Naurun yhdistämät ystävykset Hanna Kananen ja Marjo Soini: ”Rikomme yhdessä rajoja”

Kuvauksen ehtona oli, että siinä esiinnytään mallinuken kera alushousuja lukuun ottamatta alasti. Hanna Kananen, 37, tiesi heti ilmoituksen nähtyään haluavansa mukaan, sillä Älä mahdu muottiin -projektin sanoma oli hänelle tärkeä. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa vääränlainen.

Hanna arveli, että hänen ystävänsä Marjo Soini, 50, lähtisi kuvaukseen hänen kanssaan.

”Ennen kuin ehdin ehdottaa kuvausta, Marjolta tuli jo sitä koskeva viesti”, kertoo Hanna.

Näin oli käynyt ennenkin.

Marjo ja Hanna ovat kannustaneet toisiaan elämään rohkeasti ja tekemään omaa hyvinvointia edistäviä ratkaisuja.

He ovat murtautuneet ulos perinteisistä muoteista.

Nykyään he osaavat jo katsoa itseään peilistä hyväksyvin silmin.

Silti murrettavaa riittää yhä.

Naurun yhdistämät ystävykset

Perheillä oli vierekkäiset vaunupaikat Kesäniemen leirintäalueella Vehmaalla kesällä 2007. Marjolla oli tuolloin 10-vuotias poika sekä noin 5- ja 3-vuotiaat tytöt, Hannalla 3-vuotias poika ja noin 1-vuotias tyttö. Lasten leikkipaikalla jutustelu alkoi luonnostaan.

Hanna: Trampoliinilla hyppi pikkuinen, tummahiuksinen tyttö, jolla oli lautasen kokoiset ruskeat silmät. Kysyin häneltä, että kuka hän on. Hän vastasi: pölypunkki. Hän oli Marjon tytär.

Marjo: Nauroimme yhdessä. Huumorintajumme kohtasivat, ja siitä tuli olennainen osa ystävyyttämme.

Marjon tavoite on opiskella psykoterapeutiksi. Hanna on hänelle silti puhtaasti ystävä. ”Ystävyyssuhde ei ole hoitosuhde, vaikka se onkin terapeuttinen.” © Suvi Elo

Hanna: Marjo oli aluksi hieman varautunut. Silti hän vaikutti omalla tavallaan rennolta tyypiltä, jolla on jalat maassa.

Marjo: Hanna oli puolestaan ihanan avoin ja puhelias.

Hanna: Tapasimme leirintäalueella jokaisena viikonloppuna. Meistä tuli myös facebook-kaverit. Lopulta vaihdoimme puhelinnumeroita.

Marjo: Sitten rupesimme molemmat tekemään eroa puolisoistamme.

Toistensa tukijat

Hanna Kananen oli eronnut poikansa isästä muutama vuosi ennen Marjoon tutustumista. Liitto tyttären isän kanssa kariutui vuonna 2008. Kummassakin erossa oli ongelmansa.

Marjo Soini koki liitossaan lähisuhdeväkivaltaa ja oli suunnitellut eroa jo pitkään. Tammikuussa 2009 hän muutti lastensa kanssa ensin turvakotiin ja sieltä omaan asuntoon.

Hanna: Olemme tarvinneet toisiamme eniten nimenomaan erovaiheissa. Marjolle oli helppo puhua, koska tiesin, että hän on menossa kovaa vauhtia samaan tilanteeseen. Toisen eron aikaan olin asunut Turussa vasta vähän aikaa, joten hänen lisäkseen minulla ei ollut siellä turvaverkkoa.

Marjo: Oma eroni oli todella vaikea. Sen ja siihen johtaneiden tapahtu­mien jälkiä korjataan yhä. Ystävän tuki oli silloin kantava voima. Hanna oli läsnä aina, kun halusin jutella. Sain häneltä tärkeää vertaistukea ja keskusteluapua.

Hanna: Marjo kertoi tilanteesta, joten minun ei tarvinnut miettiä hänen käytöksensä syitä. Hän oli pelokas, sillä pahimmassa vaiheessa oli mahdollista, että mitä vain voi tapahtua.

Marjo: Pelko lamauttaa. Ja kun väkivaltaan tottuu, siitä tulee normaalia. Havahduin vasta, kun lapset alkoivat oireilla. Tilanteesta tiesivät silti vain läheisimmät ystävät, sillä 60-luvulla syntyneenä jatkoin puhumattomuuden kulttuuria. Kuulin ensimmäisen kerran vertaiskokemuksia, kun kouluttauduin kokemusasiantuntijaksi vuonna 2018. Se herätti. Oivalsin, kuinka paljon lähisuhdeväkivaltaa on, ja kuinka ensiarvoista vertaistuki on.

Hanna: Marjon kanssa ei tarvitse miettiä, uskaltaako avata keskustelun jostain. Välillä tietysti jutellaan ihan yleisistäkin aiheista. Tärkeintä on tietää, että tarvittaessa toinen oikeasti kuuntelee.

Marjo: Tavatessamme syömme yleensä aina herkkuja. Kerran erojamme pohties­samme meni kokonainen omenapiirakka.

Mitä saan Hannalta? Marjo: © Suvi Elo

Myyttien murtajat

Naiset osallistuivat valokuvataitei­lija Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Älä mahdu muottiin -kuvaukseen Turussa syyskuussa 2019. Kuvauksen pyrkimyksenä oli, että kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa vääränlainen.

Marjo Soini oli osallistunut samanlaiseen kuvaukseen jo aiemmin. Potretin nähtyään Hanna kiinnostui asiasta ja Marjo esitti ajatuksen yhteisestä kaverikuvasta. Se jäi itämään, kunnes he näkivät projektin saapuvan kotikaupunkiinsa.

Hanna: En ole koskaan kokenut olevani ruusu. Siskokin sanoi usein, että olen kuin ryhävalas. Koulussa oli nättejä tyttöjä, joiden perässä pojat juoksivat. Jo silloin ajattelin, että en ole tavallaan mitään. Minulla ei ollut uusimman muodin mukaisia vaatteita. Vaikka ne olivat puhtaita ja ehjiä, niitä haukuttiin. Pikkuveljeä ei arvosteltu, koska hän oli poika. Naisten maailma on aika rujo. Naisten on aina pitänyt mahtua muotiin, johon en ole kokenut sopivani.

Marjo: En ole pitänyt itseäni koskaan hoikkana, mutta yläasteaikaisia valokuvia katsoessa totesin olleeni todella laiha. Olen tuntenut olevani isompi kuin olen.

#älämahdumuottiin -projektissa Hanna ja Marjo kuvattiin alasti mallinuken kanssa. Mallinukke symboloi epärealistisia paineita ja odotuksia, joille moni altistuu.  © Maria Grönroos, #älämahdumuottiin-projekti

Hanna: Jännitin Turun kuvausta, mutta tunne sen jälkeen oli vapauttava. Osallistujat saivat valita mieleisensä otoksen ja halusin ehdottomasti kuvan, jossa ongelmakohtana pitämäni vatsa näkyy selkeimmin. Jaoin kuvan facebookissa ja Kehomyytinmurtajat-ryhmässä. Sain valtavasti myönteistä palautetta, en ainuttakaan kielteistä.

Marjo: Minulla on kaksi teini-ikäistä tytärtä. He kommentoivat kuvani nähtyään: ’olisit voinut ajaa kainalokarvat’ ja ’kalsareissasi näkyy kokolappu’. Haluan heidänkin vuokseen tuoda tietoisuuteen sitä, ettei kenenkään tarvitse mahtua juuri siihen muotiin, johon kaikkia yritetään tunkea. Jokainen on hyvä juuri sellaisena kuin on.

”Hitto vie, olen sellainen kuin olen”

Hanna Kananen on viittä vaille lähihoitaja. Hän sairastaa masennusta ja on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2017 saakka.

Marjo Soini on siirtynyt töihin perhekuntoutukseen toimittuaan sitä ennen erityistarpeisten lasten ja nuorten parissa. Hän suorittaa parhaillaan psykologian opintoja tulevaisuuden tavoitteenaan psykoterapeutin opinnot.

Hanna: Olen kohdannut epäluuloja sairauteni vuoksi. Tämänhetkisen masennusjakson alkaessa tunsin, että hitto vie, olen sellainen kuin olen. En välitä, jos jollekin en kelpaa.

Hanna: Haluan myös kannustaa hakemaan apua, jos ei jaksa, ennen kuin on liian myöhäistä ja äärimmäisessä tapauksessa tekee itsemurhan tai tappaa lapsensa. Ei tarvitse pelätä leimautuvansa hulluksi.

Marjo: On järkyttävää, kuinka helposti ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun sosiaalisessa mediassa. Se nostaa avun hakemisen kynnystä. Sosiaalialan työntekijöilläkin on opittavaa. Eräs sosiaalityöntekijä kysyi minulta: ”Mitä teit, että miehesi hermostui?” Sellaisen jälkeen on vaikea pyytää apua uudelleen.

Mitä saan Marjolta? Hanna: Marjo avartaa maailmankuvaani. Aiemmin puin päälleni yleensä mustaa, mutta nyt voin pukea ylleni vaikka pinkit housut. © Suvi Elo

Heittäytyjät – ”Juttu jatkuu siitä mihin se jäi edellisellä kerralla”

Naisia yhdistää myös eläinrakkaus. Hannalla on neljä kissaa ja neljä koiraa (kaksi bullmasstiffia ja kaksi mopsia), Marjolla rescuekoira Espanjasta, pelastettuja kaneja ja liskoja sekä 9 kilpikonnaa.

Hanna: Meistä kumpikaan ei ole soittajatyyppi, joten pidämme yhteyttä sosiaalisen median sovellusten kautta. Viestittely saattaa jatkua tunteja tai vaikka koko päivän.

Marjo: Voi mennä muutama vuosi, ettemme näe kasvotusten. Kun jälleen kohtaamme, juttu jatkuu siitä mihin se jäi edellisellä kerralla.

”Pidämme yhteyttä sosiaalisen median sovellusten kautta. Viestittely saattaa jatkua vaikka koko päivän.”

Marjo: Tiedän, että Hanna lähtee kanssani tietyntyyppisiin tapahtumiin. Rikomme yhdessä rajoja.

”Olet antanut minulle ihan kaikkea”

Hanna Kananen ja Marjo Soini ovat osallistuneet yhdessä Pride-tapahtumiin, käyneet motoristikirkossa ja Apulannan keikalla.

Hanna: Yhteinen harrastus on niin ikään lukeminen. Viimeksi lainasin Marjolta Jonas Gardellin trilogian Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Ensin en kyennyt lukemaan sitä loppuun, mutta lopulta oli pakko hankkia kirjat omaan hyllyyn.

Marjo: Olen opiskellut akupunktiota ja äänimaljahoitoa. Olen kaikesta kiinnostunut ja innokas oppimaan uutta.

Hanna: Aikaisemmin olisin pitänyt monia asioita humpuukina, mutta nyt olen avoin kokeilemaan. Marjo avartaa maailmankuvaani. Hän sai minut ajattelemaan myös värien merkitystä. Aiemmin puin päälleni yleensä mustaa, mutta muutama vuosi sitten aloin käyttää värejä. Nyt voin pukea ylleni vaikka pinkit housut.

Marjo: Annoin siis sinulle värit.

Hanna: Olet antanut minulle ihan kaikkea. Olisi jäänyt niin paljon kokematta, ellen olisi tutustunut sinuun.

Marjo: Katsotaan, mitä keksimme, kun koronaepidemia hiipuu.

Hanna: Varmasti paljon.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/20.

Lue myös: Suomalaisnaisten Älä mahdu muottiin -taideprojekti vei kehopositiivisuuden sanomaa New Yorkiin – ”Amerikassa alastomuus on edelleen tabu”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti