Kirjailija Joel Elstelä on pyristellyt pois isoisänsä Mika Waltarin varjosta: ”Ihmiset ovat ajatelleet, että minun pitäisi kirjoittaa paremmin sukuni takia”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Joel Elstelä
”Mika oli jämpti kirjoittaja. Hän teki töitä koko päivän”, Joel Elstelä kertoo isoisästään Mika Waltarista. © Marjo Tynkkynen
Itsekriittisyys on vaivannut kirjailija Joel Elstelää koko hänen aikuisikänsä. Siinä ei ole auttanut, että sattuu olemaan Mika Waltarin tyttärenpoika.

Unettomuus alkoi pian sen jälkeen, kun Joel Elstelä oli jättänyt Sirkusleijonan mieli -käsikirjoituksensa kustantajalle. Iltaisin hän katseli yömyöhään televisiota, mutta uni ei tullut. Jos hän nukahtikin, hän säpsähti hereille tunnin parin kuluttua. Keho kieltäytyi rentoutumasta, ajatukset vilisivät.

Viimeksi hän kärsi näin pahasta unettomuudesta kuusi vuotta sitten.

”Nukuin yössä tunnin tai kaksi, ja se oli ihan perkeleestä, koska sitä kesti ja kesti. Ajattelin, että tulen hulluksi”, Joel sanoo.

Silloin unettomuuden laukaisi dramaturgin työ. Hän sovitti isoisänsä Mika Waltarin kirjoittamaa Komisario Palmun erehdys -rikosromaania näytelmäksi.

Unettomuus on sukuvika. Myös Mika Waltari ja tämän tytär, Joelin äiti Satu Waltari, olivat huonoja nukkumaan.

Joel seisoo äitinsä lapsuudenkodissa, isoisänsä makuuhuoneessa.

”Tuossa Mika valvoi öisin”, hän sanoo ja osoittaa kapeahkoa vuodetta.

Mika Waltarin passi hänen nuoruus­vuosiltaan. Parikymppisenä hän matkusteli Ranskassa ja Monte Carlossa. © Marjo Tynkkynen

Mika Waltarin passi hänen nuoruus­vuosiltaan. Parikymppisenä hän matkusteli Ranskassa ja Monte Carlossa. © Marjo Tynkkynen

Mika Waltarin työ on läsnä

Perikunta on säilyttänyt Mika ja Marjatta Waltarin Helsingin Etu-Töölössä sijaitsevan asunnon lähes koskemattomana. Mika asui Tunturikatu 13:ssa vuodet 1932–1979. Hän menehtyi vuonna 1979, Marjatta vuotta aiemmin. Sen jälkeen koti on ollut asumaton, perhejuhlia tai sukulaisten satunnaisia yöpymisiä lukuun ottamatta.

Asunnossa on viisi huonetta, halli ja keittiö, yhteensä 135 neliötä.

”Mika selitti, että hänen täytyi kirjoittaa paljon, jotta saisi ison asunnon maksetuksi”, Joel kertoo.

Mika Waltari oli tavattoman tuottelias, ja hänen tuotantonsa koostuu eri lajityypeistä: historiallisista romaaneista elokuvakäsikirjoituksiin, matkakirjoituksiin ja jopa sodan aikaisiin propagandamateriaaleihin. Waltari kirjoitti perheen kesähuvilalla Laukkoskella Pornaisissa. Tunturikadun työhuoneessa hän hoiti kirjeenvaihtoaan.

Joel astuu hallin poikki matalien kirjahyllyjen reunustamaan huoneeseen, jossa on ikkunan ääressä jykevä kirjoituspöytä.

”Kun työhuoneen ovet olivat kiinni, tiesin, että Mika tekee töitä. Hän oli etäinen, vähän elämää suurempi hahmo. Silti hän oli kiva ihminen. Nöyrä, hiljainen, viisas. Mutta ei hänen luokseen voinut mennä tuosta noin juttelemaan”, Joel muistelee.

Mikan omistuskirjoitus Sinuhe egyptiläisessä. © Marjo Tynkkynen

Mikan omistuskirjoitus Sinuhe egyptiläisessä. © Marjo Tynkkynen

Vanhoja matka­valokuvia, joissa on Mika ja Marjatta Waltari. © Marjo Tynkkynen

Vanhoja matka­valokuvia, joissa on Mika ja Marjatta Waltari. © Marjo Tynkkynen

Taiteilijaelämää

Marjatta-mummi oli Joelille rakas. Mummi ja tyttärenpoika tapasivat istua salin sohvalla katselemassa väritelevisiota. Joka vuosi he katsoivat yhdessä Euroviisuja. Mika Waltari istui hieman sivummalla nojatuolissa, luki kirjaa ja siemaili konjakkiaan.

Marjatta Waltari oli kotirouva ja ahkera kulttuurin harrastaja. Hän vei Joelia teattereihin ja klassisen musiikin konsertteihin. Joelista oli mielenkiintoista nähdä lavalla näyttelijöitä, joita hän oli nähnyt kesämökillä ja isovanhempiensa luona. Joelin isä Esko Elstelä oli teatteriohjaaja, ja Waltaritkin viihtyivät näyttelijöiden seurassa.

”Lapsena teatterissa taisi hauskinta olla takahuoneet, joissa sai kuljeskella ja moikata näyttelijöitä.”

Teatterimaailman yhteisöllisyys veti häntä myöhemmin puoleensa. Hän perusti oman Beowulf-teatteriryhmän, ohjasi, kirjoitti ja suomensi. Teatteria pyöritettiin talkoohengellä, ja sen tekemiseen heittäydyttiin ”hekumalla ja luovuuden riemulla”. Varsinaisen elantonsa hän sai työväenopistosta, jossa hän veti erilaisia teatterikursseja. Joel ohjasi myös maaseututeattereihin, joiden ystävällisestä ilmapiiristä hän piti.

Vuosien varrella teatterimaailman kilpailuhenkisyys alkoi kuitenkin vaivata häntä. Tuntui, että monelle status oli tärkeämpää kuin taide ja yhdessä tekeminen. Joel huomasi viihtyvänsä parhaiten omissa oloissaan.

”Kirjoittaminen sopii minulle paljon paremmin”, hän sanoo.

Mika Waltaria on käännetty monelle kielelle. © Marjo Tynkkynen

Mika Waltaria on käännetty monelle kielelle. © Marjo Tynkkynen

Kun iso­vanhemmat järjestivät joulukuun juhlat, asunnossa paloi aina kynttilöitä. © Marjo Tynkkynen

Kun iso­vanhemmat järjestivät joulukuun juhlat, asunnossa paloi aina kynttilöitä. © Marjo Tynkkynen

Omat ja muiden odotukset

Toissa keväänä Joel Elstelä pakeni pandemiaa Laukkoskelle, taloon, jonka hän on perinyt isovanhemmiltaan. Siellä hänen isoisänsä kirjoitti tunnettuja historiallisia romaanejaan.

Laukkoskella Joel kirjoitti loppuun Sirkusleijonan mielen. Se kertoo vanhasta sirkustirehtööristä, jonka omistaman sirkuksen natsit kaappaavat valtaansa. Temaattisesti hän halusi käsitellä sitä, miten ihmisellä on taipumus katsoa sivuun, kun yhteiskunnassa alkaa tapahtua pelottavia asioita.

Aikaisemmin häneltä oli julkaistu Ensi-ilta lokakuussa -nuortenromaani ja aikuisille suunnattu Kuulustelu, ja muita novelleja. Saatuaan käsikirjoituksen valmiiksi hän lähetti sen WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlsonille, joka on perhetuttu. Hän halusi tietää, onko käsikirjoituksessa yhtään hyvää lausetta.

”Anna-Riikka ei ole koskaan ilkeä mutta osaa silti olla rehellinen. Hän on niitä harvoja ihmisiä, joissa ei ole koskaan ollut mitään häijyä tai nitistävää minua kohtaan. Renny Harlin on ollut toinen.”

Hänet Joel tapasi ensimmäisen kerran noin vuosi sitten, kun Harlin alkoi suunnitella Komisario Palmu -elokuvaa.

”Hän oli kannustava ja optimistinen. Ehkä se on amerikkalainen luonteenpiirre.”

Ristiriita leimasi elämää

Joelin lapsuudenperheessä ei ollut tapana jakaa kehuja.

”Olen aina kokenut riittämättömyyttä ja kärsinyt siitä, että en ole saanut tarpeeksi aikaiseksi. Olisin halunnut näyttää vanhemmilleni, varsinkin faijalleni, että onnistun.”

Mummin rohkaisemana Joel näytti esiteininä riimirunonsa isoisälleen.

”Kyllä minä tästä Nuoren Voiman Liiton Hopeamerkin antaisin”, Mika Waltari sanoi nuorelle aloittelijalle, pienellä ironisella kierteellä.

Joelin elämää on leimannut ristiriita. Hän on saanut perehtyä taiteen eri lajeihin pienestä pitäen, mutta häntä on myös syytetty siitä, että hän ratsastaa kuuluisan isoisänsä maineella.

”Ja on sanottu, että en osaa kirjoittaa. Ehkä ihmiset ovat ajatelleet, että minun pitäisi kirjoittaa paremmin, koska olen sukua mitä olen. Mutta kirjoitan niin hyvin kuin osaan.”

Joel Elstelä pikkupoikana Mika Waltarin seurassa. © Elstelän kotialbumi

Joel Elstelä pikkupoikana Mika Waltarin seurassa. © Elstelän kotialbumi

Taiteilijan taakka

Marjatta-mummin makuuhuoneen tapetit hehkuvat syvänpunaisina, aivan kuin ne yrittäisivät protestoida talven harmaata apatiaa vastaan. Joelin äiti Satu asui ja nukkui tässä huoneessa vanhuudenpäivillään, kun hän joutui putkiremontin takia evakkoon. Satu Waltari oli kirjailija, joka menehtyi vuonna 2014, 82-vuotiaana.

Äitinsä kuoleman jälkeen Joel putosi pimeyteen. Hän ei jaksanut tehdä mitään, parrankin ajaminen tuntui liian vaativalta. Hän tuijotti tuntikaupalla YouTubesta 60-luvun televisio-ohjelmia. Kati-puoliso tuki Joelia ja kuunteli hänen huoliaan.

”Katilla on jalat maassa, ja hän on suorasanainen”, Joel sanoo.

Masennus on vieraillut säännöllisesti Joelin elämässä. Se on tullut käymään varsinkin silloin, kun hän on saanut jonkin taiteellisen työn valmiiksi.

”Se liittyy siihen, että on antanut teokselle ihan kaikkensa.”

Myös isoisällä oli ajoittain vaikeaa. Kun hän sai työnsä valmiiksi, hän yritti rentoutua juomalla alkoholia. Joelin mukaan hän kärsi hypomaniasta, jota hoidettiin insuliinisokeilla Lapinlahden sairaalassa.

Joel ei syytä masennuksestaan vanhempiaan eikä geeniperimäänsä. Hän ei usko, että saisi apua terapiasta. Hän uskoo, että psyykenlääkkeet auttavat suurinta osaa parantumaan masennuksesta, mutta ei ole itse halunnut käyttää niitä, koska pelkää niiden turruttavaa, luovuutta tukahduttavaa vaikutusta.

”Niin kauan kun mielessä liikkuu ajatuksia, tiedän, että selviydyn.”

Kun masennus tulee, pitää vain odottaa, että pahin vaihe mene ohi, tai totutella elämään sen kanssa.

Näin se vain on, Joel ajattelee. Masennus on taiteilijan taakka.

Mika Waltarin työhuoneessa on kirjoitus­koneita, mutta hänen alkuperäinen Olivetti-kirjoitus­koneensa on Kansallis­­museossa. © Marjo Tynkkynen

Mika Waltarin työhuoneessa on kirjoitus­koneita, mutta hänen alkuperäinen Olivetti-kirjoitus­koneensa on Kansallis­­museossa. © Marjo Tynkkynen

Työhuoneen seinillä on vielä tauluja. © Marjo Tynkkynen

Työhuoneen seinillä on vielä tauluja. © Marjo Tynkkynen

Minun paska kirjani

Joel Elstelä yllättyi, kun Anna-Riikka Carlson soitti toissasyksynä ja sanoi, että WSOY kustantaa hänen käsikirjoituksensa. Sirkusleijonan mieli ilmestyi viime syyskuussa, mutta sitä ei näkynyt missään. Kukaan ei puhunut siitä, lukuun ottamatta Helsingin Sanomien nuivaa kritiikkiä.

Mitä olen mennyt tekemään, Joel soimasi itseään. Kirjoittamaan kirjan, josta kukaan ei pitänyt. Ei hän osannut kirjoittaa. Hän oli keskinkertaisenkin alapuolella.

Hän ojensi romaaninsa ystävälleen saatesanoilla, ”tässä tämä minun paska kirjani sinulle”. Ystävä suutahti: ”Et sinä voi olla noin huonoitsetuntoinen!”

Eräänä aamuna marraskuussa, kun Joel oli vielä yöpuvussaan Haagan-kodissaan, puhelin soi. Hänen romaaninsa oli valittu Finlandia-ehdokkaaksi!

Joel oli pöllämystynyt. Muutama päivä myöhemmin hän, alakuloinen erakko, seisoi salamavalojen räiskeessä muiden ehdokkaiden kanssa, kukkapuska käsissään.

Näin lautakunta perusteli valintaansa: Joel Elstelän romaanin lukeminen on voimakkaasti kehollinen kokemus. Tunteiden kuvauksessa kieli on osuvaa, tarkkaa. Kerronta on vetävää, lause soljuva, sirkuksen maailma aistikylläinen ja sirkusvaunujen metafora väkevä. Vastuun, itsepetoksen ja sivuun katsomisen kysymyksiä käsitellään samaistuttavasti ja koskettavasti.

”Ehdokkuus oli minulle niin hyvä asia, että sen avulla saatan päästä yhden askeleen kauemmaksi synkkämielisyydestäni. Ja ehkä minä nyt lopultakin saan jonkin muun tittelin kuin Mika Waltarin tyttärenpoika”, hän sanoo.

Mika Waltarin vanhoja tupakka-askeja. Myös Joel polttaa silloin tällöin. © Marjo Tynkkynen

Mika Waltarin vanhoja tupakka-askeja. Myös Joel polttaa silloin tällöin. © Marjo Tynkkynen

Joel Elstelä istuu isoisänsä sängyllä tämän vanhassa makuuhuoneessa. Tässä vuoteessa Mika Waltari vietti unettomia öitään. © Marjo Tynkkynen

Joel Elstelä istuu isoisänsä sängyllä tämän vanhassa makuuhuoneessa. Tässä vuoteessa Mika Waltari vietti unettomia öitään. © Marjo Tynkkynen

Sukupolvelta toiselle

Joka joulukuun 25. päivä Waltarit järjestivät Tunturikadulla juhlat. Pöydillä notkui herkkuja, ja siellä täällä paloi kynttilöitä. Glögin mehevään tuoksuun sekoittui punssin ja kahvin tuoksu sekä sakea tupakansavu. Iloinen puheensorina täytti asunnon. Tunturikadulla kävi oman aikansa kuuluisuuksia, kuten Tauno Palo vaimonsa näyttelijä Kirsti Ortolan kanssa ja näyttelijä Hillevi Lagerstam.

Tänään Tunturikadun asunto on hiljainen, ja seinät ovat osittain paljaina. Perilliset, Joel Elstelä ja hänen kaksi siskoaan, ovat jakaneet tauluja keskenään, ja osa niistä on haettu pois. Pieni palvelijanhuone on melkein kattoon asti täynnä tuolipinoja. Se oli kiinteistövälittäjän toivomus. Vanha asunto kuulemma näyttäisi paremmalta, jos se olisi vähän tyhjempi.

Mika Waltarin asunto on menossa myyntiin. Sadun kuoleman jälkeen Joel ja hänen sisarensa yrittivät saada jonkin säätiön kiinnostumaan asunnon muuttamisesta museoksi, mutta Helsingin arvoalueella sijaitseva asunto on kallis ja museolla olisi menoja.

”Kun säätiöt eivät halunneet ostaa asuntoa museokäyttöön, ajattelimme muuttaa sen WSOY:n tuella museoksi pariksi vuodeksi. Sitten selvisi, että museokäyttöön otetun asunnon muuttaminen takaisin yksityisasunnoksi olisi niin kallista, ettei meillä ollut siihen varaa.”

Joka kuukausi asunnosta juoksee yli tuhannen euron vastike, kirpaiseva muisto putkiremontista.

”Moni on luullut, että hän tai me perilliset kieriskelemme rahassa”

Kaapeissa ja kirjoituspöydän laatikoissa on sopimuksia, valokuvia ja kirjeenvaihtoa. Siellä on myös ihailijapostia, ja kirjeitä, joissa Waltarilta pyydetään rahaa.

”Moni on luullut, että hän tai me perilliset kieriskelemme rahassa. Se ei pidä paikkansa”, Joel sanoo.

Ehkä tilanne olisi toinen, jos Mika Waltari ei olisi tehnyt surullisenkuuluisaa sopimustaan amerikkalaisen Fox-elokuvayhtiön kanssa. Siinä hän luovutti Sinuhe, egyptiläisen kaikki oikeudet yhtiölle.

Joel istahtaa isoisänsä tuoliin työpöydän taakse. Nostaa jalan toisen päälle.

En pysty vielä hyväksymään ajatusta asunnon menettämisestä. Toivon vieläkin, että jokin säätiö tai taho ostaisi tämän ja tekisi tästä Mika Waltarin kotimuseon”, hän sanoo.

On tosiaan surullista, jos melkein alkuperäisessä sisustuksessa oleva asunto tyhjennetään. Asunto kertoo paitsi Suomen kenties tunnetuimman kirjailijan elämästä, myös viime vuosisadan keskiluokkaisen helsinkiläisperheen elämäntyylistä.

Juuri nyt asunto tuntuu Joelista vain rasitteelta. Se nielee rahaa, ja mieltä painaa huoli kulttuuriperinnön katoamisesta. Satu ei koskaan pystynyt myymään asuntoa, mutta ennen kuolemaansa hän sanoi lapsilleen, että nämä saavat tehdä sille mitä haluavat.

”Hän ei halunnut siirtää taakkaa meille.”

Kokeeko Joel kuuluisan kulttuurisuvun taakkana?

Ei lainkaan, hän vastaa. Hän on hyväksynyt taustansa.

Taiteen tekeminen näyttää siirtyvän Mika Waltarin jälkeen sukupolvelta toiselle. Joelin 24-vuotias Iida-tytär haluaa elokuvaohjaajaksi, vaikka Joel on varoitellut häntä taidemaailman kilpailuhenkisyydestä.

Joelin mielestä Ida on ollut pienestä pitäen visuaalisesti lahjakas, ja on aina osannut sommitella hyviä kuvakompositioita.

Sen isä on kertonut tyttärelleen monta kertaa.

Työhuoneen kaapissa on muun muassa sopimuksia ja ihailijakirjeitä. © Marjo Tynkkynen

Työhuoneen kaapissa on muun muassa sopimuksia ja ihailijakirjeitä. © Marjo Tynkkynen

Joel Tunturikadun keittiössä, jossa Marjatta valmisti ruokaa. Mummin bravuuri oli paistettu lohi voissa. © Marjo Tynkkynen

Joel Tunturikadun keittiössä, jossa Marjatta valmisti ruokaa. Mummin bravuuri oli paistettu lohi voissa. © Marjo Tynkkynen

X