Hannele kaipasi hiljaisuutta vastapainoksi kaupunkielämälle ja muutti metsään: ”Puista huokui elinvoima, joka tarttui minuun”

Hannele Levävaara oli aivan varma, että hänen päänsä räjähtää koulun käytäville.

Hän oli juuri palannut työpaikalleen Helsingin normaalikouluun, jossa hän opetti matematiikkaa, kemiaa ja fysiikkaa. Takana oli vuoden sapattivapaa, jonka aikana hän oli kirjoittanut oppikirjaa. Mutta hän oli kokonaan unohtanut, miten paljon melua koulussa riitti.

Nuorista lähti luonnollisesti paljon ääntä, ja vanhan kivirakennuksen käytävien kaikuvat seinät vahvistivat hälinää.

Nopeasti Hannele alkoi keksiä erilaisia konsteja melutason pienentämiseksi. Kun esimerkiksi paikat arvottiin numerolapuilla, kukaan ei voinut jäädä riitelemään laboratorion istumajärjestyksestä.

”Erilaisilla jipoilla pystyin vähentämään voimakkaita ääniä.”

Laivojen runkoääni häiritsi

Hannele on rakastanut aina hiljaisuutta. Lapsena Vihdissä hän rakasti erämaan luonnon ääniä, tuulen huminaa ja veden liplatusta.

Muutto Helsinkiin opiskelemaan oli shokki. Kaupungissa oli paljon kovia ääniä. Hannele valitsi tarkoituksella reitit, joiden varrella oli mahdollisimman vähän liikennettä.

Myöhemmin hän osti Merihaasta oman asunnon, jossa oli ikkunat merelle päin. Kotiluolaan oli ihana palata päivän vilskeen jälkeen.

”Valitettavasti ihanuutta kesti vain hetken. Talon eteen rakennettiin toinen kerrostalo, eikä merimaisemaa enää näkynyt.”

Lisäksi läheisen hiilisataman liikenne kasvoi. Satamassa käyvät hiililaivat tuottivat runkoääntä, joka kantautui merenpohjan kautta läheisiin taloihin. Se sai aikaan tunteen, että koko talo tärisi ja Hannele sen mukana.

”Fysiikan opettajana onneksi tiesin, mistä oli kyse. Kamalalta tuntuva tärinä saattoi kuitenkin tuntua pitkään kehossa. Tiesin, että minun oli päästävä pois siitä asunnosta.”

Luonnon harmonia tulee esiin yksinkertaisissa, mutta kauniissa yksityiskohdissa. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Kodin etsintä kesti pitkään

Hannelella oli ollut jo opiskeluaikana olo, että Helsingistä täytyy jossakin vaiheessa muuttaa pois. Vakavissaan hän mietti Lapin Sodankylää tai Yllästä. Kohtalo päätti kuitenkin toisin vuonna 1991.

Hannele oli päättänyt irtisanoutua opettajan työstään, sillä oppikirja tuotti riittävästi rahaa elämiseen. Uuden elämän kunniaksi hän ilmoittautui tenniskurssille, jossa hän tutustui helsinkiläiseen Vesaan. Pian pari alkoi seurustella.

”Sanoin Vesalle, että tarvitsen punaisen tuvan ja perunamaan. Olin aivan täynnä Helsingin jatkuvaa hälinää.”

Vesalla ei ollut mitään suunnitelmaa vastaan, joten pari levitti kartan eteensä. Hannelen lapsuudenmaisemat Vihdissä olivat olleet kumpuilevia. Sen takia kartalta rajattiin pois kaikki avarat alueet, kuten Pohjanmaa. Pohjoisessa raja kulki Oulun tienoilla, jotta perunanviljely oli mahdollista. Itä-Suomi tuntui muuten vain liian eksoottiselta. Lopulta karttaan jäi keskinen Suomi.

Sopivaa tupaa ei kuitenkaan löytynyt kolmeen vuoteen. Hannele alkoi olla jo hieman epätoivoinen, kunnes talvella 1995 lehdessä oli ilmoitus pakkohuutokaupasta, jossa myytiin Piililän tila Toivakassa. Hannele ja Vesa päättivät lähteä katsomaan sitä, ja koska oli helmikuu, he päättivät ottaa sukset mukaan.

Erämaametsän keskellä oli hiljainen, punainen maatalo. Sen pihalla oli niin suuri kuusi, että kahden aikuiset kädet hädin tuskin ylsivät ottamaan sen ympäriltä kiinni. Ilmassa ei kuulunut ainuttakaan ihmisen aikaansaamaa ääntä.

”Laitoimme sukset jalkaan ja hiihdimme lähimetsät läpi. Koko ajan tunsin, että etsintä oli ohi ja uusi koti löytynyt.”

Punaisen tuvan ja perunamaan lisäksi kaupan päälle tuli myös yllätys: sata hehtaaria erämaametsää.

Vesi on tunteita rauhoittava elementti. Kesäisin Hannele pulahtaa mielellään uimaan. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Jouluna koti alkoi kutsua

Parin vuoden ajan Hannele ja Vesa ajoivat Helsingin ja Toivakan väliä. Hannele teki väitöskirjaa fysiikan didaktiikasta, mikä piti hänet vielä kiinni Helsingissä. Sen jälkeen hän alkoi 44-vuotiaana odottaa kaksospoikia.

Pojat syntyivät marraskuun lopussa 1997. Juuri ennen joulua Hannele tunsi, että oli aika muuttaa lopullisesti. Vesa luuli aluksi, että vaimo vitsaili.

”Minä aloin kuitenkin jo kuulla kodin kutsun. Tiesin, että pärjäämme metsän keskellä.”

Etupihan suuri kuusi oli hennossa lumipeitteessä, kun perhe saapui pihaan. Tuvassa Hannele sytytti pönttöuuniin tulen. Toinen pojista lepäsi hänen sylissään, toinen keinussa jalkojen juuressa. Joulupöydässä oli tarjolla vain rosollia ja leipää.

”Minulle se oli paras joulu koskaan.”

Puiden vapaus tarttui

Hannele alkoi viettää monta tuntia päivässä ulkona. Hän työnsi poikia vaunuissa tai kävi hiihtämässä ja veti poikia perässään pulkassa. Kesällä hän levitti peiton pihamaalle, jossa koko perhe loikoi yhtä aikaa.

Kun pojat kasvoivat, he alkoivat leikkiä omin päin, jolloin Hannele alkoi saada enemmän omaa aikaa. Hän kävi vaeltamassa metsässä ja nautti sen hiljaisuudesta.

Luonnontilainen, villi metsä rauhoitti ja elvytti.

”Minulle hiljaisuus tarkoittaa luonnon ääniä, ei täydellistä äänettömyyttä. Vain ihmisen aikaansaamat äänet rasittavat. Villin metsän äänet lataavat akut, ja tunnen olevani siellä kotonani.”

Hannelesta oli ihanaa seurata luonnon luomaa ihmeellistä taideteosta. Jokainen puu oli itse saanut valita oman kasvupaikkansa ja kasvattanut juurensa itselleen sopivimpaan kohtaan. Niissä oli vapautta, joka tarttui myös kulkijaan.

”Metsän puista huokui elinvoima ja itseluottamus. Se tarttui minuun myös äitinä. Hyvin harvoin kielsin pojilta mitään, vaan annoin heidän itse tutkia maailmaa.”

Ympärillä oleva luonto on antanut tilaa kasvaa aivan omaksi itsekseen. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Oravat opettajina

Haukanmaan metsissä ja kallioilla Hannele tunsi, että hän palasi jälleen omaksi itsekseen. Kun Helsingissä oli ollut paineita käyttäytyä ja pukeutua tietyllä tavalla, luonnon keskellä sai olla niin kuin sydän sanoi.

Rentoutuessaan Hannele alkoi myös tiedostaa arvonsa kirkkaammin. Siihen hän sai apua metsän eläimiltä. Puissa vilistävät oravat näyttivät valtavan onnellisilta etsiessään kävyistä siemeniä. Ne eivät jatkuvasti tavoitelleet toisenlaista elämää.

”Ymmärsin, että ainoastaan me ihmiset pyrimme jatkuvasti olemaan jotain muuta, mitä olemme. Pyrimme tulemaan esimerkiksi kauniimmaksi, hoikemmaksi tai arvostetummaksi. Emme oikein osaa elää onnellista ihmisen elämää.”

Metsän keskellä Hannelesta alkoi kuitenkin tuntua, että oli hienoa olla ihminen, inhimillinen olento, joka on osa luonnon suurta kiertokulkua.

”Metsässä oivalsin, että ihmisyys on pohjimmiltaan tyyneyttä, rakkautta ja toisten palvelemista. Kun olemme tasapainossa, meillä ei ole tarvetta tehdä toisille pahaa.”

Hannelesta on ihanaa tuntea ympärillä olevan luonnon vahva elinvoima. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Hiljaisuus tuo harmoniaa

Kun pojat kasvoivat, Hannele alkoi miettiä, mitä tekisi työkseen. Väitöskirjan jälkeen häntä ei enää haluttu palkata kouluihin opettamaan, ja paikat olivat kiven alla myös yliopistossa. Katsellessaan punaista tupaa ja sadan hehtaarin metsää hän sai idean perustaa Nukula-nimisen matkailuyrityksen. Vieraat pääsevät yöpymään tai kokoustamaan erämaaluonnon keskellä.

”Meillä on paljon tilaa, ja halusin tarjota elvyttävän ympäristön myös muille. Mitä syvemmin löydämme yhteyden luontoon, sitä enemmän harmoniaa elämäämme tulee.”

Keväällä, kun ilmat alkavat lämmetä, Hannele kävelee melkein joka päivä vajaan kilometrin päähän Päijänteen rantaan. Rannan suuret kivet ovat kuin luotu aitiopaikoiksi kuuntelemaan luonnon syvää hiljaisuutta. Usein hän myös lämmittää rantasaunan ja pulahtaa järveen vilvoittelemaan. Rantaa ympäröivät kuuset tarjoavat suojaansa, jossakin saattaa kukkua käki.

”Hiljaisuudessa olen onnellinen. Olen oma itseni, ja koko elämän mittasuhteet asettuvat paikoilleen.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 6/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti