua naarasta. Uno Godenhejlmin mukaan se havaittiin ’tavattoman vanhaksi sudeksi, jonka hampaatkin olivat jo aivan loppuun kuluneet’. Pedon turkki oli takkuinen ja likaisenkeltainen. Tämän järkyttävän tosikertomuksen sankariksi kohonnut Ivan Paklja sanoi harvoin nähneensä suurempaa sutta.

Todennäköinen tappajasusi oli kuollut, mutta sen ihmisveren makuun päässyt puoliso jatkoi pakoaan. Kaksinkertaisin voimin majuri Thuring lähti nyt jäljittämään sitä. Ajon aikana metsästäjät saapuivat lopulta Mynämäen kirkonkylään, jossa he saivat kuulla, että tuonkin pedon saalismatkat olivat lopullisesti ohitse. Uros oli kuollut tammikuun 14. päivänä syötyään mynämäkeläisen sepän myrkytettyä haaskaa. Uno Godenhjelm kuvaa tilannetta näin:

”Metsästäjien tunteet olivat ristiriitaisia heidän silmäillessään pappilan edessä hangella makaavan pedon ruumista. Majuri Thuring oli syvästi tyytyväinen suden kuolemasta. Lukashit sitä vastoin pahoittelivat sitä, ettei heidän suojelupyhimyksensä Lukas ollut suonut heille iloa kaataa petoa, jonka kintereillä he olivat jo olleet.

Kaiken kaikkiaan talven aikana surmattiin 12 sutta, näistä seitsemän lukashien ampumana, loput kansanmiesten erilaisten tappokeinojen avulla. Kevään koittaessa voitiin Lounais-Suomessa, Turussa ja Helsingissä, huoata helpotuksesta, sillä ihmissyöjäsuden tihutyöt olivat loppuneet. Kertaakaan tämän jälkeen susi ei ole Suomessa enää surmannut ihmisiä.

Ivan Pakljan ampuma tappajasusi nyljettiin ja majuri Thuring lahjoitti sen taljan senaattori, salaneuvos Norrménille. Kukaan ei tiedä taljan myöhäisempiä vaiheita. Nykyiset Norrménit eivät muista sitä koskaan nähneensä. Viimeksi se oli senaattori Norrménin mattona. Huonokuntoisena se lienee joutunut lopulta kaatopaikalle.

Ihmissyöjän puoliso sen sijaan on tallella. Sen ruhon nylki ja täytti turkulainen valokuvaaja Reinberg. Tästä eteenpäin on tarinasta kerrottu lehdistössä kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan Reinberg piti sutta ensin näytteillä Turussa, mutta jonkin ajan kuluttua se siirrettiin Keisarillisen senaatinmaataloustoimikunnan tiloihin. Seura löysi sen Helsingin eläinmuseon varastosta, jonne sen pitkä tie viimein oli monien vaiheiden jälkeen päättynyt.

Nyttemmin on saatu selville, ettei tämä yksilö suinkaan ollut tappajanaaraan puoliso, vaan saman lauman nuori ja pienikokoinen jäsen. Mahdollisesti se on ihmissyöjän pentu.

Toisen ja valokuvien perusteella oikean version mukaan urossusi päätyi näyttelyjen jälkeen Turun nykyisen katedraalikoulun biologian luokkaan. Vieläkin tämä todella suuri susi on katedraalikoulussa, joka sijaitsee aivan Turun joulurauhan julistamispaikan vieressä Vanhan Suurtorin laidalla.

Keväällä 1882 aurinko sulatti lumet, synnytti purot ja herätti luonnon. Sotilaat kotiutettiin ja Suomen kylien halki takaisin Venäjälle matkaavat lukashit tervehtivät tien varsille kerääntynyttä kiitollista kansaa käsiään heiluttamalla ja huutamalla: ”Proshtshaj!” Hyvästi!

Miksi näin tapahtui?

Oliko tappajasusi kenties koiran ja suden risteytymä? Oliko sitä nuoruudessaan pidetty jonkun eteläsuomalaisen kartanon häkissä elättinä? Miksi se oli menettänyt luontaisen pelkonsa ihmistä kohtaan? Kukaan ei tiedä, mutta monet seikat viittaavat siihen, ettei kaikki ollut tavanomaista tässä eläimessä. Tapaus on lähes maailmanhistoriallinen. Susiviha ja -pelko ovat sen vuoksi nykyisin täysin aiheettomia. Pienen lapsen on tänään turvallisempaa liikkua yksin susia vilisevässä metsässä kuin lähteä koulutielle kaupungin liikenteeseen.

Susien perinpohjaista tappamista ja joukkoteurastusta vaativat ihmiset sanovat usein, että eikö 22 lapsen kuolema suden suussa ole jo aivan riittävä todiste tämän pedon vaarallisuudesta!

Nämä ihmiset eivät kuitenkaan aseta tapahtunutta oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kun tiedetään, että susi on vuoden 1850 jälkeen surmannut Suomessa satoja tuhansia kotieläimiä, mutta vain tämän tapahtumasarjan aikana suuren määrän ihmisiä, alkaa tapaus sijoittua kehyksiinsä. Esimerkkinä tästä mainittakoon parisenkymmentä vuotta Lounais-Suomen lastensurmia ennen tehty tilasto suden aikaansaannoksista.

Suurina susivuosina 1858–1862 (siis vain neljän vuoden aikana) susi surmasi Suomessa 2 865 hevosta, 1 093 sonnia, 4 514 lehmää, 5 422 vasikkaa, 25 974 lammasta, 3 510 sikaa, 3 221 poroa sekä tilastoimattoman määrän koiria. Silloin susia oli siis todella paljon, mutta yhtään ihmislasta ei tiettävästi joutunut suden hyökkäyksen kohteeksi. Ei yhtään!

Turun seudun tapausta käsitteli ylijohtaja Heikki Suomus Riista ja kala -aikakauskirjassa 1970–71. Suomus pitää merkillepantavana sitä, että surmantyöt sattuivat hyvin rajoitetulla alueella. Välimatkat perättäisten tapausten välillä olivat enintään muutamia kymmeniä kilometrejä. Kaikki viittaa yhteen ja samaan suteen. Samaa mieltä olivat sekä Thuringin komennuskunta että silloinen Vehmaan jahtivouti Heikki Kustaa Seppälä. Myös metsästyksessään epäonnistunut toimittaja Hintze puhuu päiväkirjassaan ”lapsia syövästä naaraasta”.

Heikki Suomuksen mukaan suden liikkuminen vain muutaman kymmenen kilometrin säteellä viittaa samaan. ”Etenkin kesän 1881 surmatyöt ajoittuvat aivan pienelle alueelle. Ilmeisesti penikoiminen on estänyt sutta liikkumasta laajemmalla. Mynämäellä tiedetään keväällä 1880 tapetun ainakin kuusi sudenpentua. Kesällä 1881 näyttää pesiminen onnistuneen loppuun saakka, koska 31. lokakuuta susi vei Venhmaalla kuusivuotiaan tytön kotinsa ovelta. Silloin sudella oli ollut mukanaan kaksi muuta sutta, jotka olivat pysähtyneet matkan päähän osallistumatta tihutyöhön. Ottaen huomioon ajankohdan, kysymyksessä ovat todennäköisesti olleet emon pennut.”

Heikki Suomus pitää merkittävänä kaatajien ilmoitusta, jonka mukaan naaras oli vanha, takkukarvainen, likaisenkeltainen ja huonohampainen. Onhan kokemus monista muistakin ihmiselle vaarallisista petoeläinyksilöistä, että eläimet, jotka vastoin lajinsa normaalia käyttäytymiskaavaa ovat muuttuneet ihmiselle vaarallisiksi, ovat olleet jossain suhteessa vammaisia. ”Tämä on pakottanut ne ottamaan heikosti puolustautumis- ja pakenemiskykyisen saaliin, jollainen aseistautumaton ihminen, etenkin lapsi, itse asiassa on”, sanoo Heikki Suomus, joka olisi erittäin halukas samaan ihmissyöjäsuden taljan nähtäväkseen.

Lahjana salaneuvos Norrménille annetun nahan ja siihen liittyvän pääkallon myöhempiä vaiheita ei valitettavasti tunneta. Jos talja vielä löytyisi, voitaisiin sen perusteella saada lisävalaistusta mm. seuraaviin seikkoihin:

Hampaiden vammautuminen on erilaista riippuen siitä, onko kysymyksessä niiden rikkoontuminen esim. pyyntiraudoissa tai häkin kaltereissa. Mikäli tässä tapauksessa olisi merkkejä eläimen pitämisestä vangittuna, antaisi se selvityksen suden ihmistä pelkäämättömään käyttäytymiseen. Ajatus ei ole pohjaa vailla, sillä 1880-luvulla sekä Suomessa että Venäjällä pidettiin susia suurien kartanoitten vahtikoirina. Myös tapporahojen saamiseksi pidettiin noina aikoina naarassusia ”siitoseläiminä”. Tällöin oli varsin tavallista, että kartanoihin syntyi suden ja koiran risteytyksiä, jotka olivat hyvin haluttuja vahtikoiria.

Heikki Suomus esittää artikkelissaan erittäin mielenkiintoisen toteamuksen: ”Naaraan ilmoitettu outo väritys suorastaan houkuttelee esittämään olettamuksen suden ja koiran risteytyksestä!”

”Kysymys on uskon asiasta”

Suomen tunnetuin susiasiantuntija, dosentti Erkki Pulliainen, käsittelee   ansiokkaassa teoksessaan Suomen suurpedot myös ihmisen uskoa susien ’ehdottomaan vaarallisuuteen’. Luonnonsuojeluliiton susitutkimuksen asiantuntijaryhmän kokouksessa Tukholmassa 1973 susien ja ihmisten väliset suhteet olivat keskeinen puheenaihe. Parinkymmenen viime vuoden aikana onkin tehty seikkaperäisiä selvityksiä susien hyökkäyksistä ihmisten kimppuun ja todettu niiden olevan äärimmäisen harvinaisia tapauksia.

”Useat tutkijat korostavat, että Pohjois-Amerikan historia ei tunne ainoatakaan tapausta, jossa terve susi olisi käynyt luonnossa, vapaana ollessaan, ihmisen kimppuun”, sanoo Erkki Pulliainen. ”Tarinoita ja juttuja sellaisistakin tapauksista on julkaistu vaikka kuinka paljon, mutta kriittinen tutkimus on osoittanut ne tapaus tapaukselta paikkansa pitämättömiksi.”

Ihmisen kimppuun käynyt susi on voinut olla sairas. Vesikauhun saastuttama koira voi purra ihmistä, ja niin voi myös tehdä vesikauhuinen susi. Professori G. A. Novikov kertoo, että Neuvostoliitossa on saatu näyttöjä tällaisista tapauksista.

Joulukuussa 1947 Sunan aseman lähellä Itä-Karjalassa liikkui susi, joka hyökkäsi 15 kertaa ihmisen päälle. Se puri ja repi 13:a ihmistä ja surmasi kaksi. Uhreista toinen oli täysikasvuinen nuori nainen ja toinen keskenkasvuinen tyttö. Kaadon jälkeen susi todettiin vanhaksi ja tavattoman laihaksi urokseksi. Professori Marvin itse otaksuu, että susi olisi ensiksikin ollut kovassa nälässä ja toiseksi se olisi sodan aikana ”erikoistunut” ruumiiden syömiseen. Koska erään tiedon mukaan em. tapaukset mahtuvat parin viikon sisään, on myös täysin mahdollista, että tämä susi olisi ollut vesikauhuinen.

Pulliaisen mukaan myös Turun tappajasuden on arveltu olleen vesikauhuinen. Taudinkuvaa ajatellen Pulliainen pitää vesikauhua kuitenkin hyvin epätodennäköisenä, ellei kyseessä sitten ole ollut paikallinen vesikauhuepidemia. Tämän reportaasisarjan aikaisempien osien julkaisemisen jälkeen on kuitenkin jo käynyt selville, että kertomamme Ida Laakson tapauksen lisäksi susi oli tappamatta purrut muitakin lapsia – niistä vain ei ollut tehty ilmoitusta viranomaisille. Tästä huolimatta eivät aikakirjat tiedä kertoa ainoastakaan ihmisen saamasta vesikauhu-taudista. Tappajasusi ei siis sairastanut vesikauhua.

Erkki Pulliainen mainitsee kirjassaan myös professori J. A. Valverden kertomasta tapauksesta. ”Valverden havaintojen mukaan sudet ovat aivan viime vuosina tappaneet lapsia Espanjan luoteisosassa Portugalin pohjoispuolella. Tuolla alueella olosuhteet ovat kuitenkin varsin poikkeukselliset. Susilla on saatavilla vähän ravintoa, mistä syystä ne verottavat paikallisten asukkaiden lammaslaumoja. Alle 10-vuotiaat lapset toimivat lammaspaimenina. He eivät pelkää susia. Susien hyökätessä lammaslaumaan lapsukaiset puolustavat lampaita sauvoillaan. Tällöin he saattavat ärsyttää sudet käymään myös itsensä kimppuun. Toisaalta ei ole tiedossa, esiintyykö tuolla alueella vesikauhua, ja jos, niin missä määrin.”

Kertomuksensa ’Isosta pahasta sudesta’ Erkki Pulliainen lopettaa näin: ”Euroopassa ei ole tiedossa siis yhtään vuorenvarmaa tapausta, jossa TERVE susi olisi käynyt ihmisen kimppuun. Edellä kuvatut tapaukset osoittavat, että tämä on kuitenkin ollut mahdollista tietyissä erikoisissa oloissa. Emme näin ollen voi mennä sanomaan, etteikö susi voisi joskus käydä ihmisen kimppuun – käyväthän ihmisetkin toistensa kimppuun. Siitä voimme kuitenkin olla varmoja, että todennäköisyys on lähes olemattoman pieni. On paljon todennäköisempää jäädä auton alle työmatkalla kuin joutua suden hyökkäyksen kohteeksi alueella, jolla on paljon susia.”

Kesy susi voi olla vaarallinen

Terve, villi ja luonnonvarainen susi pelkää ihmistä suorastaan mielettömästi. Viime aikoina on selvästi todettu, ettei edes äärimmäinen nälkä saa sutta käymään ihmisen kimppuun. Näin kävi mm. muutama aika sitten Lieksassa, jossa lopetettiin nälkäkuoleman partaalla ollut susi. Se oli kitunut pitkään, mutta ei ollut kertaakaan lähestynyt ihmistä. Kun susi lopetettiin, se ei pystynyt edes enää pakenemaan.

Eläintarhasusi sen paremmin kuin ihmisen kasvattinakaan ollut susi ei sen sijaan pelkää ihmistä lainkaan. Karatessaan ja nälkiintyessään tällainen peto, aivan samoin kuin koira, voi käydä äärimmäisen vaaralliseksi. Tästä ovat kaikki tutkijat yhtä mieltä. Näitä asioita on perusteellisesti tutkinut Oulun yliopiston konservaattori, fil.maist. Heikki Kangasperko.

”Perustellusti voidaan näyttää, ettei ihmisliha kuulu normaaliin suden ruokavalioon”, sanoo Heikki Kangasperko. ”Todisteeksi riittää se, etteivät sudet syö sitä. Ne eivät ahdista ihmistä eivätkä edes käytä tilaisuutta hyväkseen ihmisen joutuessa avuttomaan tilaan. Siihen niillä olisi lukemattomia tilaisuuksia sekä Suomessa että muissa maissa. Melkoinen määrä ihmisiä nääntyy metsiimme vuosittain eksyneinä tai sairaina. Voidaan pitää varmana, että silloin tällöin sudet löytäisivät menehtyneen ihmisen ensimmäisinä, mutta jättävät rauhaan. Samoin ovat saaneet rauhan yksinäiset kulkijat ja koulutietään kulkevat lapset. Alakanttiin arvioiden voidaan sanoa, että susilla on Suomessa vuosittain tuhansia tilaisuuksia käydä puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun. Mitään vain ei tapahdu!”

Heikki Kangasperkon mukaan susi ei pidä ihmistä saaliinaan seuraavista syistä:

  1. Ihmisen haju on villieläimille vastenmielinen ja pelottava.
  2. Petojen tavanomaiset saaliseläimet ovat arkoja, äänettömiä ja nopealiikkeisiä. Ihmisen liikkumistapa sen sijaan on meluisa ja peloton, mikä luonnossa on ominaista vain äärimmäisen vaarallisille eläimille, joiden ei tarvitse pelätä mitään. Jopa väkivahva karhu ja jättiläismäinen hirvi pelkäävät ihmistä tavattomasti em. syistä.
  3. Ihmisen pystyasento ja erikoinen rakenne poikkeavat täysin petojen luonnollisista saaliseläimistä, samoin vaatteet ja muu ulkonäkö sekä ääni. Ihminen on luonnoneläimelle kerta kaikkiaan outo ilmestys, joka saa jokaisen luonnonvaraisen pedon ymmälleen.
  4. Petoeläimet ovat hyvin valikoivia ruokansa suhteen. Tyypillinen peto, esim. koira, ei tahdo sitten millään syödä vesilintua, petolintua tai mitään nisäkäspetoa. Ne suosivat synnynnäisesti sorkkaeläinten, jäniksen ja kanalintujen lihaa.
  5. Petoeläimet tuntevat suurta epäluuloa kaikkea vierasta kohtaan. Ravintonsakin suhteen ne ovat tottumustensa orjia. Koirankasvattajat tietävät tämän erinomaisesti. Tämä luonnossa yleinen ja ilmeisen tärkeä ominaisuus on sudessa kehittynyt äärimmilleen. On sangen todennäköistä, että juurivarovaisuutensa ansiosta susi on lajina vielä olemassa.

Milloin susi voi iskeä ihmiseen? Heikki Kangasperkon tutkimusten mukaan susi voi käydä ihmisen kimppuun neljässä tapauksessa:

  1. Vesikauhuisena
  2. Mielisairaana
  3. Jos se on ollut elättinä ja päässyt tai päästetty vapaaksi
  4. Sellaisessa maassa, missä ihmisten ruumiit jätetään metsään (esim. sotatilan aikana), jolloin pedot voivat tottua pienestä pitäen syömään niitä.

Entä mitä tämä luettelo kertoo susivaarasta Suomessa? ”Vesikauhua meillä ei onneksi ole, joten ensimmäinen kohta on poissa laskuista”, sanoo Heikki Kangasperko. ”Eläin voi tulla mielisairaaksi, mutta se on harvinaista eikä sellainen eläin yleensä selviä luonnossa aikuiseksi. Meillä ei myöskään jätetä ruumiita metsiin eikä meillä ole sotaa. Elättisusien pitäminen on nykyisin mahdollista vain eläintarhoissa, joista ei tietääkseni ainutkaan yksilö ole päässyt karkuun. Susi ei myöskään voi sivistysmaassa yleensä pahemmin nälkiintyä, sillä riistaa on nykyisin paljon, ja metsät ovat täynnä metsästäjien haavoittamia tai tappamia, mutta löytämättä jääneitä riistaeläimiä. Jos ne loppuvat, niin kylänrakit ja kissat pidättelevät nälkää ja hätävarana ovat tunkiot. Viime vuosisadalla asiat olivat kuitenkin hieman toisin.”

Varsinais-Suomen ihmissyöjäsuden tapaukseen viitaten Kangasperko toteaa, että aateliset ja monet mahtihenkilöt ovat kautta aikojen suosineet susia ja erittäin raakoja vahtikoiria. Nämä koirat on useinkin ohjelmoitu tappamaan, ja koska niiltä puuttuu sudelle ominainen pelko ja vastenmielisyys ihmistä kohtaan, ne ovat paljon sutta vaarallisempia petoja. Voidaan pitää varmana, että niitä on karkaamisen tai eksymisen johdosta villiintynyt niin Suomessa kuin muissakin maissa.

Tarpeeksi isot ja kovaluontoiset koirat ovat myös voineet liittyä susien joukkoon. On siis täysin mahdollista, että Turunkin kuuluisa tappajasusi on villiintynyt, mutta ihmiseen ainakin osittain leimaantunut koira. Siksipä sen taljan löytyminen olisi erittäin tärkeätä.

Heikki Kangasperko puuttuu myös em. Itä-Karjalan tapaukseen 1947 ja kysyy: ”Onko mitään todistetta siitä, etteikö tuo tappajapeto olisikin ollut villiintynyt sotakoira? On myös kerrottu Turkissa riehuneista ihmissyöjäsusista. Mutta taas tulemme samaan: juuri noilla Turkin seuduilla käytetään suuria suden näköisiä vartiokoiria [Anatolian koira, Karabash]. Kun katastrofitilanteissa ihmisenkin ruoka loppuu, niin tuskinpa koirat saavat ravintoa lainkaan. Otetaanpa huomioon Pohjois-Amerikan ja Grönlannin suuret vetokoirat, joiden kerrotaan nälkiintyneinä syöneen paljonkin ihmisiä.”

Kuuluisa klassinen tappajasusitarina Ranskasta 1764–67 kertoo kahdesta sudesta, jotka tappoivat yhdessä yhteensä 64 ihmistä, pääasiassa lapsia. Jälkeenpäin on kuitenkin todettu, että nuo ”sudet” olivat liki kaksi kertaa suurempia ja väriltään paljon vaaleampia kuin Ranskan sudet. Lisäksi ne asuivat jatkuvasti ihmisasutuksilla lähtemättä lainkaan metsiin. Kaikki todisteet huomioon ottaen pidetäänkin nykyisin varmana, etteivät ne ainakaan olleet normaaleja susia, vaan todennäköisemmin jonkin ’onnistuneen’ risteytyskokeen tuloksia.

Koira ja susi

Nykyisin pidetään täysin varmana, että koira polveutuu sudesta. Voidaan olettaa, että noin 12 000 vuotta sitten ihminen kesytti surmaamiensa susien pentuja ensimmäisen kerran. Sitten ihminen havaitsi, että jokaisella pennulla oli omat erityisominaisuutensa, ja alkoi jalostaa sutta omien tarkoitusperiensä ja omien kauneusihanteittensa mukaisesti. Vain susi kelpasi laumaluonteensa ja sosiaalisen käyttäytymisensä perusteella ihmiselle.

Nykyisin kaikkia koiria ei voi enää hyvälläkään tahdolla pitää esi-isiensä näköisinä. Tosiasiaksi kuitenkin jää, ettei ihminen ole pystynyt lisäämään koiraan mitään, mikä ei olisi jossain muodossa jo sudessa. Myöskään yhtään suden perusominaisuutta ei koirasta ole saatu kitketyksi. Sen sijaan ihminen on pystynyt suuresti muuttamaan suden eri ominaisuuksien voimakkuuksia koirissaan.

Koira ja susi kuuluvat samaan lajiin. Ne voivat risteytyä keskenään ja niiden jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Itse asiassa koira ei ole muuta kuin koirasusi, eikä susi muuta kuin metsäkoira. Tätä eivät monet koiranomistajatkaan halua ymmärtää. Vain koiraa tutkimalla voi tavallinen ihminen päästä selville susien tavoista, sillä tiedemiehillekin todellisten susien ymmärtäminen on onnistunut vasta viime vuosikymmeninä.

Tiettyjen koirarotujen ja suden erottaminen tuottaa edelleen vaikeuksia jopa tottuneille metsäihmisille. Varmin tuntomerkki on raateluhampaan koko. Tämäkin mittaus vaatii asiantuntijaa, nukutusta tai surmaamista sekä tarkkoja välineitä. Yhä edelleen Suomessa ammuttaneen susina enemmän koiria kuin oikeita susia. Voidaanpa myös väittää, että suuri osa ”hirveistä susivahingoista” on koiran aikaansaannoksia.

Susi on tehokas tappaja

Toissakesänä [1977] sattui Suomessa tapahtumasarja, jonka aikana susiviha leimahti äärimmilleen. Lampaita oli ensin ajettu, sitten vähän näykitty ja vasta pitkän ajan kuluttua oikein raadeltukin. Joku vähän ihmetteli, miksi susi ei saanut lampaita hengiltä, mutta lehdet eivät säästelleet sanojaan. Kaikki nämä tihutyöt tehnyt pienehkö koira elää todennäköisesti edelleen, ja valtio maksaa korvauksia!

Jokainen, joka tietää sudesta vähänkin, voi heti huomata valtavan ristiriidan tässä tapauksessa. Todellinen susi on äärimmäisen tehokas tappaja, luonnon luoma tappokone. Lampaan jäljellä oleva elinaika voidaan laskea sekunneissa sen jälkeen, kun oikea susi on sen kimppuun käynyt. Susi ei näyki eikä töni, se surmaa. Hyökätessään tai paetessaan susi voi saavuttaa hetkeksi jopa 70 kilometrin tuntinopeuden. Parhaat ihmisjuoksijat saavuttavat 100 metrin matkalla 36 kilometrin tuntinopeuden.

Heikki Kangasperko haluaa Seuralle korostaa myös sitä, ettei suomalainen susi ole koskaan musta. ”Silloin tällöin on tehty mustista saksanpaimenkoirista ’susihavaintoja’, ja nyt minulle on kahtena talvena peräkkäin tuotu melkein täysimusta, kuollut koira tunnistettavaksi. Niistä toinen oli se ’kauhea peto’, joka viime syksynä piti Keski-Pohjanmaata kauhun vallassa haistelemalla ihmisiä. Lieneekö hakenut omistajaansa? Tietenkin erään lehden piti vielä pelotella lukijoitaan väitteellä, että ’susi ahdisti ihmisiä’. Kaiken huippu oli ’asiantuntijalausunto’, jonka mukaan Ylivieskan susi oli vesikauhuinen. Laajat ihmisjoukot tunnistivat sen vielä kuolleenakin ’sudeksi’, koska se oli takkuinen. Vain eläinlääkäri oli sitä mieltä, että se enemminkin muistutti hänen tavanomaisia potilaitaan.”

Erkki Pulliainen kertoo eräästä omasta kokemuksestaan näin: ”Jos sanomalehtitietoihin on uskomista, Suomessa ei esiinny muita kuin suurikokoisia susia. Parikymmenkiloinen susiyksilö koetaan lähes aina suurikokoiseksi. Poikkeuksiakin tosin on. Keväällä 1973 säpsähdin, kun huomasin lehdessä uutisen, jonka mukaan Suomussalmella oli tapettu ’pienikokoinen susi’. Sain sittemmin tämän ’pienikokoisen’ eläimen kallon ja jätteitä haltuuni. Se olikin ankarasti rauhoitettu naali!”

Susi ei kelpaisi koiranäyttelyyn

Monilla ihmisillä on sellainen harhakäsitys, että villi susi elää jatkuvassa raivotilassa. Siksi se täytettynäkin laitetaan usein irvistelemään julmasti. Totuus on tietysti aivan toinen, mutta silti suden esiintymisessä ja rakenteessa on paljon sellaista, mitä esim. koiranäyttelyjen tuomarit eivät hyväksyisi.

Todellista sutta ei ole koskaan jalostettu, vaan se on kehittynyt luonnon tarkoitusperien mukaan. Koiratuomarit eivät arvostelisi sutta kovinkaan korkealle, sillä siltä puuttuu koiran levollinen olemus, itsevarma ryhti ja kauniit linjat. Villieläimen karu elämä on lyönyt leimansa suden koko olemukseen, jonka jokainen piirre kertoo äärimmäisestä valppaudesta ja toimintavalmiudesta.

Susi ei myöskään juuri koskaan kävele. Yleensä se ravaa, ja jos se laukkaa, ovat hypyt koiran loikkiin verrattuna paljon pidempiä. Vierekkäisten jalkojen jäljet ovat sudella ravissa yhdellä viivalla ja laukassakin lähekkäin toisiaan. Ne ovat virtaviivainen ja erinomainen tapa liikkua vaikeassa maastossa tai lumessa. Koiratuomarit tulkitsisivat nämä ”ahtaudeksi raajoissa”.

Pienemmät uhrinsa susi yleensä tappaa yhdellä puraisulla. Suuremmat, esim. hirvet, se tekee ensin liikuntakyvyttömiksi puremalla takajalkojen jänteet poikki. Sen jälkeen se repii kaulavaltimon auki. Aikuisen  ihmisen tappaminen on sudelle jo teoreettisestikin ajatellen melko mahdoton tehtävä: suden tai karhun vaistotoimintaan eivät lainkaan kuulu ihmisen kädet, jotka täysin outoina ja hämmentävinä tekijöinä ovat monesti pelastaneet ihmiset todella vaarallisten petojen kynsistä. Vastikään suomalainen mies joutui painiin haavoitetun karhun kanssa, mutta selvisi hengissä.

Jos susi kuitenkin hyökkää…

Mitä ihmisen pitäisi tehdä, jos susi kaikesta huolimatta alkaa murista hänelle metsässä ja käyttäytyy muutenkin uhkaavasti?

Ensinnäkin murina ja uhkailu eivät lainkaan kuulu suden saalistuskäyttäytymiseen. Muriseva ja hampaitaan väläyttelevä susi ei ole aikomassa ihmistä saaliikseen. Peto ei koskaan vihaa saalistaan – eihän ihminenkään vihaa herkullista ruoka-annosta. Susi voi metsästäessään toki olla kiihtynyt (kuten ihminenkin tuntiessaan nälkäisenä hyvän ruoan tuoksun), mutta raivoissaan se ei ole. Suden raivoa osoittava käyttäytyminen merkitsee vain, että se on puolustamassa jotain – kenties pentujaan, kenties jo ottamaansa saalista.

Paras keino on silloin tuijottaa sutta suoraan silmiin ja äärimmäisin rauhallisin liikkein hitaasti poistua paikalta takaperin. Susi rauhoittuu heti, kun ihminen on riittävän kaukana. Sitä paitsi tutkijat ovat huomanneet, ettei susi voi hyökätä edes sellaisen eläimen kimppuun, joka katsoo sitä silmiin. Eräässä tapauksessa suden havaittiin hyökkäävän karibua kohti, mutta saaliin pysähdyttyä ja jäätyä tuijottamaan lähestyvää petoa, susi pysähtyi kokonaan ja istahti lopulta maahan neuvottoman näköisenä.

Ja kaikille niille hysteerikoille, jotka lehdissä ja muissa yhteyksissä puhuvat ihmisiä ’ahdistelevista susista’, Heikki Kangasperko haluaa sanoa:

”Jos suden pelkkä näkyviin tulo todetaan ahdisteluksi, niin silloin voitaisiin jokaista miestä syyttää naisten ahdistelusta.”

Ja vielä esimerkki siitä, etteivät kaikki suomalaiset karjankasvattajatkaan ole suden vihollisia. Vuosi sitten eräs sikalaa pitävä maanviljelijä näki kaatopaikallaan suden. Hän pysyi täysin vaiti koko asiasta, ettei sadan miehen armeija olisi lähtenyt ”raakimusta” metsästämään. Mies kantoi sudelle päivästä toiseen ruokaa ja kutsui lopulta paikallisen eläinlääkärin vilkaisemaan sutta. Eläinlääkäri totesi, että sudella oli kihti. Tämän jälkeen sudelle kannettuihin raatoihin lisättiin lääkettä, jolla kihti parani. Terve eläin katosi paikkakunnalta.

Ihmisten taikauskoisen pelon vuoksi tuo maanviljelijä haluaa ehdottomasti pitää sekä nimensä että asuinpaikkansa salassa.

Palaa tästä vielä ihmissusi-tarinan ensimmäiseen  ja toiseen osaan tästä.

X