Uusia vihjeitä Orimattilan vaietusta surmasta: Isä kuittasi velkansa etuajassa, perhe haudattiin perunakuoppaansa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Murhamysteeri Orimattilassa
© Otavamedia
Seuran juttu suurperheen murhamysteeristä vuodelta 1918 poiki yhteydenottoja lukijoilta. Kahdella iäkkäällä rouvalla oli asiasta uutta kerrottavaa.

”Siitä Akselinien tapauksesta olisin soittanut”, puhelu alkaa.

Soittaja on naispuolinen. Hän esittäytyy, mutta sanoo, ettei hänen koko nimeään sovi laittaa lehteen. Sen saa kertoa, että hän on Keskevaareja.

Suku on asunut satoja vuosia Tuorakan kylässä, jossa Akselinin perheen vanhemmat ja viisi lasta surmattiin huhtikuussa 1918. Verityön tekijäksi on epäilty niin punaisia, valkoisia kuin perheen isää Walde Akselinia.

Keskevaarit tunsivat hyvin Walden, sillä tämä oli työskennellyt perheen kotitilalla aiemmin renkinä.

Toukokuussa 1918 tilan isännän Bernhard Keskevaarin ikävä velvollisuus oli allekirjoittaa perukirja, jolla Akselineilta jäänyt vähäinen omaisuus määrättiin heidän tyttärelleen Dagmarille. Asiakirja löytyi vasta muutamia vuosia sitten Keskevaarin päärakennuksen vintiltä.

Kieltäytyi lapsille tarjotuista pullista

Soittaja kertoo kuulleensa 1960-luvulla, että Walde Akselin käyttäytyi epätavallisesti hieman ennen surmaa. Tapauksesta kertoi hänelle Aleksandra Keskevaari, joka oli sisällissodan aikaan tilan emäntä.

”Walde tuli maksamaan maitolaskunsa ennen aikojaan.”

Mikä siihen olisi voinut olla syynä?

”Ehkä hän halusi selvittää asiat ennen kuolemaansa.”

Sisällissota oli vielä meneillään. Tuorakan kylä kuului punaisten valtapiiriin, mutta kaikki tiesivät, että vallanvaihto oli lähestymässä.

”Samalla käynnillä Waldelle tarjottiin pullia lapsille kotiin vietäväksi. Hän kieltäytyi vedoten siihen, että hänellä on taskussaan sellaiset eväät, ettei muuta tarvita.”

Soittaja sanoo uskovansa, että Walde Akselin surmasi ensin perheensä ja sitten itsensä.

Tapauksesta kerrottuaan soittaja mainitsee, että Akselinien viimeisestä leposijasta saattaisi tietää jotain Sirpa Rönkkö, Aleksandra Keskevaarin lapsenlapsi.

”Rallattelimme kivien päällä”

Sirpa Rönkkö kertoo kylän entisen myllyn läheisyydessä sijaitsevasta kummusta, jonka päällä oli isoja kiviä. Hän ja Tuorakan muut lapset kävivät siellä leikkimässä 1940-luvun lopulla.

”Rallattelimme kivien päällä, että kuolleet ovat siellä alla.”

Surmasta oli kulunut tuolloin kolme vuosikymmentä. Se oli yhtä kaukana kuin 1980-luvun loppu nykyajasta.

”Emmeköhän me olleet aikuisilta kuulleet, että perhe olisi haudattu siihen paikkaan.”

Surmaa pitkään tutkinut tuorakkalainen muurari Harri Saarinen on esitellyt Seuralle Porvoonjoen latvojen läheisyydessä sijaitsevan paikan, jossa Akselinit perimätiedon mukaan asuivat.

[aesop_image img=”https://seura.fi/wp-content/uploads/2018/08/w7a9617.jpg” panorama=”off” credit=”Tommi Tuomi” align=”center” lightbox=”on” caption=”Harri Saarinen paikalla, jossa Akselinit tiettävästi asuivat.” captionposition=”left” revealfx=”off” overlay_revealfx=”off”]

Syrjäisen rinteen päällä on tasanne, jonka laidalla on muutama maan alle osittain painunut kivi. Niiden kohdalla saattoivat sijaita tuvan portaat. Hieman taaempana on kumpare, jossa on isoja kivenlohkareita.

Puhuiko Sirpa Rönkkö juuri tuosta kumpareesta? Lähetän paikasta valokuvia hänen tyttärenpojalleen, joka lupaa käydä näyttämässä ne mummilleen.

Perhe saattaa levätä lohkareiden alla

Muutamaa päivää myöhemmin soi puhelin.

”Se on justiinsa sama paikka. Puita ja pensaita on vain kasvanut siihen lisää”, Sirpa Rönkkö sanoo.

Sitten hän kertoo kuulleensa hiljattain eräältä toiselta sukulaiselta, että Akselinit olisi haudattu omaan perunakuoppaansa.

Kenties isot kivenlohkareet olivat taannoin maakellarin perustuksia.

Jos siis perimätietoon on uskominen, Walde ja Ida Akselin sekä perheen viisi lasta lepäävät Sirpa Rönkön lapsuuden leikkipaikan alla.

Varmuuden asiasta toisivat vain kaivaukset. Ja jos perheen jäännökset löytyisivät, niistä saattaisi voida tehdä päätelmiä surmatavasta, ehkä surmaajastakin.

Mitä Walde oikeasti sanoi?

Kuinka vanhojen rouvien muistitietoon pitäisi suhtautua? Aikaa on kulunut jo puoli vuosisataa tai enemmänkin siitä, kun heille on kerrottu tapauksesta.

Ehkä sukuun kuuluva tarinankerronnan ammattilainen osaisi vastata.

Käsikirjoittaja Outi Keskevaari muistaa hyvin isoisänsä äidin Aleksandra ”Santra” Keskevaarin, joka kuoli 92-vuotiaana 1977.

”Hän oli jo dementoitunut koko sen ajan kuin minä hänet muistan. Mutta hän oli legendaarinen hahmo, josta riitti juttua suvun ja kyläläisten keskuudessa koko lapsuuteni ja nuoruuteni.”

”Santra uskoi kohtaloon ja enteisiin. Hän luki tapahtumiin helposti dramaattisia merkityksiä, etenkin silloin, kun jotain merkityksellistä tapahtui oikeasti myöhemmin.”

Outi Keskevaari sanoo itsekin kuulleensa tarinan ennenaikaisesta laskun maksamisesta.

”Mutta suhtautuisin varovaisesti siihen, mitä Walde oikeasti sanoi, kun hänelle tarjottiin pullia. Tarina on voinut värittyä vuosikymmenten aikana, kun tiedettiin, miten perheelle kävi.”

Miksi hän hoiti maitolaskun?

Maitolaskun ennenaikainen maksamiseen saattoi sitä paitsi olla muukin syy kuin suunnitelma oman perheen surmaamisesta.

”Ehkä tekoon ei liittynyt niin mustia ajatuksia. Ajat olivat levottomat, ja Walde saattoi vain miettiä, että hoidetaan velka pois, kun ei tiedä, koska siihen tulee seuraavan kerran tilaisuus. Tai hän saattoi ajatella, että valkoiset surmaavat hänet pian eikä hän halunnut jättää taakseen selvittämättömiä asioita”, Outi Keskevaari pohtii.

Mutta miksi Walde Akselin piti niin tärkeänä maksaa kapinan oloissa velkansa porvarillismielisille Keskevaareille?

Ehkä kyse oli kunniantunnosta. Kenties entinen renki piti vanhoista isännistään. Vai ajatteliko hän, että vastuullista toimintaa katsottaisiin hyvällä, kun valkoiset ottavat vallan?

Kansantarua vai totta?

Outi Keskevaaria askarruttaa myös kysymys Akselinien hautapaikasta.

”Huhu perunakuoppaan hautaamisesta voi olla vuosikymmenten aikana syntynyt kansantaru. Mutta voi se pitää paikkansakin. Perhe on haudattu luultavasti sisällissodan vielä jatkuessa eikä ruumiiden kuljettaminen muualle olisi ollut silloin helppoa.”

Walde Akselin kuului punakaartiin, joten hänen perheelleen olisi tuskin ollut tarjolla varsinaista hautapaikkaa Orimattilan kirkolla. Sisällissodassa kuolleet punaiset haudattiin joko taistelupaikoille tai yhteishautaan hautausmaan kupeeseen.

”Jos Akselinit oli kuopattu talonsa tuntumaan, niin kenelläkään ei välttämättä ollut enää myöhemmin syytä kaivaa heitä esiin ja siirtää punaisten yhteishautaan.”

Ainoa sisällissodan vuodesta henkiin jäänyt perheenjäsen, 10-vuotias Dagmar muutti samana vuonna äitinsä sisaren luo Helsingin seudulle. Heillä ei välttämättä ollut voimia tai mahdollisuutta hoitaa asiaa loppuun saakka.

Asiakirjoista ei hautapaikka selviä.

Perukirjassa kylläkin mainitaan ”kirkkomatka”, joka saattaa viitata ruumiiden kuljettamiseen kirkon kupeeseen. Toisaalta Orimattilan seurakunnan kuolleiden ja haudattujen kirjassa ei ole mainintaa Akselineista.

Olivatko saksalaiset asialla?

Muutamat lukijat ovat huomauttaneet, että surmatyön takana saattoivat olla saksalaiset.

Kapteeni Heinz von Wilamowitz-Moellendorffin komentamat kaksi polkupyöräpataljoonaa hyökkäsivät 13. huhtikuuta 1918 Orimattilaan. Kirkonkylässä saksalaiset saartoivat punakaartilaiset hautausmaalle, jossa nämä kykenivät pitämään puoliaan vain kahden tunnin ajan.

Punaisten tappio oli murskaava. Taistelun seurauksena kuoli vähintään 60, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli sata kaartilaista, mutta vain yksi saksalainen. Kuolleiden lukumäärien epäsuhdan on katsottu osoittavan, että saksalaiset eivät ottaneet lainkaan vankeja, vaan kaikki antautuneet olisi ammuttu.

Onnettomasti kävi myös aseensa heti ampumisen alettua pois heittäneelle miehelle, jonka punaiset olivat pakottaneet hevosmieheksi kaartiin. Mies juoksi kunnan lääkärin aitan alle, mutta tuli ammutuksi sinne.

Seuraavan kerran saksalaiset taistelivat pitäjässä viisi päivää myöhemmin. Pennalassakin punaisia menehtyi kymmenittäin.

Molemmat yhteenotot tapahtuivat parinkymmenen kilometrin päässä Akselinin perheen kodista. Tiedossa ei ole, osallistuiko Walde Akselin näihin taisteluihin.

Kaksi verilöylyä samana päivänä?

Teoriassa on mahdollista, että tappamisen makuun päässeet saksalaiset olisivat tehneet jostain syystä kostoretken Tuorakan syrjäkulmilla asuneen punakaartilaisen kotiin. Perukirjan mukaan Akselinit kuolivat samana päivänä, kun saksalaiset teurastivat Orimattilan kirkolla punaisia, lauantaina 13. huhtikuuta.

Toisaalta perheen kuolinpäivästä on toinenkin tieto. Orimattilan seurakunnan rippikirjan mukaan he kuolivat vasta 20. huhtikuuta. Silloin suurin osa saksalaisista oli jo valtaamassa Lahtea punaisilta, mutta osa oli jäänyt partioimaan Orimattilaan.

Saksalaisten asiakirjoissa ei näy merkintöjä, että he olisivat Akselinien eläessä käyneet edes Tuorakan liepeillä. Sisällissodan paikallishistoriaa tutkinut orimattilalainen historian opettaja Pekka Törrönen pitääkin äärimmäisen epätodennäköisenä, että saksalaiset olisivat olleet murhaan syyllisiä.

”Heillä ei ollut niinä päivinä mitään syytä lähteä harhailemaan uppo-oudolle seudulle. Sitä paitsi Tuorakan suuntaan kulkeminen olisi johtanut yhteenottoon punaisten kanssa, ja siitä olisi syntynyt merkintöjä asiakirjoihin. Surman tapahtuma-aikaan saksalaisten mielenkiinto keskittyi Lahden suuntaan”, Törrönen muistuttaa.

Lähistölle virtasi saarrettuja punaisia

Akselinien surmaa on puitu myös Murha.infossa.

Suositun rikossivuston keskustelussa on noussut esiin myös se vaihtoehto, että surmaaja olisi ollut omin luvin toiminut punainen.

Olisiko Walde Akselin jättänyt väliin esimerkiksi taistelun Orimattilan kirkolla, mikä taas olisi sapettanut jotakuta kaartilaista? Vai käyttikö joku vain sekasortoista tilaisuutta hyväkseen maksaakseen vanhan kalavelkansa?

Mysteeriin tuo oman kierteensä se, että Akselinien rippikirjan mukaisen kuolinpäivän aikoihin Orimattilan Luhtikylään, aivan Tuorakan naapuriin, virtasi valkoisten ja saksalaisten saartamia kaartilaisia eri paikkakunnilta.

Silmukka punaisten ympärillä oli kiristynyt jo pahasti. Lopun ajan tunnelmat ja sattumanvaraiset tekijät saattoivat sysätä jonkun heistä odottamattomaan tekoon vieraalla paikkakunnalla.

Vaikenemisen taustalla hämäläinen jäyhyys

Orimattilalaisen suurperheeen surma mietityttää nyt historian harrastajia ja rikoksista kiinnostuneita eri puolella Suomea. Monet merkit viittaisivat siihen, että tekijä oli perheen isä, mutta ulkopuolisen murhaajan puolesta puhuisi muun muassa se, ettei surmapaikalta väitetysti löytynyt asetta.

Mutta miksi murhamysteeristä kuiskuteltiin vain hyvin pienissä piireissä lähes sadan vuoden ajan?

”Pitää muistaa, että Tuorakassa tapahtui perhesurma niinkin äskettäin kuin 1960-luvun lopulla eikä siitäkään ole paljon puhuttu”, Outi Keskevaari huomauttaa.

”Vaikenemisessa on ollut kyse suomalaisesta yliviritetystä hienotunteisuudesta, jota on vielä höystänyt hämäläinen jäyhyys.”

Ja aina on mahdollista, että pitäjässä asui ihmisiä, jotka tiesivät surmasta paljonkin, mutta joilla oli syynsä vaieta.

Tiedätkö tapauksesta jotain, joka auttaisi selvittämään sitä? Ota yhteyttä: [email protected]

X