Sonja jätti työnsä juristina ja hyppäsi oravanpyörästä Lapin tähtitaivaan alle: ”Metsät ja tunturit ovat minun kotiani”
Kun Sonja Lassila uupui, hän antoi itselleen luvan miettiä, mitä oikeasti haluaa tehdä loppuelämällään, mikä on hänen intohimonsa. Tie vei Lapin erämaihin.
Sonja Lassilan repussa ei ole valmisruokaa, vaan itse kuivattuja ja esivalmisteltuja ruoka-aineita, joista hän valmistaa ateriat metsässä. © Juha Kauppinen
Yhtenä elokuisena aamuna vuonna 2019 kesken tärkeän kokouksen nuori lakinainen ja riskienhallintapäällikkö Sonja Lassila tuntee luhistuvansa.
Hän ei pysty, ei jaksa, ei osaa. Eikä hän halua romahtaa kaikkien edessä. Hän siirtyy käytävän puhelinkoppiin osallistumaan etänä. Hän itkee. Itkusta ei tule loppua. Kokous loppuu. Kyyneleet vain valuvat.
Sonja tapaa lääkäreitä. Lopulta yksi ymmärtää, että Sonja kärsii työperäisestä stressireaktiosta.
Mitä teet, jos kirjoitan sinulle kuukauden mittaisen sairausloman? lääkäri kysyy.
Niin, mitä hän tekisi burn out -lomansa aikana?
Kalastusta ja kasvimaata
Sonja huutelee isän lounaalle.
Paistettu ahven tuoksuu. Isä jättää kasvimaan pöyhimisen hetkeksi.
Kun lääkäri oli esittänyt kysymyksensä, Sonja oli päättänyt matkustaa kuukaudeksi perheen saareen päättämään tulevaisuudestaan.
Koska isällä on aikaa, hän on lähtenyt tyttärensä seuraksi vajaaksi viikoksi: hoidetaan kasvimaata, etsitään sieniä ja marjoja kuten monina syksyinä aina ennenkin. Jutellaan.
Vaikka akateeminen koulutus ja sen mukanaan tuoma urakehitys ovat aina olleet tärkeitä ekonomi-isälle ja lääkäri-äidille, ”isin tyttö” tuntee, että vanhemmat hyväksyvät ja tukevat hänen päätöksiään, vaikka eivät niitä ihan ymmärtäisikään.
Sonja tietää, että toipuminen tästä pohjaanpalamisesta vaatii järeämpiä keinoja kuin toipuminen ensimmäisestä vastaavasta, joka tuli loppuvuodesta 2018. Silloin hiljalleen lisääntyneet kansainväliset finanssialan työtehtävät lamaannuttivat hänet.
Tuolloin työnantaja oli sanonut, että lepää kunnes taas jaksat. Silloin Sonja oli matkustanut jouluksi vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa New Yorkiin – ja palannut toimistolle kahden viikon huilimisen jälkeen.
Nyt hänellä oli kuukauden sairausloma. Työnantaja oli ehdottanut, että Sonja jäisi sen päätteeksi opintovapaalle, tekisi rauhassa tutkintonsa valmiiksi.
Sonja oli 2014 houkuteltu kesken opintojen uudenlaisen digitaalisen sijoitusalustan palvelukseen. Kunnianhimoinen nuori heittäytyi uusiin haasteisiin täysillä. Opiskelulle ei jäänyt aikaa.
”Halusin löytää itseni”
Sonja oli luvannut itselleen ja lääkärilleenkin, että etsisi toimivan estolääkityksen burn outille.
”Olen jo vuosia nukkunut mieluummin tähtitaivaan alla kuin ilmastoidussa viiden tähden hotellihuoneessa. En ole koskaan superhyvin istunut juristirooliin. En ole sukkahousu- ja jakkupukutyyppiä.”
Hän oli ollut hyvä finanssiasioista, sukeltanut uteliaana ja mielellään digitaalisenkin investoinnin maailmaan, matkustanut töittensä takia ympäri keski-Eurooppaa. Nyt hän tunsi, että haluaa enemmän. Hän tekisi intohimostaan ammatin!
”Mutta ennen kaikkea halusin pysähtyä. Halusin kuulostella mitä kaikkea intohimoni on. Halusin löytää itseni.”
Kun isä palasi saaresta kotiin kaupunkiin, Sonja alkoi googlettaa eräopaskursseja Ivalossa.
”Pikkuhiljaa varmuuteni kasvoi. Vasta sitten, kun olin ollut Lapissa yli vuoden, ilmoitin työnantajalleni, etten palaa. Vielä kuitenkin kului aikaa siihen, kun suljin yliopiston ovet ja keskeytin juridiikan opinnot.”
”Metsät ja tunturit ovat minun kotiani, eivät kaupungit ja toimistot.”
Sonja Lassila on löytänyt onnensa Lapista ja sen luonnosta. © Juha Kauppinen
Uraputkesta tunturituuliin
Sonja muutti Ivaloon vuoden 2020 alussa. Hän luotti, että rutinoituneena opiskelijana selviäisi eräopaskoulutuksesta. Mutta saisiko hän haastattelijat uskomaan, että kansainvälisillä rahamarkkinoilla menestynyt ei haihattelisi vain eksoottista vaihtelua, vaan olisi vakavissaan jäämässä kehittämään Inarin seutua?
”Uskoin, että vakuutin raadin, koska olin niin motivoitunut. Osoitin koko sydämestäni haluavani opiskelupaikan.”
Mutta sitä hän ei tiedä, miten hänen bisnestuttavansa ja opiskelukaverinsa Helsingissä suhtautuvat hänen radikaaliin päätökseensä muuttaa elämänsä suuntaa.
”Eikä minua lopulta edes kiinnosta. Olin jo pitkään ymmärtänyt, että siinä kun kollegat vapaahetkinään seurasivat markkinoita ja finanssimaailmaa, minä tutkin teltanpystytystä ja retkiruokia.”
Työnantaja harmitteli Sonjan päätöstä, mutta toivotti onnea.
Eräoppaana Sonja Lassila vie turisteja metsään ja kertoo Suomen luonnon ihmeistä. © Juha Kauppinen
Rakkaat vaari ja famu
Tuulenvire heijaa Sonja Lassilan riippumattoa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Puuttomat tunturit siintävät kilometrin päässä.
Sonja hämmentää kermaa ja fariinisokeria nuotion yllä. Höyryävät räiskäleet saavat tyrmäävän kinuskikastikkeen, lisukkeena eräkokkimme keräämiä hilloja.
”Tuttua puuhaa lapsuudestani. Jo vaarin ja Anu-famun maatilalla Karjalohjalla liikuimme luonnossa marjastamassa sekä hoidimme puutarhaa. Mummolassa opin luonnosta paljon.”
Sonja muistelee, että siinä kun Anu-famu luki lapsenlapsilleen Hanhiemon tarinoita, vaari kannusti pikkuisten luovuutta varaamalla pöydälle piirustuspapereita ja värikyniä. Vaari kehui taideteoksia, nousi keinutuolistaan ja ripusti niitä seinille.
Pehmoleluikäinen Sonja oli varma, että ainakin kerran vaari pelasti hänet ja pikkuveljen veriseltä raatelukuolemalta: vaari oli herännyt lastenhuoneesta kuuluvaan outoon rapinaan ja löytänyt ärhäkän villiminkin nukkuvien pienten lattialta…
”Uskon, että isovanhempani antaisivat täyden tukensa sukuni perinteistä poikkeavalle uudelle uravalinnalleni. He olisivat onnellisia siitä, että olen vihdoin löytänyt unelman, jota haluan elää.”
Sonja tajusi, että hänen vaarinsa oli jotakin muutakin kuin kotipuutarhastaan ja lapsenlapsistaan rakkaudella huolehtiva ihminen vasta, kun pankkimies ja elinkeinoelämän vaikuttaja Jaakko Lassila yhtäkkiä menehtyi ja hänen elämäänsä käsiteltiin laajalti niin televisiossa kuin lehdissäkin.
Myös Sonjan Anu-famulla on merkittävä rooli maamme historiassa: Arnevi Lassila työskenteli mm. Suomen naisten liikuntakasvatusliiton, nykyisen Suomen voimisteluliiton puheenjohtajana.
Sonja haluaa, että hänen opastettavansa oppivat kuin vahingossa ruskan, revontulten ja keskiyön auringon lisäksi myös alkuperäiskansoista ja vastuullisesta matkailusta. © Juha Kauppinen
Yksinkertainen onni
Kuukkeli hypähtää Sonjan kämmenelle, nappaa auringonkukansiemenen. Hierarkiassa seuraava odottaa vuoroaan, hakee kämmeneltä mantelin ja lennähtää männyn alaoksalle.
”Ruoka on polttoaine, joka auttaa jaksamaan. Koskaan en osta pussiruokaa retkillemme.”
Sonja pakkaa maastoon mukaan itse kuivaamaansa retkiruokaa kuten risottoa, juureksia ja keittoja. Lisäksi mukaan pääsee tarkkaan punnittuja ja valikoituja tuoreita raaka-aineita kuten voita, juustoja ja riistalihaa.
”Yksinkertainen onni on paahtaa juureksia nuotiolla, halkaista peruna ja laittaa sen päälle suolaa, voita ja fetaa. Joskus herkutellaan vegaanisesti.”
Sonja osaa nimetä Lapin linnut, kalat, nisäkkäät, hyönteiset, marjat, sienet, puut ja villiyrtit. Hän haluaa, että hänen opastettavansa oppivat kuin vahingossa ruskan, revontulten ja keskiyön auringon lisäksi myös alkuperäiskansoista ja vastuullisesta matkailusta.
Hän pitää asiakasryhmilleen nokikokkikursseja, vie pilkille ja kokemaan talviverkkoja, opettaa käyttämään teleskooppivirveliä ja perkaamaan kalan, tunnistamaan ja keräämään marjoja ja sieniä sekä tietysti tutustumaan toisiinsa, pystyttämään teltan ja vetämään tavaroita suksien perässä ahkiossa.
”Totta kai minulla on metsästyskortti! Kunhan saan hankituksi aseluvan, ostan varmaankin pienoiskiväärin.”
Maailman rakkain kainalo
Sonja loikoilee riippumatossaan. Se on hänen mieluisin vuoteensa.
”Paitsi mikään ei voita Henkan kainaloa!”
”Maailman rakkain mies” siirsi paperinsa naisensa luo kevättalvella. Sitä ennen kauppatieteilijä oli ollut kylässä melkein kaksi vuotta, välillä vain piipahtanut etelässä. Mies pystyy työskentelemään siellä missä netti toimii.
”Ekat treffimme olivat Nuuksion kansallispuistossa yli kolme vuotta sitten. Kävelimme vesisateessa ja paistoimme makkaraa ja olimme onnellisia.”
Luonnon rauhassa ja Henkan kanssa Sonja on löytänyt luovuutensa.
”Rakastan kirjoittamista! Parhaillaan olen kirjoittamassa yhden kaverini kanssa keittokirjaa.”
Sonja rentoutuu. Edellisenä päivänä hän on saattanut lentokoneeseen ranskalaisryhmän, jonka oli hakenut Helsingistä muutama päivä aiemmin. Sonja Lassila sulaa yhdeksi onnelliseksi hymyksi koko nainen.
”Meillä on Ivalossa mukava vuokratalo takkoineen, mutta etsimme tonttia joen tai järven rannalta. Haluamme rakentaa oman sopukkamme. Ja pihalle kodan, jossa voimme kokata.”
”Me jäämme Lappiin. Inarin seutu on kotimme.”