Reportaasi: Nykypäivän uutterat uurastajat – ”Työhevoset tekevät jopa kuusituntisia, fyysisesti raskaita työpäiviä pelloilla”
Kyllä hevonen vetää, jos maa pitää, sanottiin ennen hevosista. Suomenhevoset Uuras ja Tuohivirsu jaksavat vetää, mutta nykyajan työhevoset tekevät paljon muutakin. Ne niittävät, kyntävät, juhlistavat häitä ja lohduttavat vanhuksia.
Helppoa kuin heinänteko, sanotaan, mutta Tanja Lundstenin mielestä heinänteko vaatii ennen kaikkea tarkkuutta.
Pojat ovat innoissaan.
”Ne ovat sitä aina, kun saavat kärryt peräänsä”, toteaa Tanja Lundsten.
Pojat ovat Lundstenin suomenhevosia. Uuras ja Tuohivirsu ovat lisäksi työhevosia, ja niillä on päällä sellaiset varusteet, kuin ne olisivat eksyneet pihaan vanhasta Suomi-filmistä. Molemmilla hevosilla on kaulassa puiset länget, selässä sään takana setolkat, kyljissä nahkaiset rahkeet ja mäkivyöt.
Hevoset ovat lähdössä niittohommiin läheiselle niitylle. Tuohivirsu tekee lähtöä vähän rivakammalla käynnillä, naapuriaitaukseen on ohimennen hirnahdettava tervehdys omalle vuotiaalle jälkeläiselle, oripoika Päreen Palolle. Tosin hirnahdus kuulostaa pikemminkin kiekaisulta, tai kiljunnalta, kuten Tanja Lundsten hevosensa moikkailua kutsuu.
Uuras, vanha luottomies, lähtee 28-vuotisella elämänkokemuksellaan Tuohivirsun perään rennommin.
”Edelleen se lähtee silti aina ihan intona mukaan. Perusterve työhevonen nauttii työnteosta, koko ikänsä”, Lundsten kertoo.
Vanhoja työhevosvälineitä Lundsten on saanut ja ostanut eri puolilta Suomea, niitä kun on hylättynä monien navettojen ja tallien ylisillä. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Yhteispelillä työt sujuvat
Heinäpellolla Suomi-filmi jatkuu. Tanja Lundsten istuu vanhan niittokoneen penkillä ja ohjastaa Tuohivirsua. He kiertävät niittyä kierros kerrallaan, ulkoa sisemmäs, ja heinää kaatuu.
Tuohivirsu on yhdeksänvuotias jalostusori, Lundstenin itse työhevoseksi kasvattama.
Lundsten on itse opettanut Tuohivirsun työhevoseksi, samoin perässä kulkevan Uuraksen. © Pekka Nieminen/Otavamedia
”Se oppi hommiin niin, että kulki ensin kiinni Uuraksen aisassa mukana töissä jo ihan varsasta. Siinä se oppii kaikki käskyt samalla. Aisojen väliin varsat laitetaan seisomaan ensi kerran jo muutaman päivän ikäisenä, ihan vain, että ne tottuvat niihin.”
Pellolle nuori Tuohivirsu pääsi silti paljon myöhemmin, kun sille oli kertynyt tarpeeksi voimaa ja kuntoa. Niittokoneeseen työhevoset totutetaan työvehkeistä yleensä aika lailla viimeisenä, sillä se pitää kovaa, räpättävää ääntä. Ääneen totutaan ajan kanssa, niin kuin kaikkeen. Aikaa työhevoseksi kasvaminen vaatii aina – ja kouluttajalta pitkäjänteisyyttä.
”Uuraksenkin kanssa piti opetella yhteinen kieli ja tavat. Vuoden verran siinä meni, ennen kuin meidän yhteispeli alkoi sujua.”
Seisomisen taito opittava
Työhevosen tärkein oppi on Lundstenin mukaan se, että se oppii seisomaan paikallaan. Siis seisomaan, vaikka mikä olisi. Se ei ole jokaista risahdusta ja mahdollista vaaratilannetta kuulostemaan ja tarkkailemaan tottuneelle pakoeläimelle kaikkein helpointa.
”Niittokoneenkin teriä pitää jatkuvasti työn lomassa putsata heinistä, joten hevosen on silloin seistävä aloillaan, muuten työnteko voi olla jopa vaarallista”, Lundsten kertoo.
”Aisojen väliin varsat laitetaan seisomaan ensi kerran jo muutaman päivän ikäisenä, ihan vain, että ne tottuvat niihin.”
Tuohivirsu vielä toisinaan opettelee aloillaan pysymisen jaloa taitoa, mutta tottelee jo hyvin. Niittykin kaatuu näppärästi, sillä hevonen pysyy juuri oikealla reitillä.
”Tykkään itse ehkä eniten juuri tästä niittämisestä. Tämä on tarkkaa hommaa, pitää olla tarkat linjat, ettei niittoterä sotkeudu jo niitettyyn heinään.”
Uuraksella on perässään heinäkärryt, joihin heinää nostellaan. Se on todella sisäistänyt tärkeimmän oppinsa ja seisoo hievahtamatta paikallaan keskellä peltoa ilman, että kenenkään tarvitsee pidellä siitä kiinni. Tosin samalla se saa hampsittua lakisääteisen lounaan suoraan pellosta.
Uuras on vuosien varrella tottunut peltoihin, sillä se on tehnyt satoja tunteja töitä niin kyntö-, kylvö-, kuin niittohommissa. Nyt suurimmat työt, niin kuin Helsingin Kumpulan luomupeltojen kevät- ja syystyöt ovat siirtyneet Tuohivirsulle. Silti Uuraskin liikkuu edelleen kevyesti neljästä viiteen kertaan viikossa.
”Työ on niin monipuolista, että se pitää hevosen hyvässä kunnossa. Uuraksella ei ole ollut koskaan terveysongelmia, jalat ovat aina kuivat ja se on edelleen vahvempi kuin monet nuoremmat.”
Länget on teetetty sopiviksi hevosille, ja niihin käytetään koivun juurta. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Työhevoset perinteikkäissä hevoskynnön SM-kisoissa
Kun Tanja Lundsten keskeyttää hetkeksi niiton ja irrottaa terään tarttuneita myöhäiskesän virnoja, Tuohivirsukin seisoo jo kiltisti aloillaan. Nuoret varsat ovat kotipihassa, joten nyt ei tarvitse esiintyä, paitsi vähän kameralle. Itse asiassa hevonen näyttää jopa torkahtavan jokaisen seisahduksen ja tauon aikana.
Työhevoset ovat yleensä rauhallisia eläjiä, ja siksi Lundstenin mielestä suurin harhaluulo on se, että ne olisivat laiskoja. Ne vain käyttävät tauot hyväksi, koska se on niille opetettu ja niin voimat säästyvät. Se, jos mikä on viisautta.
”Työhevoset tekevät jopa kuusituntisia, fyysisesti raskaita työpäiviä pelloilla. Perässä kulkee vedettävä kyntöaura ja pelto alla on pehmeydestä raskas.”
Kesän viimeiset heinät kerätään nyt, ennen kuin siirrytään syystöihin. Tuohivirsun seuraava voimannäyttö on Eurojaoella 12.9. yleisölle avoimissa Hevoskynnön SM-kisoissa. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Nyt syyskuussa Tuohivirsulla on edessään kynnön SM-kisat. Kyntö on yksi hevosen raskaimmista työvaiheista ja kisa on perinteikäs, ensimmäiset pidettiin jo 1852. Kisassa tuomarit arvostelevat muun muassa aloitusvaon suoruutta ja syvyyttä, valjastamista, ajoa ja kyntöjälkeä.
Aura hevosen takana on raskas, sillä minkäänlaisia keventäviä ja kyntöä helpottavia lisälaitteita, niin kuin pyöriä, ei kisassa sallita, vain ohjastaja. Vehkeet ovat siis aika lailla samanlaiset kuin kyntöpelloilla 150 vuotta sitten.
Uuras ei enää kisoihin osallistu, mutta se onkin voittanut urallaan kynnön mestaruuden useasti.
”Osallistujat alkavat kisoissa olla valitettavan tiukassa, sillä työhevoskulttuuri on meillä aika pienen porukan käsissä”, Lundsten sanoo.
Tanja Lundsten muutti hevosen perässä maalle
Tanja Lundsten itse innostui työhevoskulttuurista kolmikymppisenä. Lundsten asui tuolloin Helsingin Kalliossa ja haaveili omasta hevosesta, sillä hän halusi elvyttää nuoruuden ratsastusharrastuksensa. Sitä paitsi kaupunkielämä oli alkanut kyllästyttää, joten hän ajatteli hevosen tuovan siihen uutta sisältöä.
Lundsten asetteli erilaisia ehtoja tulevalle hevoselleen. Sen pitäisi löytyä Etelä-Suomesta, olla ratsastettu ja tietyn hintainen. Sitten silmiin osui myynti-ilmoitus entisestä Keski-Suomessa asustelleesta tähtiaikaisesta ravurista, jota hänen oli ehdottomasti päästävä katsomaan.
Aisoihin hevoset opetetaan jo varsana, sillä niiden välissä on totuttava työskentelemään. © Pekka Nieminen/Otavamedia
”Uuras ei täyttänyt yhtäkään asettamistani ehdoista, mutta ihastuin sen lempeisiin silmiin. Kaverini kävi ostosreissulla hetken sen selässä, minä en. Seuraavana päivänä tein kaupat.”
Mutta eihän suomenhevosta voinut Kallioon kuskata. Ja niin Uuraksen ostaminen tarkoitti muuttoa maalle, Uudenmaan pohjoispuolelle Ohkolaan. Lundstenilla alkoi aivan uudenlainen elämä.
Nopeasti hän huomasi, että hevosen kanssa oli hauska tehdä kaikkea muutakin kuin vain ratsastaa. Lundstenin ukki oli ollut hevosmies, ja niin Lundsten päätti, että hän elvyttäisi vanhoja työhevoskulttuurin taitoja. Sitä ennen piti opetella valjastus, etsiä tietoa ja etenkin oppia vanhoilta hevosmiehiltä. Ja etsiä vanhoja työvälineitä, rekiä, kyntöauroja, aisoja, niittokoneita ja kärryjä.
”Täysin liioittelematta voin sanoa, että Uuras on elämäni hevonen. Se muutti koko elämäni, antoi sille uuden sisällön.”
”Täysin liioittelematta voin sanoa, että Uuras on elämäni hevonen. Se muutti koko elämäni, antoi sille uuden sisällön.”
Uuras osoittautui myös poikkeuksellisen hyväluonteiseksi. Tai niin kuin eräs vanha hevosmies Lundstenille asian muotoili: ”Tässä sinulla on hevonen, jonka kanssa voit tehdä ihan mitä vain.”
Uuras halusi oppia ja kuunnella. Parinkymmenen yhteisen vuoden aikana Uuras on maa- ja metsätöiden lisäksi kuljettanut niin hää- kuin hautajaisväkiä, osallistut markkinoille, messuille, näytellyt ja sotinut lukuisissa elokuvissa ja useassa näytelmässä.
”Vuosien varrella on tullut Uuraksen kanssa avattua monet joulukadut ja tapahtumat. Tämä pitkä yhteinen historia on jotenkin tosi koskettavaa. On jo sattunut niin, että olemme kyydinneet lapsia, joiden vanhempien häävaunuja Uuras on ehtinyt vetää.”
Uuras nauttii lepohetkistä yhtä paljon kuin työnteosta. Mukana heinähommissa Eija Koivumäki ja Anu Vepsäläinen. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Traktori syrjäytti työhevoset
Enää Uuras ei kisaa työhevoskisoissa, ne hommat ovat jääneet Tuohivirsulle, joka sekin jo kuljettaa juhlaväkeä ja käy erilaisissa tapahtumissa ja opetustilaisuuksissa muun työnteon ohessa. Se on silti vielä nuori työhevoseksi pojankloppi, jolla on paljon uutta opittavaa edessään.
Tanja Lundstenin mielestä hevosen opettaminen opettaa aina myös ihmistä. Pitää olla suora, johdonmukainen ja reilu – ja omata hyvät hermot. Huutaminen ja kovistelu ei kuuluu vanhaan suomalaiseen hevoskulttuuriin, vaikka Lundsten tunnustaa, että ärräpäitä tekee välillä mieli päästellä. Huutamista ei suvaita myöskään työhevoskisoissa.
Hevosmiestaidot ehtivät aika lailla kadota Suomesta, kun traktorit 1950–60-luvuilla syrjäyttivät elävät hevosvoimat. Hevosmäärän dramaattisesta laskusta kertoo se, että parhaimmillaan Suomessa oli 50-luvulla yli 400 000 suomenhevosta ja vähimmillään 80-luvulla vain noin 14 000. Jokapäiväisestä työkaverista ja monen perheenjäsenestä ehti tulla harvinaisuus, jonka uhkasi kuolla sukupuuttoon.
Nyt suomenhevoskanta on elpynyt lähes 40 vuoden takaisista pohjalukemista 19 000 hevosen hujakoille. Sekään ei ole valtavasti. Erityisen huolissaan Lundsten on siitä, että varsinkin ravipuolella suomenhevosissa suositaan todella käytettyjä sukulinjoja ja hevoset alkavat olla liiaksi sukua toisilleen. Valtasuvuista poikkeavia, niin sanottuja erisukuisia suomenhevosia pitäisi jalostaa ja käyttää enemmän.
Suomenhevonen on nöyrä uurastaja
Lundstenia suomenhevosissa viehättää niiden uutteruus ja nöyryys. Hän on tottunut siihen, että hevoset lähtevät aina innolla töihin, oli sitten kyseessä upottava pelto tai vanhainkodin piha.
Työhevoskisoissa arvioidaan myös hevosten luonnetta ja kuuliaisuutta. Lundstenin vähäeleistä työskentelyä katsoessa näyttää siltä, että sitä vaaditaan myös hevosen käsittelijältä. Molemmat hevoset tuntuvat liikkuvan Lundstenin hyppysissä lähes ajatuksen voimalla.
Tanja Lundstenille Uuraksen hankinta avasi aivan uudenlaisen elämänvaiheen maalla. © Pekka Nieminen/Otavamedia
”Tärkeää on, että tehdään kaikenlaista, myös hevoselle mieluisia juttuja. Edelleen, kun Uuras pääsee kärryjen eteen päästelemään vähän kovempaa, siitä lähtee parikymmentä vuotta iästä pois. Se on sille tärkeää”, Lundsten kertoo.
Tanja Lundsten on itse sairauseläkkeellä, sillä selkärankareuman, fibromyalgian ja DISH-syndrooman takia hänellä on päiviä, jolloin hän ei tahdo päästä sängystä ylös tai päiviä, jolloin hän kulkee kepin varassa, niin kuin tänään.
Silti hän kokee saavansa voimaa hevosista ja yhteisöstä, joka hevosten ympärillä pyörii. Hän kurssittaa, kouluttaa ja opettaa työhevostaitoja myös kotitilallaan Ohkolassa. Sekä Tuohivirsu ja Uuras ovat jo pieniä julkkiksia, joilla on Facebookissa uskolliset seuraajansa. Se on Lundstenista mahtavaa, sillä hän kokee olevansa yksi tärkeä linkki perinnetiedon jatkumossa.
”Suomenhevoset kuuluvat meidän lähimenneisyyteen, mutta myös nykyisyyteen ja toivottavasti myös tulevaisuuteen. Metsätöissä hevonen on edelleen aivan mahtava peli, jonka jälki on metsätyökoneita siistimpää. Myös pienillä pelloilla ja niityillä hevonen suoriutuu töistä näppärämmin kuin suuret koneet.”
Vaikka Lundsten rakastaakin peltotöitä hevosten kanssa, hän on ehkä sittenkin kokenut ne kaikkein mieleenpainuvimmat hetket muissa hommissa.
”Kun me Ylen Tauno Tukevan sodasta kertovassa tv-sarjassa painoimme muutaman viikon Uuraksen kanssa soppatykki perässämme sotatamineissa, oli se aikamoista. Tai kun jossain tapahtumassa menimme kärryillä keskelle Stadionia ja yleisöstä huudettiin Uuraksen nimeä.”
Kuitenkin juuri rakkaus hevoseen on Lundstenista se, miksi hän haluaa tehdä tuota kaikkea. Kun hän vanhainkotireissulla näkee, kuinka puhumattoman muistisairaan silmäkulmasta valuu kyynel, kun hevonen painaa turpansa vanhuksen syliin. Tai kuinka kärrykyydissä olleen lapsen silmiin syttyy kiintymys hevoseen, vähän samalla tavalla, kuin Lundstenilla parikymmentä vuotta sitten elämänsä työmieheen. Siihen, joka nyt seisoo länget kaulalla tallin käytävällä ilman, että on missään kiinni, täynnä luottamusta ja rakkautta, joka kantaa ilman sanoja.