Erkki Pekkarinen on tuhansien tuohitöiden mestari ja kansainväliset näyttelyt kiertänyt tuohitaiteilija
Erkki Pekkarisen käsissä tuohi taipuu vaikka virsukanootiksi, rintaliiveiksi tai ankaksi. Vain ruumisarkun teon vaimo on kieltänyt.
Jäkälä saa huutia, kun Erkki Pekkarinen tarjoaa kuivahtaneelle tuohirullalle teräsharjaa.
Tuuli havisuttaa valtavan pihapihlajan lehtiä. Tottuneet sormet tunnustelevat tuohirullan päätä. Ote on napakka, tekijän ilme keskittynyt. Niin pitää ollakin, sillä tuohitöiden teon tärkeimpiä vaiheita on tuohen halkaisu. Mitä ohuemmaksi siivuksi koivun valkoisen kuoren saa, sen sirompia ja hienompia töitä siitä pystyy tekemään.
Tuohta ei kuitenkaan voi pakottaa; se itse kertoo, kuinka ohueksi se haluaa haljeta, jos ylipäänsä suvaitsee haljeta ollenkaan.
”Nyt on sitten arvotus, lähtöökö tämä tuohi halakiimaan, ylleensä ne lähtöö. Tämä ei oo mikkään hyvä. Ei tarvii syyttee ihteensä, jos ei onnistu”, sanoo Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ja Asikkalan Vesivehmaalle 35 vuotta sitten kotiutunut Erkki Pekkarinen.
Marja-vaimolta lainaamaansa muoviseen kissaesiliinaan sonnustautunut Pekkarinen tietää, mistä puhuu. Hän on tuhansien tuohitöiden mestari, maailman pienimpien ja suurimpien virsujen isä ja kansainväliset näyttelyt kiertänyt tuohitaiteilija.
Kuin todisteeksi tästä soi puhelin. Kännykän näytön mukaan puhelu tulee Ruotsista. Tulkkauksen jälkeen selviää, että soittaja haluaisi tulla käymään pihapiirissä sijaitsevassa Tuohimestarin tupa -kotimuseossa ja valita muutamia uniikkitöitä Tallinnassa loppuvuodesta avautuvaan näyttelyyn.
”Mittään en luppoo enkä oo kovin halukas antamaan töitä näyttelyyn. Jos olisi selkä kunnossa niin olis eri asia”, 83-vuotias Pekkarinen sanoo.
Kieltävän vastauksen sai myös talvella, ”pimmeeseen aikaan vuotta” soittanut yhdysvaltalaisen Time-aikakauslehden toimittaja, joka olisi halunnut tulla hankien keskelle Vesivehmaalle tutustumaan tuohitaiturin elämään ja töihin.
Toimittajia, kulttuuriväkeä ja bussilasteittain turisteja puoleensa vetänyt tuohimuseo nököttää ujosti piilossa heinikon takana. Päällepäin ei arvaisi, että sen sisällä on puolentuhatta erikoista tuohityötä: D-kupin rintaliivit, lentävän lautasen päällä lehteä lukeva ufomies, tuohiperhe, eläimiä ja lakkikokoelma paavin mitrasta lähtien.
Parimetrinen virsukanootti sen sijaan on ulkovarastossa katseilta piilossa.
”Perjantaina Tuohituvalla kävi 16 hengen turistiporukka, vaikken oo missään mainostanna enkä vielä laittanna ees opaskylttejäkään”, Pekkarinen mainitsee kuin ohimennen ja jatkaa tuohien suikalointia.
Vain mielikuvitus on rajana tuohitöiden teossa. Tuohimestarin tuvalle Erkki Pekkarinen tuo uniikkikappaleensa. Else Kyhälä
Jättivirsuista nähtävyys
Pekkarisen kotitalon pihassa, hiekkatien varressa, omenapuiden ja viinimarjapensaiden keskellä ajatus maailman tunnetuimman aikakauslehden toimittajasta, taidenäyttelykutsusta tai turistilaumoista tuntuu epätodelliselta. Mikä ihmisiä kiinnostaa tuohikontti selässään mopoautolla kylille pöräyttelevässä entisessä savotta- ja rakennusmiehessä, suuressa luonnonystävässä?
Tarinan alku ei ole häävi. Pielisjärvelle, nykyiseen Lieksaan, saunattomaan ja huussittomaan mökinröttelöön toukokuussa 1936 syntyi hintelä Erkki-poika. Pian syttyi sota, johon perheen Juho-isäkin sai passituksen. Tiina-äiti jäi lapsikatraan ja lattialla vilisevän rottalauman kanssa kotiin, ja kun vuokramökkiin ei kuulunut maata, leipä piti hankkia maailmalta miten kuten. Aina sitä ei ruokakaappiin asti riittänytkään. Pienessä Erkissä myös oli lapa- ja kihomatoja sekä suolinkaisia.
Elämän karut askelmerkit eivät kuitenkaan masentaneet pienen pojan mieltä. Päinvastoin: niukassa arjessa ilonaiheet löytyivät läheltä. Eräänä päivänä 10-vuotiaan koltiaisen käteen osui kirja, johon oli piirretty kuva tuohivirsusta. Sekös alkoi mieltä kiehtoa. Ainoa opastus virsuntekoon tuli päretöitä tehneeltä isältä, joka osasi neuvoa, että virsut aloitetaan kärjestä kuudella tuohella. Poika suikaloi paperista kuusi palaa ja alkoi kokeilla. Siitä ei tullut mitään. Korkeintaan kallisarvoista paperia tuhraantui piloille, kun suikaleet eivät taipuneet virsun malliin.
”Katoin kuvasta ja tein, mutta ei onnistunna. Lopulta tajusin, että se virsun kuva oli piirretty veärin, se oli pariton viien tuohen virsu”, Pekkarinen kertoo.
Perinteinen leipäkori valmistuu tositekijältä vartissa ja vaikka silmät sidottuina. Else Kyhälä
Tästä ajasta pian jatkosodan päättymisen jälkeen tuohityöt ovat seuranneet Erkki Pekkarista niin Pohjois-Karjalan ja Lapin savotoilla kuin varsinaissuomalaisilla ja päijäthämäläisillä rakennustyömailla. Kun Vesivehmaalle muuttanut kipeäselkäinen Pekkarinen joutui työtapaturman vuoksi sairauseläkkeelle 1990-luvun alussa, toimeliaalla miehellä oli aikaa kunnolla perehtyä tuohen saloihin. Virsujen, konttien, leipäkorien ja korujen lisäksi alkoi syntyä erikoisuuksia.
Ensin Pekkarinen näpersi kotitalon yläkerrassa maailman suurimman tuohivirsuparin, jolla on pituutta yli kolme metriä. Jättimäisen virsuparin saaminen kierreportaita pitkin alakertaan oli valtavan vaivan ja keplottelun takana.
”Noapuri kun näki etteisessä virsut, niin se soitti siitä jollekin toimittajalle. Pian soittavat STT:ltä, että pittääkö paikkansa, että oot tehnä maailman suurimmat virsut.”
Siitä se ruljanssi alkoi. Lehdistä, radiosta ja tv:stä soitettiin ja haluttiin nähdä vesivehmaalainen jättivirsupari ja sen tekijä. Pihaan alkoi ajaa myös turistibusseja, josta kiinnostuneiden laumat suuntasivat Pekkaristen taloon ja sen yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen. Olihan se omin silmin nähtävä, miten erikoiset tuohityöt syntyvät.
Ystävällisinä ja vieraanvaraisina ihmisinä Pekkariset ottivat kutsumattomatkin vieraat vastaan, vaikka:
”Ei se aina niin kauhean mukavaa ollut, kun keittiön läpi kulkivat Erkin työhuoneeseen”, Marja Pekkarinen muistelee puolisonsa julkisen tuohiuran alkua.
Kahdeksankymppiset Pekkariset tympääntyivät taajamaelämään ja muuttivat takaisin maalle. Else Kyhälä
Minivirsut varastettiin
Tuohimestari itse ei ehtinyt jäädä julkisuusmylläkkää ihmettelemään, vaan teki seuraavaksi maailman suurimman, 1 650 litraa vetävän tuohikontin, joka nyt harmaantuneena ja hyvin maastoutuneena köllöttää auringonpaisteessa Tuohituvan ulkoseinällä. Oman kotimuseon ja verstaan Pekkarinen sai parikymmentä vuotta sitten, kun naapurin rakennusmestari alkoi talkoilla puuhata hirsirakennusta koivukummun päälle.
Siihen loppui turistien ramppaaminen Pekkaristen keittiön läpi: nyt he pystyivät tutustumaan tuohitöihin erillisessä museorakennuksessa. Näistä ajoista muistona on tuohikantinen vieraskirja, jossa on tervehdyksiä ympäri maailmaa Etelä-Afrikkaa, Kanadaa ja Taiwania myöten.
Tuohen valkoinen puoli jää yleensä piilopuolelle. Näissä ruusuissa se pääsee kuitenkin pääosaan. Else Kyhälä
Julkisuuspajatso räjähti lopullisesti siinä vaiheessa, kun Pekkarinen hyvän matkaa yli kuusikymppisenä näpräsi maailman pienimmän, vain 3,8-millisen virsuparin. Kun Erkki Pekkarinen nyt auringonvalossa suurennuslasin avulla esittelee vanerinpalalle kiinnitettyä minivirsuparia ja sen hieman isompia sisaruksia, niin voi havaita, että pieninkin pari on punottu oikeaoppisesti, kaksinkertaisella punoksella.
Pekkarisen kädessä oleva pikkuvirsusetti ei kuitenkaan ole alkuperäinen, sillä se varastettiin vuosituhannen vaihteessa Tuohituvalta.
”Ne oli heleppo viiä, kun ne oli vappaasti nähtävillä. Olin ne Rapalan uistinlaatikkoon liimanna”, kuukausitolkulla luuppi silmillään parsinneulojen kanssa uusia virsuja väsännyt Pekkarinen kertoo.
Virsuvarkaudesta kohisivat niin isoimmat sanomalehdet kuin television kulttuuriohjelmakin.
”Ruuvun täyveltä tuli, että Asikkalan Tuohituvasta on varastettu tämmöiset virsut. Aattelin, että kuka ne on varastanna, ei tämän jäläkeen uskalla niitä ees lapsilleen näyttee”, vilkkusilmäinen tuohimestari nauraa.
Nuori pohjoiskarjalalainen hieskoivu on luovuttanut hienon tuohensa sirojen korujen tekoa varten. Else Kyhälä
Ensi kesänä uusi yritys
Tuohimestari ei kauaa viihdy istuma-asennossa. Selkärangassa olevista hiusmurtumista ja välillä koviksi yltyvistä kivuista huolimatta Pekkarinen kapaisee yhtäkkiä takapihalle ja lähtee mielellään esittelemään viljelyksiään mäkisen tontin eteläpuolelle. Siellä hänellä on kasvihuone kurkun- ja tomaatintaimineen sekä aarin verran perunanvarsien neliöimää kasvimaata.
”Perunaa tulloo hyvästi. Yhtään murenaa en oo apulantaa laittanut. Ja hyvän ja rotevan näköistä olisi herne, josta sitä oisin ehtinyt… Ja pensaspapua oisin laittanut”, Pekkarinen sanoo ja katselee haikeasti neliön keskeltä harvakseen kasvavalle pläntille.
Hän oli ehtinyt keväällä juuri istuttaa kurkut, tomaatit ja perunat, kun puutarhatöille tuli stoppi. Raskaiden savotta- ja rakennustöiden rasittama selkä junttasi niin, että sitä piti keskussairaalan päivystyksessä asti tutkia ja kuvauttaa. Vanhat kulumat ja murtumat rankaisivat ankarasti kaksin kerroin pellolla kyykkivää ja trimmerillä heinää niittävää luomuviljelijää.
”Parhaimmillaan kasvatin teällä kolomeekymmentä eri luonnonyrttiä. No, ens kesä tulloo vielä”, Pekkarinen sanoo toiveikkaasti ja kiiruhtaa puolikumarassa kasvihuoneelle.
Aurinkoisena päivänä on ensimmäiseksi tarkistettava kasvihuoneen lämpömittari, etteivät seitsemän kurkun- ja 21 tomaatintainta nyykähtäisi kuumuuteen.
”29 astetta, ei oo mittään hättee, ihan sopivasti”.
Seuraavaksi Pekkarinen tutkailee taimia. Kurkuissa on kukanalkuja ja isoimmat tomaatit alkavat olla kananmunan kokoisia.
”Parhaimmillaan minulla oli isossa kasvihuoneessa 80 tomaatintainta. Silloin tuli mahottomasti tomaattia”.
Ensimmäisen sorsan sai naapuri kiitokseksi avusta. Toinen valmistui Tuohituvan kokoelmiin. Else Kyhälä
Takaisin kotiin
Luonto, oma rauha ja kaikenlainen puuhastelu ovat aina olleet Erkki Pekkariselle hyvän elämän parhaat mittarit. Rakas kotitalo kumpuilevine pihoineen on selkä- ja jalkavaivoista kärsivälle Pekkarisen pariskunnalle niin tärkeä, että alkukesästä he muuttivat sinne takaisin parin Vääksyssä vietetyn talven jälkeen. Luhtitaloasunnossa ei ollut mitään tekemistä, mutta kotona maalla on kaikkea. Kunhan tuohimestarin selkä ajastaan taas asettuu ja vihoviimeisetkin muuttolaatikot on purettu, aikaa ja intoa riittää uusien tuohitöiden tekoon.
Oikeastaan Erkin sormia syyhyttää, kun hän tietää, että varastosta löytyy rullatolkulla hienoa, pikkuserkun Lieksasta tuomaa tuohta. Vaaleanpunertavasta, hienopintaisesta hieskoivun tuohesta voi tehdä pikkiriikkisiä koruja ja karkeasyisemmästä tavarasta jotain isompaa. Mutta mitä?
Pekkarista ulkopuolisten utelut naurattaa. Vastauksia hän antaa kysyjän mukaan. Kerran parempi puolisko tuli pihalle ihmettelemään, mitä mies tuusailee, kun tuohityötä tehdessä betonimylly pyörii ja rakennustelineet kohoavat korkeuksiin.
”En tiiä, kun en oo mikkään fakkiiri”, Pekkarinen vastasi ja jatkoi viisimetrisen ja kahdeksan tonnia painavan tuohipatsaan tekemistä.
Tällä kertaa kysyjä saa ainakin jonkinlaisen vastauksen.
”Isommasta tuohesta ruppeen jottain tekemään Tuohituvan kokoelmiin. Ensin ainakin itelleni tuohiperheen ja sitten kun on pitkä talavi, niin kyllä sitä ehtii monenlaista. Vielä ei oo mittään ihan uutta, mutta kyllä siinä ehtii sitten kun kahteloo”
Pihalle kotitekoisen kävelykepin kanssa ehättänyt Marja-vaimo puuttuu puheeseen:
”Ei sen väliä mitä rupee tekemään, kunhan ei ruumisarkkua. Kun se jo kerran sitä vähän…”