Isän Parkinsonin tauti innosti Iidaa kunnostamaan Mossen – perheen kulkupelin lapsuudesta: ”Jos saisimme yhdessä edes yhden autoreissun, se olisi jotain”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Iida Nalli
”Mosse on minulle rakas muisto lapsuudesta. En aio luopua siitä, vaikka saimme isän kanssa ajaa sillä kunnostuksen jälkeen vain kerran.” Iida Nalli sanoo. © Laura Vesa / Otavamedia
Parkinsonin tauti sotki isän unelman kunnostaa vanha Mosse eläkkeellä. Tytär Iida Nalli tarttui toimeen, koska halusi ilahduttaa isäänsä. Alkoi kilpajuoksu aikaa vastaan.

Isän kunto on romahtanut. Hän on allapäin sairaalassa eikä Parkinsonin taudista parannuta.

Näissä mietteissä Iida Nalli, 33, käveli sairaalasta kotiin elokuun alkupäivinä 2013.

Hänen mielessään poltti monta kipeää asiaa, kuten se, ettei isä ehkä enää pärjäisi kotona edes omaishoitajana toimivan äidin kanssa.

Isän omat ajatukset tuntuivat liikkuvan menneessä: vanhoissa autoissa, työvuosissa ja lapsuudessa.

Iida päätti tavalla tai toisella piristää isäänsä.

”Äkkiä muistin Mossen. Siitä isä puhui usein.”

Neuvostovenäläinen Moskvitsh Elite oli Iidan lapsuuden auto, jonka isä oli ajanut 1990-luvun alussa tuttavien latoon, koska ei ollut halunnut luopua siitä kokonaan. Perheautoksi oli hankittu uudempi ja kätevämpi, mutta isällä oli haave: eläkkeellä hän kunnostaisi Mossen ja ajelisi sillä.

”Tajusin, ettei isän toivomia leppoisia autoilupäiviä enää tulisi. Mutta jos saisimme yhdessä edes yhden autoreissun, se olisi jotain.”

Iida päätti ottaa selvää, vieläkö autolla voisi ajaa.

Tytär tarttui puhelimeensa ja tilasi seuraavaksi viikonlopuksi hinausauton.

Pölyinen kulkupeli

Ladon edessä kasvoi pitkä ruoho, jonka yli Iida tarpoi. Ovelle päästyään Iidan katse etsi Mossea. Miten pölyinen nurkassa nököttävä kulkupeli olikaan! Auton punaista väriä ei juuri pölyn ja ruosteen alta erottanut, eikä ikkunalaseista nähnyt läpi.

Iida huokasi silti helpottuneena: vaikka renkaat olivat tyhjentyneet, ne eivät olleet rikki, ja päällisin puolin auto näytti ehjältä.

Hän ei lannistunut, vaikka kuljettajan puolen ovi ei auennut. Päättäväisesti hän kampesi sisään apukuskin puolelta. Tyytyväisyys valtasi mielen: auto vaikutti ajokuntoiselta.

”Kyllä tästä auto tulee, ajattelin ja sanoin hinausauton kuljettajalle, että ryhdytään hommiin.”

Oikeasti Iidalla ei ollut mitään käsitystä peltien kunnostamisesta, hitsauksesta tai siitä, mistä uusia osia hankittaisiin.

Auto hinattiin hänen vanhempiensa autotalliin. Perheen kanssa sovittiin, että Iida saisi pitää auton, ja Iidan isosisko saisi vastaavasti vanhan liinavaatekaapin.

Iida ja isä

Iida ja hänen isänsä tutkivat Iidan lapsuuskodin pihassa Mossea keväällä 2016. Iida Nallin kotialbumi

Seuraavan talven Iida surffasi netissä etsien autoon osia, muun muassa uusia ovia. Hän ilmoittautui venäjän kielen kurssille, jotta ymmärtäisi venäjäksi kirjoitetuista autonkorjausoppaista jotakin. Konkreettinen remontin aloittaminen jäi kuitenkin odottamaan aikaansa.

Samaan aikaan isän kunto koheni ja hän pääsi takaisin kotiin.

Kun isä näki kotinsa autotallissa Mossen, hänen kasvoilleen levisi hymy.

Iida avasi konepellin varovasti. Isä pystyi vielä seisomaan omilla jaloillaan ja autoon nojaten hän opasti tyttärelleen, mitä autolle pitäisi tehdä: ainakin virranjakajan johdot täytyisi tarkistaa ja jarrut kunnostaa.

Tammikuussa 2016 pitkän sairaalajakson jälkeen isä joutui kuitenkin hoivakotiin, sillä hänen jalkansa kantoivat huonosti ja hän tarvitsi ympärivuorokautista hoivaa.

Kilpajuoksu aikaa vastaan

Keväällä 2016 Iida uupui omassa työssään. Hän jäi lähihoitajan työstään ensin pitkälle sairauslomalle ja päätti lopulta irtisanoutua.

Aluksi päivät menivät sohvanpohjalla, mutta kun pahin tilanne oli ohi, Iida muisti vanhempiensa pihalla ruususen unta nukkuvan Mossen.

Auto hinattiin Iidan ja hänen miehensä kotipihaan. Isän hoitokodin kohdalla vauhtia hidastettiin.

”Isäni vilkutti ikkunasta äidin ja hoitajien kanssa, kun ajoimme hinausautolla ohi. Se oli tunteikas hetki ja päätin, etten anna periksi, ennen kuin olemme päässeet isän kanssa ajelulle. Samalla sain hyvän syyn nousta aamuisin sängystä ylös.”

Kotipihassaan Iida pukeutui suojapukuun. Ensimmäiseksi hän pesi auton perusteellisesti ulkoa. Sen jälkeen hän keräsi Mossen sisältä kaikki vuosien saatossa sinne kertyneet roskat. Penkkien muttereihin ja renkaiden pultteihin hän huljutti monitoimiöljyä.

”Minusta tuntui, että kaikki mihin autossa koskin, lahosi käsiini. Aloin ymmärtää, etten pystyisi tekemään kaikkea itse, vaan tarvitsin ammattilaisten apua. Samaan aikaan isän kunto heikkeni, ja tunsin kuin olisin käynyt kilpajuoksua ajan kanssa.”

Auton tekniikka osoittautui toimivaksi, mutta etenkin hitsaus- ja peltityötä oli paljon.
Verkkokauppojen kautta hän löysi Venäjältä kontakteja, joiden avulla sai hankituksi Mosseen uudet puskurit ja ovet. Ovet tulivat Matkahuoltoon yksitellen. Ikkunat niihin siirrettiin vanhoista ovista.

Kunnostusurakan aikana Iidalle selvisi sekin, että vuosimallia 1980 oleva idän ihme oli rakennettu Moskovan tehtaalla, mutta sen oli koonnut Konela ns. Suomi-autoksi.

”Konelan maahantuomat Mosset ovat vähän parempia kuin Neuvostoliittoon tehdyt autot, sillä niihin käytettiin ykköslaatuisia osia.”

Lopulta autoprojekti osoittautui paljon kuviteltua kalliimmaksi. Isä oli antanut tyttärelleen yhden ohjeen: talouttaan ei saisi sotkea Mossen takia.

”Olen pitänyt tarkkaa kirjaa kaikista menoista, ja loppusumma on tuhansia. Lopullista summaa en ole sanonut edes perheelleni, sillä tämän projektin merkitystä ei voi laskea rahassa.”

Iidan Mosse

Iidan Mosse sai huhtikuussa saman rekisterinumeron, joka autossa oli Iidan lapsuudessa. Auton väri ei ole alkuperäinen, vaan sama punainen, joksi isä auton aikanaan maalautti. Laura Vesa / Otavamedia

Iso vaihde päälle

Isän kunto romahti tämän vuoden tammikuussa. Auto oli maalaamossa, kun hoitokodista soitettiin keskellä yötä. Jo puhelimen soidessa Iida arvasi, että kyse on isästä.

Veisikö viikatemies tänä yönä voiton, Iida ajatteli, kun puki rivakasti vaatteet päälleen ja lähti kohti hoitokotia.

Kun hän 15 minuuttia myöhemmin avasi isänsä huoneen oven, sisko ja äiti olivat jo paikalla. Molemmat itkivät: He valmistautuivat jäähyväisiin. Isä oli tajuton ja hänellä oli hengityskatkoksia.

”Jollakin käsittämättömällä tavalla isä vielä virkosi. Päätin laittaa ison vaihteen silmään auton kanssa ja otin päämääräksi vapun. Silloin ajelisin isän kanssa, vaikka mikä olisi.”

Myös Idan isosisko ja äiti tulivat mukaan Mosse-talkoisiin. Erityisesti ompelija-äidistä oli iso apu penkkien irrottamisessa, nahkaosien pesussa, ratkenneiden saumojen korjauksessa ja kaiken saamisessa takaisin paikoilleen.

”Oli aikamoinen urakka hinkata pesuhuoneessa päällisistä 27 vuoden aikana kertyneet liat.”

Autoa kunnostaessaan äiti ja Iida muistelivat yhdessä auton kanssa koettuja hetkiä.

Äidistä auto oli ollut aina hankala: ohjauspyörä oli ollut kankea, ja kun auto toisinaan jätti tienvarteen, sitä oli pitänyt työntää vauhtiin milloin minkäkin ojan penkalta. Joskus isä olikin vitsaillut, että Mosse on kilohinnaltaan varmasti maailman halvin perheauto.

Lapsena Iidasta oli tuntunut nololta istua isosiskon koulumatkoilla takapenkillä: Mosse oli paljon vanhemman näköinen kuin useimmilla muilla perheillä. Nykyisin autossa on Iidasta menneen ajan viehätystä.

Viime huhtikuun lopussa Iida vei auton katsastukseen. Hän oli varautunut vikalistaan, mutta oli lentää ilosta takamukselleen, kun auto meni katsastuksesta läpi. Vappuajelusta isän kanssa tulisi sittenkin totta.

Vanha rekisterinumerokin oli vapaana, ja kilvet laitettiin tilaukseen.

”Joissakin kohdissa oikaisin, koska tiesin, että aika loppuu muuten kesken. Esimerkiksi katon verhoukset teippasin kattoon kiinni. Ne ehtii korjata myöhemmin.”

Iidan mies lupautui vappuajelulle kuljettajaksi.

”Minulle Mosse vielä nikottelee. Aika usein tukehdutan auton antamalla sille liikaa ryyppyä, koska en ole ennen käyttänyt käsikäyttöistä ryyppyä.”

Vappupäivänä koko perhe kokoontui isän hoitokotiin. Päivä oli isälle yllätys, eikä hän tiennyt etukäteen, mitä tuleman pitää.

Iida, sisko, äiti ja isä

Iidan sisko ja äiti auttoivat isän viimeiselle kierrokselle Mossella vappuna 2019. Iida Nallin kotialbumi

Iidan äiti ja isosisko toivat isän pyörätuolilla aivan auton viereen ja isosisko siirsi puoliksi sylissään isän autoon hanttimiehen paikalle. Äiti valokuvasi. Iida istui takapenkille.

Kolmikko kiersi autolla kaikki isälle tärkeät paikat: reitti kulki esimerkiksi Iidan lapsuudenkodin ohi.

Ulkona satoi vettä. Mossen takapenkillä Iida kaivoi taskustaan rypistyneen nenäliinan ja pyyhki sillä kyyneleitä silmäkulmistaan.

Isän puheesta ei saanut enää kunnolla selvää, mutta Iida oli huomannut, miten isän käsi liikkui. Aina kun hänen miehensä vaihtoi vaihdekepillä vaihdetta, isän käsi teki saman liikkeen. Välillä isä nauroi hervottomasti, välillä hän vakavoitui ja katseli kunnostetun ajopelin sisätiloja tarkasti. Ei ollut epäilystäkään, etteikö isä tunnistanut autoa perheen Mosseksi.

27 päivää ajelun jälkeen Iidan isä kuoli. Perhe oli koolla isän sängyn vieressä viimeisten henkäysten aikaan. Iida kuiskasi isälleen: ”Kiitos, kun jaksoit odottaa, että sain projektini valmiiksi.”

”Nyt kun isän kuolemasta on pari kuukautta, ymmärrän, että Mossen kunnostaminen oli luopumistyöni isästä.”

Mosse muistuttaa Iidalle omiin unelmiin uskomisen merkityksestä. Vaikka haave olisi muiden mielestä epätoivoinen, voi sen toteuttaa, kun on tarpeeksi motivoitunut ja uskoo asiaan itse.

”Jos olisin kuunnellut epäilijöiden kommentteja autoprojektin epätoivoisuudesta, olisin tuskin koskaan saanut sitä takaisin ajokuntoon.”

Iida ei aio luopua ensimmäisestä omasta autostaan, vaikka ajelut isän kanssa jäivät yhteen kertaan. Hänelle Mosse on muistutus hetken ainutkertaisuudesta.

”Ennen suunnittelin elämää pitkälle tulevaisuuteen, nykyään tartun hanakammin tähän hetkeen. Meistä kukaan ei tiedä, saako haaveilemiaan leppoisia eläkepäiviä tai mitä tapahtuu vuoden tai viikon päästä. Arvokkainta on tämä hetki. Unelmiin kannattaa tarttua nyt.”

X