Elämysleiriyrittäjä Melina Näätänen haluaa, että jokaisella nuorella on paikka laumassa: ”Nuoret eivät kiinnosta kuin juhlapuheissa”
Melina Näätäselle hyväntekeväisyys on kipinän sytyttämistä ja uskoa siihen, etteivät vaikeat lähtökohdat tai olosuhteet määritä ihmistä. Erityisen tärkeää usko on nuorten kohdalla.
Melina Näätänen kuuluu lamasukupolveen, ja hän joutui jo nuorena kantamaan taloudellista vastuuta. © Jaakko Martikainen
Lauma lapsia ja esiteinejä istuu ringissä Kisakallion urheiluopiston kiipeilyseinän edessä. Taas on kokeiltu uutta lajia, ja nyt 10–14-vuotiaat, sosiaalisin perustein Dream Spark -liikunta- ja elämysleirille valitut osallistujat, kertovat unelmistaan. Keskellä istuu ”Leirimama” eli monitoiminainen ja yrittäjä Melina Näätänen.
Heinäkuussa kolmatta kertaa järjestetty Dream Spark -leirin idea syntyi korona-aikana, kun käytännössä kaikki harrastustoiminta oli rajoituspäätöksillä kielletty.
Näätänen pohti liikuntaleiriä noin kymmenelle nuorelle ja postasi ideasta ”puolihuolimattomasti” Facebookiin. Laaja verkosto poiki äkkiä yhteydenottoja, muun muuan Kisakallion johtajalta Kari Seppäseltä. Kun Näätänen mietti osallistujamäärää, Seppänen alkoi nauraa ja totesi urheiluopistojen leirittävän tuhansien joukkoja.
”Olin että okei, jos kerran tehdään, niin miksi nössöillä. Tehdään isosti. Sadan hengen leirihän siitä kehkeytyi”, Näätänen kertaa.
Näätänen otti ensin yhteyttä tuttuihin Lastenklinikan Kummit ry:ssä. He yhyttivät Näätäsen SOS-lapsikylän toimijoiden kanssa.
”Minua varoiteltiin, että tällainen toiminta on vaikea laji, ja itselläkin oli epäuskon hetkiä. Mutta kun yhdessä tehdään, eteenpäin puskeminen on helpompaa.”
Ensimmäinen leiri pidettiin syksyllä 2020, kun rajoitukset eivät olleet tiukimmillaan. Näätänen hehkuttaa, kuinka lapset ja nuoret painelivat kylmyydestä ja sateesta välittämättä ulkolajeissa menemään ja tulivat kasvot loistaen takaisin.
”Meillä kaikilla on sisäsyntyinen tarve kuulua johonkin, olla osa laumaa. Näille lapsille ja nuorille leiri saattaa olla ensimmäinen kokemus siitä, että on tasavertainen osa porukkaa.”
Osallistujien vanhemmille on omat ryhmät, joissa puhutaan arjen haasteista, jaksamisesta ja voimavaroista. Leiritoiminnassa on mukana myös psykologeja, psykiatreja ja sosiaalialan ammattilaisia.
Mitä on hyväntekeväisyys?
Pitkän linjan yrittäjänä vaurastunut Melina Näätänen on ollut mukana muun muassa hankkimassa viittä avustajakoiraa, keräämässä varoja nuorten mielenterveyspalveluihin ja eri perhekotihankkeisiin.
”Olen tehnyt hyväntekeväisyyttä 15 vuotta, silloinkin kun oma firmamme oli kaatumassa vuonna 2008. Koko omaisuus oli pantattu, asunnot ja kävytkin pihasta suunnilleen viiteen kertaan. Ajattelin silti, että jos jotain jää, siitä pitää jakaa muillekin.”
Näätäselle ei ole ongelma puhua hyväntekeväisyydestä, mutta sanalla on Suomessa kaksijakoinen kaiku.
Auttamista kyllä arvostetaan, mutta se pitäisi hoitaa pienimuotoisesti naapuriavun tyyliin. Muuten herää helposti puhe auttajan omasta moraaliposeerauksesta. Ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa, ei meillä ketään pulaa jätetä!
Paitsi että todellisuus on toisenlainen. 1990-luvun lamasta asti leikelty turvaverkko on täynnä reikiä, byrokraattisia sudenkuoppia ja suoranaisia esteitä.
Moni väsyy ja luovuttaa. Niin ikään lamasta tuttu ylisukupolvinen huono-osaisuus on saanut uutta vauhtia, ja nuorissa näkyy vaikeuksien kasaantuminen.
”Se, että hyväntekeväisyys olisi jotain almujen jakelua, on käsittämätön suhtautumistapa. Leirilläkin tarjotaan vain kipinää sille, että nuoret innostuvat ylipäätään jostakin.”
Puhe hyvinvointi-Suomesta sekä naurattaa että suututtaa Näätästä.
”Etenkin nuoret jäävät ihan jalkoihin, eivät he kiinnosta kuin juhlapuheissa”, hän puuskahtaa.
Esimerkiksi lasten ja nuorten liikkumattomuudestakin ollaan kovasti huolissaan, mutta sen syitä ja ongelmaan ratkaisuja pitäisi miettiä enemmän.
Yhä useamman harrastuksen kulut ovat karanneet käsistä. Vaikka lasten menoista karsitaan usein viimeisenä, näin on pakko tehdä, mikäli kaikki tulot ja voimavarat menevät arjesta selviämiseen.
Dream Spark -leirin jälkeen osallistujat voivat hakea SOS-Lapsikylän harrastustukea, jonka turvin he pystyvät aloittamaan tai jatkamaan itselleen mieluisaa harrastusta.
Melina Näätänen on pyörittänyt Dream Spark -leirejä vuodesta 2020. © Jaakko Martikainen
Lamakokemukset ja miljoonat
Melina Näätäsellä on omakohtaista kokemusta siitä, millaista on, kun nuorena joutuu ottamaan vastuuta. Lamatarina talousromahduksineen, avioeroineen ja velkaongelmineen on tuttu hänenkin lapsuudenperheessään.
Lukioaikana hän teki kolmea eri työtä, jotta pystyisi maksamaan vuokrat, kirjat ja ruoat.
”Viikkoa ennen tilipäivää rahaa oli joko limoviikunakarkkeihin tai maitotölkkiin. Piti miettiä, kummalla elän pidempään. Tuolloin kouluttamaton nuorikin sai töitä, mutta minut meinattiin heittää ulos lukiosta poissaolojen takia. Kerroin tilanteesta itse, ja äiti kirjoitti rehtorille kirjeen, ettei tyttö lintsaa, vaan käy perheen taloudellisen tilanteen takia pakosta töissä.”
Tuon jälkeen asiaan ei enää palattu, ja rehtori tuli ylioppilaskirjoitusten jälkeen henkilökohtaisesti onnittelemaan tyttöä sinnikkyydestä.
Kyynikko voisi silti sanoa, että miljoonia ansainneen on helppo auttaa. Franchising-yrittäjänä Opteamilla vuonna 2008 aloittanut Näätänen myi yhtiökumppaninsa kanssa yrityksen vuonna 2017 ja perusti tämän kanssa yritysvalmennuksiin erikoistuneen Rokmindin.
Hän ei kiistä, etteikö hyväntekeväisyys olisi helpompaa, kun oma talous on turvattu.
”Totta kai yrittäminen on bisnestä, ja sillä on tarkoitus tehdä voittoa. Mutta se myös mahdollistaa asioita, joiden oikeasti uskon olevan hyviä. Tämä nyt on puoleksi vitsi, mutta Rokmindissa me yritetään pelastaa maailmaa yksi ihminen ja yritys kerrallaan.”
”Tarve on valtava”
Monen leiriläisen tarinat ovat niin rankkoja, että Näätänen sanoo itkeneensä ja voineensa fyysisesti pahoin osaa hakemuksista lukiessaan. On nuoria leskiä, vakavia sairastumisia, korona-aikana työnsä, yrityksensä, kotinsa ja toimeentulonsa menettäneitä, eri tavoin oireilevia neurokirjon lapsia ja kaikkea siltä väliltä.
”Tarve on valtava. Hakemuksia tuli kolmisensataa jo yhdellä hakukierroksella, ja jokainen olisi ansainnut paikan.”
Näätäsen viljelemä ”usko unelmiisi, kaikki on mahdollista” on periaatteessa hieno ajatus silloin, kun se auttaa ihmistä murtautumaan ulos toivottomuuden kehästä.
Kääntöpuolena voi olla self help -kirjatyylin epärealistinen maalailu, joka siirtää vastuun pois rakenteista ja vallan- ja väärinkäytöksistä yksilölle – ja tekee epäonnistumisista entistä musertavampia.
Näätänen vakuuttaa, että yllä olevasta ei ole kysymys. Oleellista on ymmärtää, että yksin ei kukaan pärjää.
”Yllätyskyykkyjä tulee, turpaan tulee, vaikeuksia tulee. Niistä selviää, kun on ihmisiä ja yhteisöjä, joihin tukeutua. Marko ’Mörkö’ Anttila lähetti tästä juuri loistavat videoterveiset.”
Leireillä nuoria tsemppaavat myös tunnetut urheilijat. © Jaakko Martikainen
Leirikummeista esimerkiksi Leijona-ikoni Anttila ja nyrkkeilyn olympia- ja arvokisamitalisti Mira Potkonen ovat esimerkkejä huippu-urheilijoista, joiden polku on ollut kaikkea muuta kuin helppo. ”Mörkö” pelasi kakkosdivisioonaa, ja kahvilassa töitä paiskineen, kuntonyrkkeilypohjalta aloittaneen kolmekymppisen Potkosen menestyshaaveita pidettiin järjettöminä.
Melina Näätäsen mukaan Suomessa on yhä turhan voimissaan lyttäämisen ja latistamisen kulttuuri.
”Tyyliin ʼsusta nyt vaan tulee kolmannen sukupolven köyhä ja pitkäaikaistyötön’. Millä oikeudella kukaan sanoo sellaista?” hän tuohtuu.
Suomessa esiintyy edelleen myös pelolla johtamista, eriävistä mielipiteistä ja erilaisuudesta rankaisemista. Sääntöihin nojataan niiden itsensä vuoksi ja epäonnistumisella pelotellaan.
”Mitä sitten, jos mokaa? Sitten yritetään uudelleen, ja uudelleen – ja jos mokataan uudelleen, mitä siitäkään. Kokeillaan ja mennään eteenpäin. Tätä harjoitellaan leirilläkin, myös siksi, että epäonnistumisen kokemus on joillekin nuorille vaikea käsitellä”, Näätänen sanoo.
”Unelmista saa ja pitää puhua”
Yhä varhaisemmat koulutusvalinnat, menestyspakko, sosiaalisen median keinotekoinen kestohymymaailma ja ilmastomuutoksen kaltaiset isot globaalit ongelmat ahdistavat tutkitusti nuoria.
Melina Näätänen toivoo tilaa ja aikaa niin heille kuin aikuisillekin.
”En itse tiedä vieläkään, mikä minusta tulee isona. Kokeilu, yritys, erehdys ja uuden löytäminen ovat asioita, joihin toivoisin mahdollisuuksia ihan kaikille. Ja siitä, ettei unelmistaan saisi puhua, on lopultakin syytä päästä. Miten niihin voi pyrkiä, jos niitä ei saa edes sanoa ääneen?”
Näätäsellä on toinenkin toive niin yrityksille, yhteisöille kuin suomalaisten keskinäiseen kanssakäymiseen.
”Että nähtäisiin erilaisten ihmisten potentiaali ja haettaisiin ratkaisuja, ei syyllisiä. Eikä kaiken tarvitse aina olla niin mahtipontista. Jos kasikymppisenä painan tuolla rollaattorilla menemään ja yksikin leirinuori tulee sanomaan, että moi Mellu, leiri auttoi minua eteenpäin, se riittää.”