Helvi, 89, yllättyi katsoessaan sota-ajan valokuvaa lehdestä: ”Etualalla näkyvä nuori nainen olen minä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Minulta 
meinasi aika loppua kesken, kun piti 
kirjoittaa 
ylioppilasaine vielä puhtaaksi”, Helvi Kiviniemi muistelee. © Laura Vesa
Seuran arkistosta: Kuvassa nuori nainen kerää papereita pommitetun yliopiston raunioista. Hän löysi oman ylioppilasaineensa. Mitä siinä luki?

Vuoden 2014 alussa Helvi Kiviniemi, 89, luki Seuraa ja jäi tuijottamaan yhtä kuvaa. Kuva oli Helsingin vuoden 1944 tuhopommituksista kertovan jutun yhteydessä.

Siinä joukko ihmisiä kerää turvaan kirjoja ja muuta irtaimistoa Helsingin yliopiston päärakennuksesta, joka on osin palanut ja tuhoutunut pommituksessa.

Nyt Kiviniemi antaa sormiensa kulkea kuvan yli.

”Etualalla näkyvä nuori nainen olen minä. Kasvoni näkyvät vain osittain, mutta kyllä minä muistan nuo vaatteeni. Lakki oli ajan muodin mukainen huopahattu, jota kiersi lammaskarvareunus, ja takissa oli isot pyöreät napit.”

Tovin hiljaisuus, sitten uteliaisuutta ruokkiva lause.

”Mutta se täydellinen yllätys, minkä minä yliopiston papereiden joukosta löysin… Se on ollut minulla siitä asti. Voin kohta näyttää… jos jaksatte odottaa.”

Sotilas ja matkalaukku

Helmikuussa 1944 nuori Helvi Kiviniemi, silloinen Järvenpää, opiskeli ensimmäistä lukuvuottaan Helsingin yliopistossa. Hän ei ollut käynyt pääkaupungissa ennen kuin juna oli tuonut hänet sinne eräänä alkusyksyn päivänä.

”Seisoin neuvottomana asemasillalla ison matkalaukkuni kanssa, kun eräs sotilas tuli kysymään, mihin neiti on menossa. Sanoin, että Kruununhakaan, osoitteeseen Rauhankatu 6, mutta etten tiedä, miten sinne pääsee. Sotilas otti laukkuni ja saattoi minut perille asti.”

Sotavuosina opiskelijat olivat pääosin tyttöjä, sillä nuoret miehet olivat rintamalla. Kainalosauvoilla kävelevät loukkaantuneet olivat tavallinen näky Helsingin katukuvassa.

”Kun en oikein tiennyt, mitä aineita opiskelisin, valitsin filosofian kuten kaatunut veljeni oli tehnyt. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, koska minulla oli veljen kirjat, niin lapsellinen minä olin. Myös kirjallisuus kiinnosti, olin kova lukemaan. Kuuntelin professori Rafael Koskimiehen luentoja.”

Rauhankadun opiskelijaboksi oli muutaman korttelin päässä yliopistosta Mariankadun kulmatalossa.

”Minulla oli oikein hyvä vuokraemäntä, neiti-ihminen Helmi Kokka, pankkivirkailija, inkeriläistä sukua. Hän asui vanhan isänsä kanssa. Minua ei haitannut, että asunto oli kuudennessa kerroksessa eikä talossa ollut hissiä. Minä olin nuori, jalka nousi vikkelästi.”

Neiti Kokka antoi alivuokralaiselle vapaalippuja teatteriin, kerran myös Ella Erosen lausuntailtaan.

”Minä kun kovasti tykkäsin näyttelemisestä, yritin matkia Erosta ja hauskuuttaa muita ihmisiä. Hän oli niin teatraalinen.”

Veli taistelulähettinä

Helvi Järvenpää oli ehtinyt saada kosketuksen sodan todellisuuteen jo koululaisena. Hänen vanhempi veljensä Ahti, taistelulähetti, oli haavoittunut talvisodassa jouluaattona 1939 Taipaleessa.

Vihollinen oli hyökännyt neljän divisoonan voimin. Kranaatinsiru oli katkaissut toisesta reidestä suuren valtimon. Ahti kuoli verenhukkaan.

Helvi Kiviniemi, silloin 15-vuotias, muistaa hyvin, kuinka veljen arkku tuotiin autolla heidän kotiinsa Kauhavalle.

”Arkku asetettiin avoimena tupaan, missä sanoimme jäähyväiset. Ahti oli tummine hiuksineen hyvin kaunis arkun valkoista sisustaa vasten. Äitini meni kammariin, tärisi kauttaaltaan. Hän oli synnyttänyt yhdeksän lasta, hänellä oli heikko sydän.”

Jo joulukuun alussa Kauhavalla oli pidetty ensimmäiset sankarihautajaiset. Kirkon alttarilla oli ollut kolme arkkua. Kesken siunauksen nimismies oli ilmoittanut, että nyt on ilmahälytys.

”Kirkko tyhjeni. Arkkujen luokse jäivät vain nimismies ja yhden sankarivainajan leski. Arkut saatettiin hautaan hämärän tultua.”

Hälytyssireeniin tottui

Nyt, opiskellessaan Helsingissä, nuori Helvi Järvenpää näki ympärillään sodan merkkejä.

Kun hän matkasi junalla kotilomalle Kauhavalle, istumaan ei mahtunut.

”Vaunut olivat täynnä väsyneitä sotilaita, jotka nukkuivat junan penkeillä, lattioilla, eteisissä ja jopa tavaroille varatuilla verkkohyllyillä.”

Helsingissä sota antoi merkkejä toisella tavalla.

”Usein olin juuri päässyt uneen, kun hälytyssireeni soi. Pommisuojassa joutui olemaan yleensä vain hetken, kun pääsi takaisin kotiin. Siihen tottui niin, ettei osannut oikein ottaa hälytyksiä tosissaan.”

Laverilla pommisuojassa

Kaikki muuttui helmikuun 6. päivän iltana 1944. Silloin Neuvostoliiton pommikoneet alkoivat tosissaan moukaroida Helsinkiä.

Illan ja yön aikana Helsingin taivaalla lensi yli 700 viholliskonetta. Taloja paloi, ihmisiä kuoli ja vammautui.

Uusi kova ilmahyökkäys seurasi kymmenen päivää myöhemmin. Enää helsinkiläiset eivät seisseet paljaan taivaan alla katselemassa valonheittäjien ja valopommien ilotulitusta. Oli syytä hakeutua kiireesti pommisuojiin – joko yleisiin tai talojen omiin kellarisuojiin.

Pisin kauhun vaihe osui helmikuun 26. ja 27. päivän väliseen yöhön. Pommihyökkäys kesti yhtäjaksoisesti aamuun asti. Ilmatorjuntatykkien kranaatit räjähtelivät kuumina punaisina pisteinä. Helsingin ilmatorjunta ampui 11 tunnin aikana yli 14 000 kertaa.

Ihmiset saivat poistua pommisuojista vasta puoli kuudelta aamulla. Helvi oli ollut Rauhankatu 6:n paaluilla tuetussa kellarissa ja yrittänyt nukkua lavereilla, mutta ei ollut saanut unta. Pommituksen jyske oli pitänyt hereillä.

Vielä ei tiedetty, mitä oli tapahtunut vain puolen kilometrin päässä Senaatintorin reunalla.

Kuivumaan lämpöputkille

Yliopiston päärakennukseen oli osunut ensin räjähdys- ja sitten palopommeja. Liekit tanssivat tunnista toiseen heiketen ja voimistuen. Tulipalo vaalensi yötaivaan.

”Kun lähdin aamulla katsomaan, mitä yöllä oli tapahtunut, lasinsirpaleet rouskuivat monojeni alla. Pomminsirpaleet olivat iskeneet isoja koloja Snellmanin patsaaseen Suomen Pankin edessä. Savun haju tuntui voimakkaana.”

Senaatintorin reunalla Helvi jäi tuijottamaan sanattomana eteensä. Osa yliopiston julkisivusta tuntui romahtaneen alas. Hän kiiruhti lähemmäs. Yliopiston edessä oli paljon ihmisiä, jotka kantoivat tavaroita rakennuksesta kadulle.

”Minuakin pyydettiin auttamaan. Kaikkialla oli arvokkaita kirjoja, vanhoja Raamattuja, Aleksis Kiven ja muiden klassikoiden ensipainoksia. Kirjat olivat kostuneet sammutusvedestä. Me kannoimme kirjat yliopiston pannuhuoneeseen ja laitoimme ne avonaisina lämpöputkien päälle kuivumaan.”

Wäinö Aaltosen veistos Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden oli vaurioitunut pahoin, kun sen marmoriin imeytynyt sammutusvesi oli jäätynyt.

”Se järkytti minua. Veistoksen nuorukainen oli niin kaunis.”

Helvi Kiviniemi kävi myös yliopiston sisäpihalla, missä hän näki itseään korkeamman kasan asiapapereita ja kirjekuoria.

”Osa kuorista oli valunut alaspäin. Niissä oli edellisvuoden ylioppilaskirjoitusten papereita. Yhdessä isossa kuoressa luki: Kauhavan keskikoulu ja lukio, äidinkieli. Säpsähdin. Minä oli kirjoittanut siitä koulusta ylioppilaaksi. Avasin kuoren, löysin sieltä oman ylioppilasaineeni ja otin sen. Hetken aikaa ajattelin, olinko tehnyt rikoksen.”

Omatunto ei kuitenkaan kauan kolkuttanut.

Isänmaallisia aineita

Helvi Kiviniemi on säilyttänyt ylioppilasaineensa näihin päiviin asti. Välillä se on ollut siellä, välillä täällä, mutta tallessa kyllä aina.

Nähtyään kuvansa Seuran jutussa Helvi Kiviniemi etsi ainetta joka paikasta. Hän penkoi kaapit, komerot ja laatikot, löysi viimein.

Kauniilla käsialalla kirjoitettuja sivuja on lähes kuusitoista. Viimeisellä sivulla on arvosana: 9 1/2. Ja vaatimattomasti lyijykynällä merkittynä: laudatur.

”Muistan hyvin, kuinka kello lähestyi kolmea, jolloin kirjoitusaika päättyi. Valvova opettaja seisoi vieressäni ja hoki: ’Aika loppuu, aika loppuu, etkö sinä Helvi voisi kirjoittaa hieman nopeammin.’ Aine oli pitkä ja puhtaaksikirjoitus vei aikaa. Taisin hädissäni lyhennellä sitä hieman lopusta, mutta käsiala säilyi ehjänä.”

Aloitussivun otsikkona on Jos saisin määrätä Suomen rajat. Ja perässä huutomerkki ikään kuin korostamassa, mistä rajoista oli kyse. Olihan Suomi talvisodan rauhassa menettänyt kymmenesosan pinta-alastaan – Viipuri oli mennyt, mennyt koko Karjalan kannas.

”Opettajani sanoi, että aine olisi ollut puhdas kymppi, jos olisin kirjoittanut myös maamme länsi- enkä vain itärajasta. Aineiden sisällöt olivat tuolloin usein hyvin isänmaallisia, se oli ajan henki.”

Silmät poimivat lauseen sieltä, toisen täältä.

Sinnekö jäävät rajan taakse Taipaleen rannat, jossa oma veljenikin kaatui? Rajan taakseko joutui kaunis Viipuri, jossa juuri edellisenä kesänä kävin?

Missä veli on?

Viitisen kuukautta yliopiston tuhon jälkeen tuli uusi kuolonviesti. Helvi Kiviniemen toinen veli Jouko oli kaatunut kesäkuun 1944 rajuissa perääntymistaisteluissa Karjalan kannaksella. Eräs sotakaveri oli kantanut häntä jonkin matkaa mutta jättänyt veljen lopulta nojaamaan kiveä vasten.

”Olin jostain syystä ollut kovin levoton ja lähettänyt hänelle hädissäni kolme kirjettä, muutaman päivän välein. En tiennyt, että häntä ei enää ollut. Kirjeet palautuivat takaisin avaamattomina.”

Helvi Kiviniemi näyttää kirjettä, jonka hän lähetti äidilleen lähes vuotta myöhemmin. Veljen lopullisesta kohtalosta ei ollut vielä silloinkaan saatu varmaa tietoa. Kuollut, vanki, kadonnut – palaa kenties vielä takaisin.

Kirjeessä Helvi kuvaili äidille unensa:

Veli tulee häntä vastaan maantiellä. Hän pyytää Joukoa tulemaan kotiin ja tarttuu tätä kädestä, mutta veli riuhtaisee itsensä irti ja huutaa lujaa: Voi, rukoilkaa hyvät ihmiset niin kauan kuin teillä on aikaa!

Ääni on kova ja hätäinen.

Helvi on hetken nukkuvinaan. Sitten veli hän on taas hänen edessään sotilaspuvussa ja huutaa uudelleen: Rukoilkaa niin kauan kuin teillä on aikaa rukoilla!

Unessa Helvi peittää korvansa kädellään, yrittää olla kuulematta ja kysyy: Miksi et sitten itse rukoile?

Veli ikään kuin torjuu kysymyksen. Helville jää tunne, että veli haluaisi sanoa hänen aikansa olevan ohitse ja että muiden on rukoiltava hänenkin puolestaan.

”Kirjoitin äidille, että tiedät, miten häjynä olen aina ollut taikauskoa vastaan, mutta näin elävää unta en ole koskaan nähnyt.”

Kolme hautaa

Joukon ruumista ei koskaan löydetty. Neljä vuotta myöhemmin hänet siunattiin haudan lepoon kentälle jääneenä.

Ahti ja Jouko Järvenpään hautakivet ovat lähellä toisiaan Kauhavan kirkkomaalla. Kaukana ei ole myöskään Helvi Kiviniemen siskon lentäjämiehen hautakivi.

Kymmenen konetta oli lähtenyt pommituslennolle, yhdeksän palasi. Tuntolevy löytyi myöhemmin, luut lähetettiin kotiseudun multiin.

”Ne mahtuivat pieneen laatikkoon, vauvan arkun kokoiseen”, Helvi Kiviniemi sanoo.

Hänen ylioppilasaineessaan lukee:

Enkö todella ollut ennen nähnyt, että veri on sen (rajan) punannut – että jokainen humiseva honka, jokainen naavainen kuusivanhus, joka aikaa uhmaten seisoi linjan tällä puolella, oli ostettu lunnain, joita ei voida laskea?

 

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 7/2014.

X