Hulluutta vastaan: tutkija Markku Salo ihmettelee, miksi mielenterveyspalvelut ajautuivat suuryritysten valtaan

Mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat ajautuneet suuryritysten valtaan, ja niille on käynyt yhtä kurjasti kuin vanhuspalveluille. Näin kertovat alan työntekijät tutkija Markku Salon uudessa teoksessa Hullut mielenterveysmarkkinat.

Salo puolustaa työntekijöitä, jotka tekevät raskasta hoivatyötä säästöpaineiden puristuksessa. Koulutettujen osaajien aika hupenee esimerkiksi siivoustöihin eikä riitä ihmisten kohtaamiseen ja keskusteluun.

Toisaalta Salo korostaa sitä, että hoitoalalla jokaisen yksittäisen työntekijän kuuluu kantaa harteillaan vastuuta.

”Ihmistä, joka kärsii ja kokee hätää, ei saa jättää yksin. Jollain tavalla apu pitää välittömästi järjestää.”

Avun epäämisen järkyttäviä seurauksia ovat esimerkiksi itsemurhat. Liian moni nuori myös joutuu sairauseläkkeelle vain siksi, ettei saa mielenterveysongelmiin ajoissa riittävän tehokasta apua.

Onko väistämätöntä, että heikossa asemassa olevien kärsimys lisääntyy säästöpolitiikan seurauksena?

Ongelmaan on ratkaisu

Markku Salo on kokenut tutkija, mutta mielenterveysmarkkinoista kirjoittaminen oli hänelle niin raskasta, että hän joutui keskeyttämään työn kahdesti.

Hänestä ei olisi tuntunut oikealta kirjoittaa sellaista kirjaa, joka vain saarnaisi markkinoita vastaan. Hän korostaa, ettei halua demonisoida Attendon, Mehiläisen tai Esperi Caren kaltaisia suuryrityksiä.

Käytäntö ja tutkimus ovat kuitenkin jo osoittaneet, että suuryritysten monopoliasema on merkittävästi kurjistanut palveluja. Siksi nyt pitäisi valtion ohjauksella varmistaa muidenkin tuottajien asema markkinoilla.

Salon ratkaisuehdotus on, että palveluntuottajat jaettaisiin palvelujen julkisessa tilaamisessa viiteen eri sarjaan: suuryritykset, keskisuuret yritykset, pienyritykset, julkinen palvelutuotanto sekä voittoa tavoittelemattomat yritykset, säätiöt ja yhdistykset.

Minkään ryhmän markkinaosuus ei saisi ylittää yhdelläkään sote-alueella kolmasosaa.

Suuryritykset kilpailisivat keskenään, omassa sarjassaan. Näin mielenterveys- ja päihdepalvelut välttyisivät vanhuspalvelujen kohtalolta.

Salon kuvaamat asumisen mielenterveysmarkkinat koskevat Suomessa noin 20 000:ta heikossa asemassa olevaa kuntoutujaa.

Kuuntelevatko päättäjät?

Markku Salo kokee olevansa etuoikeutettu saadessaan näköalapaikalta pohtia sitä, miten asioita voitaisiin tehdä Suomessa paremmin. Se on auttanut jaksamaan työntekoa vaikeiden aiheiden parissa.

On kuitenkin turhauttavaa, että päättäjät eivät kuuntele tutkijoita. Vuonna 2007 Salo kollegoineen julkaisi perusteellisen tutkimuksen, jonka mukaan yhdistysten ja säätiöiden asumispalvelut tuottivat ylivoimaisesti parhaita tuloksia mielenterveyskuntoutumisessa. Silti poliitikot jatkoivat markkinoiden vapauttamista niin, että palvelut ajautuivat suuryrityksille.

Salo muistuttaa, ettei mielenterveyspalvelujen laadusta kerro se, kuka tuottaa palvelut halvimmalla, vaan esimerkiksi se, auttavatko palvelut ihmisiä itsenäiseen elämään.

Nykyisin puhutaan aivan liikaa rahasta. Kustannustietoisuus on Salon mukaan tärkeää, mutta tervettä olisi, että asioita pohdittaisiin myös muista, esimerkiksi hyvinvoinnin ja ihmisarvon näkökulmista.

”Voidaan pohtia, että niin, emme ole huomioineet kustannuksia riittävästi, mutta entäs, kun tehtävämme on tuottaa hyvinvointia? Miten tuotamme sitä niin, että siihen menee vähemmän rahaa?”

Kuntoutuneita tarvitaan

Markku Salon mielestä ihmisellä on aina toivoa kuntoutua. Hän mainitsee esimerkkinä Päivi Rissasen, joka eli nuorena aikuisena mielisairaalassa pitkäaikaissairaiden vanhusten osastolla, mutta väitteli sitten tohtoriksi omista mielenterveysongelmistaan.

Yleensä tarvitaan yksi tai kaksi ammattilaista, jotka ehtivät pysähtyä ihmisen äärelle, ottavat hänet todesta ja uskovat häneen.

”Kun tulee sinuiksi syyllistymisen, häpeän ja epäonnistumisen kokemusten kanssa, ne voivat kääntyä voimavaraksi”, Salo pohtii.

Hänen mukaansa yhteiskunta oikeasti tarvitsee ihmisiä, jotka ymmärtävät ettei elämä lopu vakavaankaan sairastumiseen tai kriisiin. Olemme kuitenkin vasta oppimassa, että kokemusasiantuntemusta voidaan käyttää esimerkiksi palvelujen kehittämiseen.
Vaarana toki on se, että kuntoutujat laitostuvat eivätkä löydä yhteyksiä muihin kuin toisiin ”hyviin mielenterveysihmisiin”.

Oikeaan työelämään

Näkymätön muuri kuntoutumisen ja tavallisen elämän välillä voisi murtua, jos mielenterveys- ja päihdekuntoutujat pääsisivät mukaan oikeaan työelämään.

”Suomessa on työnnetty valtavasti ihmisiä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Toisaalta on hyvä, että ihmisillä on toimeentulo eli eläke, mutta samalla heiltä on viety osallistumismahdollisuudet.”

Salon mukaan Suomi oli takavuosina kiinnostunut kehittämään kuntoutujien sosiaalista yritystoimintaa.

Sen vuoksi hän on 25 vuoden ajan toiminut asiantuntijaoppaana suomalaisten mielenterveysalan asiantuntijoiden Italiaan suuntautuneilla ryhmämatkoilla.
Saapasmaassa oli onnistuttu kuntoutujien ottamisessa mukaan yhteiskuntaan. Mielenterveyskuntoutujien osuuskunta hoiti esimerkiksi hevostilaa Torinon kaupungin lähistöllä. Porukka vastasi yhdessä siitä, että työ tuli tehtyä.

”Jos voit jonakin päivänä huonommin, et osallistu”, Salo selittää periaatetta.
Systeemi ei koskaan oikein rantautunut Suomeen.

”Suomessa ei ole oivallettu, että ihmiset voivat osallistua työmarkkinoille ja saada kohtuullista toimeentuloa ilman tavallisen työelämän stressiä ja vaativuutta.”

Salon mukaan myös EU:n kilpailulainsäädäntö haittaa nykyään tämäntyyppisen yritystoiminnan järjestämistä.

Markku Salo on perehtynyt mielenterveysalaan paitsi Suomessa myös Italiassa. Hänen sosiologian väitöskirjansa käsitteli molempien maiden psykiatrisia uudistuksia. Pekka Nieminen / Otavamedia

Työntekijät ahtaalla

Tutkijaa huolettaa tällä hetkellä erityisesti se, miten mielenterveystyöntekijät jaksavat jatkuvien säästötoimien puristuksessa. Kilpailutuksiin perustuvassa työelämässä töitä on usein vain määräajaksi. Yövuorossa joutuu olemaan yksin, väkivallan uhka mielessä.

Miten kannatella ja tukea huonovointisia asiakkaita, jos itsekin sinnittelee äärirajoilla?

”Mielenterveystyöntekijöiden jos keiden työolot pitäisi järjestää sellaisiksi, että stressiä on mahdollisimman vähän.”

Muualtakin työelämästä kuuluu koko ajan enemmän uutisia uupumuksesta ja masennuksesta. Salon mukaan ihmisillä on liian vähän mahdollisuuksia päättää työhönsä liittyvistä asioista. Se väsyttää.

”Suomessa psyykenlääkkeitä käyttää 850 000 ihmistä. Paljonko määrä vähenisi, jos työntekijöiden viestit kuultaisiin?”

Työpahoinvoinnin syitä pitäisi Salon mukaan etsiä myös organisaatiosta ja työyhteisöstä, ei pelkästään yksilöistä.

Romahduksessa on usein kyse myös siitä, että ihmisellä on elämässään monta stressitekijää yhtä aikaa: työpaikan menetys, avioero, oma tai läheisen alkoholismi…

”Sitten ruvetaan antamaan psykiatrisia leimoja ja kirjoittamaan masennuslääkkeitä”, tutkija päivittelee.

Jutelkaa ystäville!

Jos vaikeat elämänkokemukset jäävät käsittelemättä, ihminen voi alkaa voida huonosti tietämättä, mihin huono olo liittyy.

Salo perää varhaista puuttumista ongelmiin. Ratkaisukeskeistä terapiaa pitäisi olla saatavilla nykyistä helpommin ja myös ilman mielenterveyden diagnoosia.

Avun hakemisen kynnystä pitäisi kaikkiaan madaltaa – mutta toisaalta joka vaivaan ei myöskään tarvita lääkäriä tai hoitojärjestelmää.

”Suomalaisten pitäisi oppia vähän enemmän jakamaan asioita ystäviensä ja naapureidensa kanssa. Erityisesti vaikeiden asioiden puheeksi ottamisessa on opeteltavaa.”

Tutkija uskoo, että suomalaisten alttius masennukselle juontuu historiasta. Meissä näkyvät yhä esimerkiksi sisällissodan ja 1950–70-lukujen suuren maassamuuton jäljet.

”Ihmiset joutuvat kantamaan psyykessään monenlaista kodittomuutta ja ristiriitaisuutta.”

Koska jatkuva sopeutuminen on ihmiselle rankkaa, sellaisia asioita, jotka toimivat hyvin, ei kannattaisi muuttaa. Nuoret ja keski-ikäiset hoitavat asioitaan mieluiten verkossa, mutta ei ole kohtuullista vaatia senioreilta samaa.

”Vanhuksille tuotetaan nyt mielenterveysongelmia vaatimalla heitä käyttämään pankkitunnuksia ja tekemään veroilmoitus netissä”, Salo varoittaa.