Reportaasi: Lappi on luonnostaan onnellisten maakunta - Seura kiersi pohjolan ja seurasi paikallisten arkea: ”Tännehän tullaan kuin kotia - Jos talossa on ruokaa, vieraskin saapi”
Seura nousi bussiin ja kiersi Lappia neljän rajan kautta. Lopputuloksena 2 000 kilometrin syyskiertueeltamme oli tarinoita, ihmisten valoa ja lämpöä.
Seura kieri Lapin neljän rajan kautta. Tässä ajetaan Tenojoen vartta Angelin kylässä Inarissa.
Lappi on tunturien, jokien, jänkien ja soiden maa. Ja porojen. Satojen tuhansien porojen.
Samoin se on niin paljon muuta: metsien, peltojen ja jopa merenkin maa, vaikkei
Suomella enää jatkosodan rauhansopimuksen alueluovutusten jälkeen ole ollutkaan yhteyttä Jäämereen. Meri-Lappi ulottuu Perämereen.
Moni määrittelee Lapin omien näkemystensä mukaan, mutta virallinen Lapin lääni ja nykyinen Lapin maakunta ovat yksiselitteisiä. Eteläraja menee Sallan, Posion, Ranuan ja Simon eteläpuolella.
Historiallinen Lapin maakunta on ollut pienempi. Aikoinaan Lappi oli jotakuinkin sama alue kuin nykyään Käsivarren Tunturi-Lappi ja Päälaen Pohjois-Lappi.
Mutta nykyään Lappi on puoli Suomea.
Seura lähti asunto- ja toimistoautoksi muutetulla bussilla kiertämään koko Lapin. Neljän rajan kautta. Tarkoitus oli kuulostella, mitä ihmisillä on mielen päällä missäkin.
Lopulta vastaukset olivat yllättävän yhtenäisiä.
Niistä kajastaa moni kaunis asia: valoisuus, vieraanvaraisuus ja toivo tulevasta.
Lue myös: Näin elelee Suomen pohjoisin asukas valtakunnan huipulla
Taiteilija Pekka Syväniemi on perustanut kotimailleen kansainvälisen taidepuiston, jonka teokset jäävät koristamaan jänkää joka vuosi. Vesa Mäkinen
Sukellusvene meni
Lapin eteläkolkissa, Ranuan Simojärvessä pulputteli aikoinaan ehta sukellusvene.
Kultaisen taimenen piti viedä turisteja katsomaan taimenia, ja kyllä se monia tuhansia pinnan alle veikin.
Samalla nimellä tunnettiin viereisessä Kultisalmessa vuosittain pidetty vetouistelukilpailu. Se oli uljaimpia lajissaan: eri puolelta maata oli saapunut tuhansia venekuntia, jotka uistelivat taimenia parhaimmillaan illasta aamuun asti.
Enää ei ole kumpaakaan. Sukellusvene Kultainen Taimen ja sen seuraaja Kultainen Lohi vietiin molemmat Espanjaan. Vetouistelukilpailu Kultainen taimen käytiin viimeisen kerran kolme vuotta sitten.
”Järjestäjät alkoivat olla jo vanhoja”, sanoo Mauri Kuha.
Nyt hän istuu vanhassa sukellusveneterminaalissa, omassa pirtissään. Se on aika vaatimattomasti sanottu, sillä Kuha on rakentanut terminaalista itselleen kokonaisen järvenrantahuvilan.
Pihalla on palju ja kotasauna, joita vuokrataan vieraillekin.
Vanha sukellusveneterminaali on nyt Mauri Kuhan toinen pirtti ja vuokrattava kokoustila. Vesa Mäkinen
Mauri Kuhan kotitila on Kuhan kylässä, saman Simojärven toisella puolella. Tila on Lapin suurimpia: siellä on 170 lypsävää. Silti Kuha on järjestänyt sinnekin muuta liiketoimintaa: Navetan yläkerrassakin on kokoustiloja.
”Huolestuttaa maatalouden alasajo. Ranualla on nyt 17 lypsykarjatilaa. Olisiko joku seitsemän vuotta sitten, kun oli vielä viitisenkymmentä. 1970-luvulla oli nelisensataa”, Kuha sanoo.
”Vielä pitäisi tuosta laajentaa. Jos olisin nelikymppinen, laajentaisin.”
Kuha on miltei kuusikymppinen, ja alkaa olla aika siirtää tilaa nuoremmille. Se olisi suvun nuorisolle kuitenkin melkoinen urakka, sillä näin ison tilan liikevaihto on miljoonaluokkaa.
Tila on ollut Kuhan suvulla satakunta vuotta. Hän edustaa kolmatta sukupolvea tilalla ja soisi työn jatkuvan. Edes vuosikymmenen alun navettapalo ei lopettanut tilaa.
”Se oli hirveä katastrofi. Meni yli 170 eläintä.”
Vuonna 2012 Kuha otti uudelleen rakennetun navetan uudelleen käyttöön. Nyt pitäisi saada vielä aikaiseksi se sukupolvenvaihdos.
Sukellusvenejuliste on yhä olohuoneen seinällä. Rakennuksen katolla on periskoopin muotoinen uloke.
Mauri Kuhan mukaan paikan merkitys ranualaisille on edelleen suuri.
”Ihmiset osaavat arvostaa tätä paikkaa paljon jo historian takia. Jos ei ole historiaa, ei ole tulevaisuuttakaan.”
Sallan sunnuntai-illassa fillaripojat lyöttäytyivät seuraksi. Jari Kelahaara ajoi toimistobussia muutamassa päivässä pari tuhatta kilometriä. Vesa Mäkinen
Lue myös: Reportaasi Kilpisjärveltä – Tällaista on unelma-arki Saanan kainalossa
Keitämmä potut
Pello tulee vastaan, kun ajetaan ensin tunti Ranualta luoteeseen Rovaniemelle ja jatketaan samaan suuntaan puolitoista tuntia aivan Ruotsin rajalle.
”Täällähän on tietenkin siitä kyse, että kuka valot sammuttaa.”
Pentti Lakkala seisoskelee Pellon suurmiehen, Mr. Seefeldin eli mestarihiihtäjä Eero Mäntyrannan patsaan juurella. Hänen ilmeensä kirkastuu.
”Tälle vuodelle on kyllä tullut kuusi asukasta enemmän kuin on lähtenyt.”
Muuttovoitto!
Pentti Lakkala kokeili kaupunkiasumista Kajaanissa kolme vuotta. Se riitti. Vesa Mäkinen
Lakkalan mukaan monen vuoden ajan kuntaan on muuttanut eläkeläispariskuntia, jotka ovat laittaneet kalliin kaupunkiasunnon esimerkiksi Helsingissä myyntiin.
”Täällä eläkkeestä jää käyttörahaakin.”
Hän itsekin kokeili aikoinaan kaupunkielämää työn perässä.
”Käväisin Kajaanissa mutkan. Pari vuotta olin ja päätin, että lähenpä Pelhoon.”
Hänen mukaansa Länsi-Lapin ystävällinen ilmapiiri oli yksi asia, joka toi takaisin. Samaa sanovat muut Seuran bussilla vierailevat.
”Rento meininki, outokin tutustuu helposti”, toteaa Jukka Harju.
”Tännehän tullaan kuin kotia. Jos talossa on ruokaa, vieraskin saapi ruokaa. Esittelee vain ittensä, ei täällä sanattomaksi jää. Meillä on sanontakin, että keitämmä potut.”
Kun ollaan ystävällisiä, eletään siis kuin Pellossa.
Kylien päälliköt
Kaupunginjohtajat ovat Lapin kunnissa usein tunnettuja hahmoja ja persoonia, joista välillä pidetään ja välillä ei.
Pellon kunnanjohtaja Eero Ylitalo ei näytä isäntämieheltä vaan on enemmänkin kuin Kallion hipsterismies. Hän katselee Seuran ”Keikkabussia” kiinnostuneena huoltoaseman pihassa. Hänelle se tuo muistoja mieleen omilta keikka-ajoiltaan, jolloin hän kiersi kitaristina Tarja Ylitalon yhtyeessä.
Mutta ei se kitaristikaan ole mikhän. Rajan takana Muoniossa vastaan tulee Onnellisten kylän kyläpäällikkö. Tämän tittelin antoi maakuntalehti Lapin Kansa keväällä Laura Enbuska-Mäelle, kun hänet oli valittu Muonion kunnanjohtajaksi.
Hän on samalla Lapin nuorin kunnanjohtaja eikä oikein tiedä, miten suhtautuisi hieman äijäkkäältä kalskahtavaan päällikkö-nimitykseen.
Mutta onnellisten kylä osuu hänen mukaansa täysin nappiin: Muonio valittiin Lapin yliopiston tutkimuksessa Lapin onnellisimmaksi kunnaksi.
Lisäksi juuri ennen Seuran Lapin-kiertuetta maailman tunnetuin matkailukirjajulkaisija Lonely Planet ilmoitti, että Suomi oli sen selvityksessä valittu maailman parhaaksi luontomatkailukohteeksi.
”Minusta meidän sloganimme ’onnellisia luonnostaan’ on nerokkaasti kiteytetty”, Enbuska-Mäki sanoo.
Muonion kunnanjohtaja Laura Enbuska-Mäki esitteli ylpeänä paitsi luontoa myös vanhaa kunnantaloa. Vesa Mäkinen
”Asenne on huikea. Heti kun tulee Muonioon, on mahtava fiilis, ihmiset ovat ystävällisiä, kiinnostuneita, haluavat tutustua ja ottaa lämpimästi vastaan.”
Enbuska-Mäen mukaan kovin moni etelästä tullut on jäänytkin.
”Pääsääntöisesti ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä. Paitsi tulehmaan, myös jäähmän.”
Hoon paikka Enbuska-Mäen puheessa paljastaa hänen olevan aito länsilappilainen.
Idässä se on toisella puolella konsonanttia.
”Joskus aliarvioidaan, mitä ovat pehmeät arvot, viihtyminen ja hyvä fiilis.”
Enbuska-Mäki toivoisi niitä tuotavan enemmänkin esille.
Bussimme luo tullut Leila Piirainenkin tykästyi Muonioon lopulta ilmapiirin vuoksi.
Hänet paikkakunnalle toi väkevä syy.
”Eiköhän se oo se perinteinen, se rakkaus.”
Se rakkaus kohdistui muoniolaiseen nuorukaiseen, josta myöhemmin tuli Piiraisen, 87, lastenlasten isoisä. Vähitellen rakkaus kohdistui myös Muonioon.
Leila Piiraisen toi Muonioon rakkaus aviomieheen. Sitten hän rakastui myös Tunturi-Lappiin. Vesa Mäkinen
Häiden jatkot
Länsirajan Tunturi-Lapista koilliseen Pohjois-Lappiin Inariin vie Pokan kautta kulkeva tie. Se on hiljaisimpia Suomessa.
Nyt syyssateiden jälkeen sen hiekkainen osuus on niin pettävä, että painavalla bussilla ei suositella ajamista tien kautta.
Seura-retkue suuntaa sen vuoksi Pallastunturin kansallispuistosta suoraan pohjoiseen,
Enontekiön Hetan kylän kautta Norjaan. Kuten aina Suomesta Norjaan mennessä, maisema muuttuu.
Täällä tie nousee saman tien tunturiylängöille, mistä se laskeutuu Karasjoen jälkeen Tenojoen laaksoon ja Suomen rajan takana olevaan Karigasniemen kylään.
Seura-retkueen bussi-isäntä Jari Kelahaara varoittaa muita autoilijoita Porokello-sovelluksella Enontekiöllä. Vesa Mäkinen
Ilta on pimennyt, kun retkikunta käy syömässä illallisen Karigasniemellä ennen Inariin jatkamista. Ravintolassa kaikuu iloinen puheensorina. Se kuulostaa tutulta, mutta sanat ovat vieraita.
Kolme nuorta miestä ja yksi nainen istuvat iloisina pöydässä rupatellen saameksi.
Heidän yllään ovat koreat Saamen kansallispuvut.
Rajan takana Karasjoella on ollut häät. Suomen puolen vieraat ovat kotimatkallaan pysähtyneet paikalliseen ruokalaan.
Muonion ilma mitattiin kaksi vuotta sitten maailman puhtaimmaksi. Ruska koristi nyt Vierisjärveä Pallastunturin kansallispuistossa. Vesa Mäkinen
Norjan nurkalla
Angelin kylässä mörähtää mönkijä. Moottorin iskutilavuus on 500 kuutiosenttimetriä. Vahva kone. Sellaisia täällä tarvitaan työhön.
Vielä vahvempi on sen kuljettaja, vaikka kilometrejä on takana enemmän.
Iita-Elina Torikka syntyi nykyisestä kotipihastaan sadan metrin päässä 90 vuotta sitten. Synnyinkodista on jäljellä muutama kivijalkaan aikoinaan aseteltu kivenmurikka.
Torikka ajaa kohti synnyinkotinsa paikkaa niin, että hiekkatie pöllyää. Kaukana perässä kävelevät hänen tyttärentyttärensä Ritva Torikka sekä tyttärentyttärensä Lifu ja Xia Torikka.
Torikat ovat lähteneet esittelemään suvun vanhaa kotipaikkaa vieraille. He puhuvat vieraille suomea, keskenään saamea.
Saamelaiset Ritva (vas.), Lifu ja Xia Torikka lähtevät kohti Iita-Elinan (oik.) synnyinkodin paikkaa. Nykyinen koti on noin sadan metrin päässä. Vesa Mäkinen
Myös Lifu ja Xia puhuvat saamea. Toki, ovathan he saamelaisia, eivät geeneiltään mutta kulttuuriltaan. Ritva Torikka ja hänen miehensä adoptoivat heidät vauvoina Kiinasta.
Torikat asuvat likipitäin niin lähellä Norjaa kuin Suomessa voi asua. Pieni Angelin kylä on rakentunut Tenojoen varteen.
Se tunnetaan lähinnä Angelin tytöt -yhtyeestä eli Angeleista. He olivat tunnettuja muusikoita Suomessa 1990-luvulla.
Toinen heistä, Ursula Länsman kasvattaa nyt Xia Torikan tapaan poroja Angelissa.
Epäonnea Inarissa
Inarin ja Angelin kylän jälkeen on pitkä korpitaival. Se pitenee entisestään, kun kilometrejä nähneen bussin ohjaustehostimen letku antaa periksi Inarin ja Ivalon kylien eteläpuolella.
On perjantai-ilta, mutta soittokierroksen jälkeen ammattiapua löytyy. Bussi kaartaa kankein ohjauksin Ivalossa raskaan liikenteen huoltamon pihaan. Toiset pari tuntia, ja partainen korjausmies on paikannut letkun.
Matka jatkuu.
Itä-Lapin syysillassa valot eivät kovasti kirkastu edes Sodankylässä.
”Sehän on vain läpikulkupaikka, jossa kerran vuodessa helsinkiläiset katsovat teltassa elokuvia”, on Inarissa läksiäisiksi naurahdettu Sodankylästä.
Yhtä viikkoa lukuunottamatta Sodankylän raitti on hiljainen. Kaivos ja varuskunta tuovat leipää pitäjään. Kaivokset ovatkin monien huulilla eri puolilla Lappia, Kolarin ja
Muonion alueella erityisesti.
Luontomatkailuun ajatus Ylläksen lähelle suunnitellusta kaivoksesta ei oikein sovi, mutta moni kaipaa seuduille elinkeinoa kuin elinkeinoa. Se tuli selväksi Seurankin kierroksella.
Sallan Naruskassa on usein mitattu talven kylmin lämpötila. Tarja Sipola on muiden mukana pitänyt kylää elävänä järjestämällä toimintaa niin lapsille kuin varttuneillekin. Vesa Mäkinen
Jää, kylmä maa
Salla ilmoittaa iskulauseessaan olevansa ”In the Middle of Nowhere”. Mutta vielä syrjäisempi paikka on Savukoski.
Kun bussi lopulta kaartaa savukosken Samperin Savotta -ravintolan pihaan, sisältä kuuluu kymmenen vuoden takaa tuttu melodia:
”Jäädä saa tämä kylmä maa, jossa ei voi rakastaa.”
Mariskan hitti Suloinen Myrkynkeittäjä soi vuosikymmenen alkupuolella paitsi radioissa ja karaokessa, myös livenä kaikissa pääkaupunkiseudun pintamenopaikoissa.
Nyt se soi Savukoskella. Paikalliset aktiivit järjestävät vuosittain Sompio-Rockin, jonka vierailijana on joka vuosi joku huippuartisti.
Tällä kertaa se on Mariska. Keikkansa jälkeen takahuoneessa hän oluen ääressä mainitsee suoraan, että ei hän Lapin maantieteestä paljon tiedä, mutta viihtyy.
Kuultuaan mönkijällä Angelin kylässä posottelevasta 90-vuotiaasta Torikan Ennistä hän hymyilee.
”Täällä on kyllä melkoisen sitkeää jengiä, mutta ovathan ne olosuhteetkin sitkeitä. Luonto näkyy elämässä paljon enemmän kuin muualla, ja luonnon kanssa ollaan yhteydessä”, Mariska sanoo.
”En tajunnutkaan aiemmin, miten paljon voi vaikuttaa esimerkiksi vähämarjainen kesä.”
Uutta levyä tekevä Mariska esiintyi itärajalla Savukoskella Sompio-rockissa. Vesa Mäkinen
Etelän rajalla
Jäljellä on Ruotsin, Norjan ja Venäjän rajojen jälkeen vielä yksi raja: Etelä-Suomen raja. Sitä niin lähellä kuin asua voi asuu Pasi Haarahiltunen. Hän on Ranualla toimivan Kuriiri-lehden päätoimittaja. Hänen kunnostamastaan satavuotiaasta sukutalosta Ranuan Telkkälästä on alle kilometri Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien rajoille.
Aikoinaan Tampereen yliopistosta valmistuttuaan Haarahiltunen teki päätöksen, että leivän on tultava Oulusta tai sen pohjoispuolelta. Sen päätöksen hän on pitänyt.
”Minulla on tällainen sisäänpäin kaartuva kierre.”
Hän kertoo pienentäneensä elämänpiiriään koko aikuisikänsä. Ensin hän työskenteli Helsingin Sanomille ja STT:lle koko Pohjois-Suomen toimittajana.
Sitten hän teki pitkän työn pudasjärveläisen Iijokiseutu-lehden toimittajana ja päätoimittajana, ennen kuin siirtyi synnyin- ja kotipitäjäänsä Kuriiri-lehden päätoimittajaksi. Ennen lehden nimi oli Lapin Kuriiri, mutta Haarahiltunen päätti, että Lappiin kuuluu alueita Ranuan ulkopuolellakin.
Viidentoista vuoden ajan Haarahiltunen on kunnostanut omaa osuuttaan satavuotiaasta sukutilasta.
Tontilla on nyt satavuotias hirsitalo katolla olevine lämmönkerääjineen. On vanha hirsivaja, jossa on tunnelmallinen oma pubi.
On ”Alppimaja” ja toinen tönö vieraille. Ja lähes satavuotias koskenrantasauna sekä Lapin rajan yli virtaavassa Siuruajoen poukamassa oleva esiintymislava, jossa on joikannut itse Wimme Saari.
Kiukaaseen puita lappaessaan Haarahiltunen murahtaa.
”Kyllä on pystyttävä elämään täälläkin.”
Se mahdollisuus on yhteiskunnan hänen mukaansa yhä lappilaisille annettava.