Antti Rönkä ei enää vaikene koulukiusaamiskokemuksistaan – Ikävistä muistoista syntyi kirja

Jaa kaverilleTilaa Seura
Antti Rönkä
Antti nautti opiskelusta, lempiaineita olivat historia, maantieto ja musiikki. ”Mutta pahimpina hetkinä en olisi halunnut mennä kouluun lainkaan.” © Tommi Tuomi / Otavamedia
Antti Rönkä oli koko ikänsä piilottanut salaisuuttaan: hän oli joutunut järjestelmällisesti koulukiusatuksi. Kun muistot alkoivat vyöryä pintaan, hän alkoi kirjoittaa. ”Oli pakko muistaa, mitä kaikkea tapahtui, vaikka samalla revin auki haavoja.”

Ahdistus hyökkäsi, kun Antti Rönkä, 22, oli kävelemässä Aleksanterinkatua pitkin Lahdessa. Hänestä tuntui, että ympärillä olevat ihmiset alkoivat tuijottaa, mutta hän ei uskaltanut kohdata katseita. Näkyisikö niissä ivaa ja halveksuntaa?

Oli elokuu vuonna 2017. Antti oli päättänyt peruskoulun seitsemän vuotta aiemmin.

”Silti mielessäni kävelin edelleen ala-asteen käytävillä ja pihalla.”

Antti astui kirjakauppaan ja osti mustakantisen ruutuvihkon. Hän jatkoi matkaansa Pikku-Vesijärven puistoon, istahti penkille ja alkoi kirjoittaa.

Sivuille tallentui muisto siitä, miltä tuntuu odottaa tunnin päättävää summerin soittoa, kun turvallinen kotimatka on tarkoitettu vain muille.

Asikkalan Vääksyssä kasvanut Antti oli peruskouluvuosien ajan armottomasti kiusattu.
Jäljet siitä ovat olemassa yhä. Mutta enää hän ei vaikene.

Kun ei mahdu muottiin

Ujo ja herkkä tarkkailija. Varovainen. Sellainen Antti oli jo ennen kouluikää. Parhaat kaverit olivat naapurissa asuneet, samanikäiset tytöt, joiden kanssa leikittiin ulkona, keinuttiin ja oltiin piilosilla.

Yhteistuumin myös kerättiin rivitalokotien varastoista tarvikkeita ja yritettiin koota Muumilaakson tarinoissa nähty Niiskun lentohärveli.

Koulun alku jännitti ja pelotti. Siellä olisi kokeita ja saataisiin todistuksia. Se tuntui kovin viralliselta ja vakavalta.

Ensimmäisenä päivänä ruokana oli hernekeittoa. Muuta Antti ei muista. Paitsi ulkopuolisuuden tunteen, sillä se oli tuttu esikoulusta.

”Roolit jaettiin jo siellä.”

Koulussa tytöt leikkivät vain tyttöjen kanssa. Antti halusi kuulua poikaporukkaan, pyrki mukaan välitunnin jalkapallopeleihin ja joskus pääsikin.

”Mutta asetelma oli aina, että et tule ainakaan meidän joukkueeseen.”

Antti oli urheilullinen, mutta kovaäänisten ja rajuotteisten poikien maailma oli vieras.

”En kokenut omakseni fyysistä kontaktia, kuulasotia ja tappeluja.”

Vääksy on idyllinen ja kaunis taajama. Lintukoto. Siellä ei ole merkittävää rikollisuutta tai huumeongelmaa. Antti eli mitalin kääntöpuolen.

Olisiko herkälle ja taiteelliselle pojalle ollut tilaa kaupungissa? Niin Antti uskoo.

”Maaseudulla, ainakin 10–15 vuotta sitten, oli mahduttava suppeaan muottiin. Jos oli erilainen, ei hyväksytty ja jäi yksin.”

Ja tuli kiusatuksi.

Mieleen juurtuvat sanat

Antti oli helppo kohde. Hän ei osannut puolustaa itseään.

Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sanallista satuttamista, tönimistä, lyömistä, potkimista, tavaroiden tuhoamista… Se jatkui kuuden vuoden ajan.

Antti ei halua vieläkään toistaa kouluvuosina kuulemiaan sanoja.

”Fyysisen väkivallan saatoin selittää itsellenikin jollain tavalla pienten poikien mittelynä. Siirryin tilanteessa ulkopuolelle. Kun se oli ohi, se oli ohi.”

Antti vaikenee hetken. Eniten satuttivat ulkopuolelle jääminen ja sanat.

”Ne jäivät mieleen kasvamaan. Aloin uskoa siihen, mitä minusta sanottiin. Ja että koko maailma on sellainen, kuin se oli koulun pihalla.”

Antti uskoi ansaitsevansa kohtalonsa. Hänessä täytyi olla jotain pahasti vialla, koska se oli mielettömyydelle ainoa syy, jonka hän keksi. Hän oli huono, mitätön ja ruma.

Oli päiviä, jolloin Antti seisoi koulun pihalla muiden lähdettyä ja mietti, miksi elämän oli oltava tällaista. Itku pusersi kurkussa, kun hän käveli kotiin. Loppuisiko painajainen koskaan?

Heikkouden häpeä

Joskus välituntia valvonut opettaja näki, kun Anttia lyötiin. Lyöjän oli pyydettävä anteeksi. Lopuksi paiskattiin kättä.

”Sitten se unohdettiin. Asetelma pysyi ja aina tuli uusi tilanne.”

Antti ottaa syyn yhä osittain itselleen.

”Lahjakkaasti peittelin asiaa.”

Kun luokan tytöt yrittivät puolustaa Anttia, hän väitti kaiken olevan leikkiä.

”Hävetti. En halunnut olla heikko, jota muiden täytyy puolustaa. Siinä vaiheessa katseet tuntuivat pahimmilta. Jotenkin ajattelin, että niin kauan kuin muut eivät tiedä tästä, sitä ei edes tapahdu.”

Vanhemmat kysyivät usein, kiusataanko Anttia koulussa. Hän kielsi.

”Asia tulee todelliseksi, kun sen sanoo ääneen. Halusin myös suojella heitä.”

Vanhemmat ilahtuivat, kun kiusaajat soittivat ovikelloa ja pyysivät Anttia ulos. Sehän todisti, että pojalla oli kavereita. Aina Antinkin mielessä virisi varovainen toivo. Ehkä tällä kerralla kaikki menisi hyvin ja he voisivat olla kavereita.

Entistä pahemmalta tuntui, kun kiusaajien todellinen aikomus tuli ilmi. Sillä aina tulivat kuitenkin ensimmäiset sanat, ensimmäinen tönäisy, ensimmäinen lyönti.

Antti oppi olemaan luottamatta.

Onnelliset muistot

Haastattelun alussa Antti sanoo, ettei halua tarinastaan yksinomaan surullista.

Kouluvuosista on paljon onnellisiakin muistoja.

Perjantai-iltapäivä, viikonloppu alkamassa, auringon paiste ulkona ja mielenkiintoinen historian tunti. Sellaisiin hetkiin Antti toivoo pääsevänsä takaisin.

Oli yksi kaveri, joka pysyi rinnalla esikoulusta saakka. Hänen kanssaan talvella laskettiin mäkeä ja kesällä pyöräiltiin.

Koti oli turvallinen ja oli harrastuksia. Antti harrasti juoksua, voitti piirinmestaruuksia ja eteni SM-tasolle saakka. Kun kisoissa pärjäsi, kiusaajatkin kannustivat. Se antoi itseluottamusta.

”Kunnes tuli uusi päivä eikä kukaan enää muistanut menestystä.”

Oli musiikki.

Jo ennen koulua Antin huoneessa soivat Beatles ja Dire Straits. Pianonsoiton hän aloitti 9-vuotiaana. Yläasteen 8. luokalla valinnaisaineena musiikkia opiskelleet järjestivät konsertin. Antti sai valtavat aplodit soitettuaan John Lennonin kappaleen Imagine.

Onnellisimmat hetket Antti eli koulun loma-aikoina. Isovanhempien mökillä Velkualla oli toinen maailma. Siellä kalastettiin ja veneiltiin. Laineiden keskellä oli turvassa. Koulu oli satojen kilometrien päässä.

Kuoren suojassa

Kun yläaste alkoi, olivat kiusaajat keksineet muitakin kiinnostuksen kohteita.

Painajainen ei ollut ohi, mutta roolit eivät olleet enää yhtä selkeät.

Entistä pidemmän välimatkan Antti sai heihin siirtyessään lukioon Lahteen.

Kiusaamisen jäljet kulkivat kuitenkin mukana. Ensimmäisten kuukausien aikana Antti vain odotti ensimmäistä iskua.

”Olin aivan lukossa.”

Hän rakensi itselleen suojaavan kuoren. Tietynlaiset hiukset, merkkivaatteet, tarkkaan harkitut asusteet, tuoksut… Jos vaatteet olisivat riittävän kalliita, hän olisi turvassa.

”Sitten olisin riittävä. Kelpaisin.”

Hän kelpasikin. Hän sai ystäviä, pelasi koulun lentopallojoukkueessa ja harrasti musiikkia yhdessä muiden kanssa. Hän kuului porukkaan, mutta ei uskaltanut laskea ketään kuorensa alle.

”Silti ne vuodet olivat hyvää aikaa, korjaava kokemus.”

Ahdistus alkoi nousta pintaan, kun elämä ei ollut enää päivästä toiseen selviytymistä.

Antti oli turvassa, mutta ei tuntenut oikeutta siihen. Hän näki itsensä edelleen kiusaajien sanoin.

Joskus Antti jäi kouluun tuntien päätyttyä, koska ei jaksanut lähteä kotiin. Tutut itsesyytökset kaikuivat mielessä. En osaa olla muiden kanssa. Olen aina yksin. Miksi olen tällainen?

Kotona Antti saattoi maata synkkänä lattialla. Vanhemmat huolestuivat ja painostivat hänet psykologin vastaanotolle.

”En uskaltanut puhua niin avoimesti kuin olisi pitänyt. Kokemukset olivat vielä liian lähellä.”

Antti Rönkä

Lukion jälkeen Antti teki vuoden opettajan sijaisuuksia. ”Se oli rankkaa, sillä oma kouluaika tuli vahvasti mieleen. Toisaalta oivalsin, että pärjään ja sain myös kiitosta. Yksi oppilas sanoi, että olen paras sijainen, joka heillä on ollut.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Lupa olla esillä

Kun Antti tapaa uuden ihmisen, hän ajattelee, ettei toinen varmastikaan pidä hänestä. Se on perua menneisyydestä.

Pitääkö Antti itsestään nyt? Tietyissä tilanteissa kyllä.

”Nautin siitä, kun saan tehdä sitä, mitä osaan. Puhuessani aiheesta, jonka hallitsen tai soittaessani pianoa. Silloin minulla on lupa olla esillä ja nautin siitä.”

Vapaa-ajalla on toisin.

”Silloin minulla ei ole roolia. Itsekriittisyys ja demonit pääsevät valloilleen.”

Hänen on vaikea luottaa ihmisiin.

”Kun ei luota ja tee aloitteita, jää yksin. Kiertää noidankehää.”

Onneksi entistä harvemmin.

Kun Antti aloitti opinnot Jyväskylän yliopistossa, hän kamppaili yhä epävarmuutta vastaan. Ympärillä olivat jälleen uudet ihmiset.

”Yksin yksiössä alkaa helposti ajatella kaikenlaista.”

Apua ahdistukseen oli vaikea saada. Sen sijaan hän sai bentsodiatsepiinilääkkeen reseptin. Pyrkiessään pakoon pahaa oloaan Antti otti yliannostuksen.

Oliko se vahinko? Antti haluaa uskoa niin.

”Pakenin itseäni ja käsittelemättömiä asioita enkä enää tiennyt rajojani.”

Enää hän ei pakene.

Joku selitys

Kun Antti alkoi kirjoittaa muistojaan ruutuvihkoon, hän ei suunnitellut kirjaa. Se oli ensin vain keino helpottaa ahdistusta, irrottaa ajatukset kehästä.

”Oli pakko muistaa, mitä kaikkea tapahtui, vaikka samalla revin auki haavoja.”

Muistoista syntyi kirja Jalat irti (Gummerus), joka julkaistiin 8.8.

Antti ei ole puhunut kiusaajiensa kanssa kouluvuosien jälkeen. Hän ei odota anteeksipyyntöä. Sen sijaan hän haluaisi tietää, mitä he ajattelevat menneisyydestä.

Mikä olisi auttanut Anttia kouluvuosina?

”Se, että olisin voinut jotenkin purkaa häpeää. Puhua kiusaamisesta leimautumatta.”

Mitä neuvoja hän antaisi nyt koulunsa aloittavalle Antille?

”Ole avoin. Maailma ei ole sellainen kuin se on koulussa pahimmillaan. Sen pihan ulkopuolella on paljon suurempi maailma ja se on sinun puolellasi.”

Millaisena Antti näkee tulevaisuuden? Hän käy säännöllisesti terapiassa, suunnittelee seuraavan kirjan kirjoittamista ja palaa vuoden kirjoitustauon jälkeen yliopistoon kirjallisuusopintojen pariin syyskuussa.

”Nyt opiskelijamaailmaan palaaminen tuntuu hyvältä. Se on eteenpäin menoa.”

X