Professori Teppo Kröger on huolissaan vanhusten laiminlyönneistä: ”Hoivaköyhyys on todellinen ja laaja yhteiskunnallinen ongelma”
Miten kotona asuvat vanhukset pärjäävät ja voivat? Professori Teppo Krögerin mielestä hoivaa tarvitsevat ikäihmiset saavat sitä yhä huonommin. Hoivaköyhyys heikentää ihmisen perusoikeuksia.
Professori Teppo Kröger on kollegoidensa kanssa puhunut hoivatyön ongelmista jo parikymmentä vuotta.
Vessassa käynti. Niin pieni ja arkinen asia ja silti Suomessa on suurehko joukko ikäihmisiä, joille tämä ei ole lainkaan itsestään selvää. He ovat ihmisiä, jotka eivät huonon kuntonsa takia pääse itse vessaan – eivätkä saa käymiseen riittävästi apua.
Eivät myöskään ruokailuun tai suihkussa käyntiin.
Tämän todisti vuoden takaisessa tutkimus: jopa 17 prosenttia hoivaa tarvitsevista yli 75-vuotiaista kotona asuvista ilmoitti, että he eivät saa tarpeeksi päivittäistä apua arjen pienissä ja välttämättömissä asioissa.
Tätä Suomen Akatemian Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikköä Jyväskylän yliopistossa johtava professori Teppo Kröger kutsuu hoivaköyhyydeksi.
Miten ja miksi hoivaköyhyys on todellinen ongelma, professori Teppo Kröger?
Yksikön tutkimuksissa hoivaköyhyys on jo ihan arkipäivää, ei todellakaan mikään uusi ilmiö.
”Me tutkijat ja hoiva-alan ihmiset olemme puhuneet näistä ongelmista viimeiset kaksikymmentä vuotta, ja oikeastaan viime vuonna alkoi herätä laajempi mielenkiinto vanhusten oloja kohtaan. Ja nämä laiminlyönnitkin, joista kirjoitetaan, ne ovat pelkkä oire. Varsinainen ongelma on tehostuksilla loppuunajettu, niukka palvelujärjestelmämme”, Teppo Kröger toteaa.
Niukkuutta siis jaetaan, tai ollaan jakamatta ja se vaikuttaa Krögerin mielestä jo ikääntyvien ihmisten perustarpeiden laiminlyönniltä.
”Hoivaköyhyys on todellinen ja aika laaja yhteiskunnallinen ongelma. Se ei koske vain vanhuksia, vaan meitä kaikkia, omaisia ja koko systeemiä, sillä se murentaa meidän käsitystämme siitä, että perustuslaissakin määrätään ihmisille oikeus heidän tarvitsemiinsa sosiaali- ja terveyspalveluihin.”
Ongelmat piilossa kotona
Hoivaköyhyyttä on Suomessa tutkittu ennen kaikkea kotona asuvien keskuudessa. Räikeät julkisuudessakin esitellyt esimerkit on yleensä kuultu laitoshoidosta, ei kotipalveluista.
”Kotona asuvien ongelmat ovat sellaisia, jotka jäävät usein viranomaisilta ja jopa omaisiltakin piiloon. On itse asiassa aika suuri joukko yksinasuvia, joiden tilanteesta kenelläkään ei tunnu olevan tietoa”, Teppo Kröger sanoo.
Ja sitten on vielä yleinen, melkeinpä maan tapa, eräänlainen eetos, että kyllä tässä itse pärjätään, ei tarvitse auttaa. Vaikka ei enää pärjätä. Siihen Kröger törmää jatkuvasti.
”Ikäihmiset herkästi silottelevat ongelmiaan, mutta kyllä myös meidän julkinen palvelujärjestelmämme käyttää tätä hyväkseen. Jos vaikkapa vanhus sanoo, että minä en laitokseen lähde, ei sitä mahdollisuutta välttämättä tarkemmin hänelle avata tai tehdä houkuttelevammaksi.”
Laitos paha – koti hyvä -ajattelumalli on Krögerin mielestä sellainen, johon kunnissakin herkästi tartutaan jo ihan siksi, että kotihoito on lähes poikkeuksetta edullisempaa kuin laitoshoito.
Teppo Kröger antaa esimerkin.
”Joitakin vuosia sitten luin jutun ikääntyneestä helsinkiläispariskunnasta. Toisella heistä oli jo muistisairaus ja toisella muita ongelmia. Sekä omaiset että kotihoidon väki oli sitä mieltä, että vanhukset olisi pitänyt saada ympärivuorokautiseen hoitoon. Kaupungin mielestä he eivät täyttäneet kriteereitä ja myös painottivat sitä, että pariskunta oli itse todennut, etteivät lähde mihinkään köyhäintaloon.”
Krögeriä huolestuttaa, kuinka tällaisia vanhojen ihmisten lausumia, joiden taustalla saattaa olla vuosikymmenten takaisia mielikuvia, ei haluta tarkemmin purkaa ja tarkistaa. Ajatellaan, että se on heidän tahtonsa.
”Vähän sen arvion jälkeen, että nämä vanhukset pärjäävät vielä kotona, heidän kodissaan syttyi tulipalo ja molemmat kuolivat.”
Norja hoidon kärjessä
Kotona asuu yhä vanhempaa väkeä – ja yhä enemmän. Suomessa yli 75-vuotiaista jo 95 prosenttia asuu omillaan.
”Meillä on ollut todella vahva projekti vähentää ympärivuorokautista hoitoa koko 2000-luvun alun. Samaan aikaan kotihoidon kattavuus ei ole yhtään kasvanut ja nykyään vielä kotihoidossa on paljon huonompikuntoisia ihmisiä kuin ennen.”
Mutta mitä sitten olisi tehtävä, etteivät ihmiset kärsisi kodeissaan hoidon puutteesta?
”Paikkoja pitäisi lisätä, niin laitospaikkoja kuin kotihoidon resursseja, eikä se tietysti ole halpaa. Julkisia varoja on rajattu määrä, mutta kyse ei kuitenkaan ole rahakirstun koosta, vaan rahojen jakamisesta ja arvovalinnoista.”
Krögerin mielestä rahoja on suomalaisessa vanhustenhuollossa jaettu hyvin eri tavoin muissa Pohjoismaissa. Ruotsissa on tosin tehty hyvin samanlaisia linjauksia kuin meillä, ja kotihoitoa on suosittu viime vuosikymmeninä.
”Ei Ruotsikaan ole mikään vanhusten kultamaa, mutta siellä kuitenkin palvelun käyttäjän asema on selvästi vahvempi. Hänen on mahdollisuus tehdä ratkaisuja, haluaako hän siirtyä ympärivuorokautiseen hoitoon. Palveluiden käyttäjä on siis keskiössä.”
Teppo Kröger muistuttaa, että hoiva-alalla työskentelystä tulee monelle ammattilaiselle mahdotonta, jos työtä ei pysty tekemään eettisesti kestävällä tavalla. Hanna-Kaisa Hämäläinen
Norja. Se on ehkä lähimpänä vanhustenhuollon parhaimmistoa, jos Krögerin olisi joku maa nimitettävä. Tanska oli sitä hänestä ennen, mutta nyt myös siellä on kotihoidossa työskentelevien työolosuhteet merkittävästä heikentyneet.
”Öljystään vaurasta Norjaa on tietysti hyvin vaikea verrata Suomeen, mutta on kiinnostavaa, ettei Norjassa ole kovinkaan paljon siirtetty palveluita yksityiselle sektorille, joten järjestelmä on yksinkertaisempi.”
Mutta selvää Krögerin mielestä on se, että kun Norjassa ei ole samanlaisia kustannuspaineita kuin vaikkapa Ruotsissa ja Suomessa, myös työhyvinvointi on aivan toisella tasolla.
”Norjassa henkilökuntaa ei hoiva-alalla ole tarvinnut vetää niin tiukalle kuin meillä Suomessa. Täällähän työtä vain tehostetaan ja tehostetaan niin, etteivät työntekijät pysy enää tahdissa.”
Hoitajat hupenevat
Eettinen kuorma. Se painaa Teppo Krögerin mielestä yhä enemmän suomalaisten hoivatyön ammattilaisten hartioita.
”Hoiva-alalla työskentelevällä on yleensä työn peruspohjana halu ja pyrkimys auttaa toisia. Jos se pohja romahtaa, kun työtä ei pysty tekemään eettisesti kestävällä tavalla, romahtaa työstä kaikki merkitys pois.”
Kröger on tutkimustyön lomassa huomannut, että vanhusten kanssa työskentelevien mahdollisuus vaikuttaa työhönsä on selvästi viime vuosina vähentynyt.
”Se juontaa tästä tehostamisen tarpeesta. Hoivatyöstä katoaa itsenäisyys ja siitä tulee vain suorite.”
Tämä näkyy huolestuttavasti myös alan vetovoimassa. Hoitajista on monin paikoin pulaa ja vaihtuvuus on suurta. Tutkimusten mukaan jopa yli kolmannes kokee nykyään, ettei pysty vastaamaan kunnolla asiakkaan tarpeisiin.
”Hoivaköyhyyden kannalta on erittäin surullista, etteivät vähenevät hoitajat jaksa työssä. Jopa 40 prosenttia kotihoidon henkilökunnasta on harkinnut vakavasti työnsä lopettamista. Lopettamista ajattelevien määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, mikä kertoo paljon kasvavista ongelmista”, Kröger toteaa.
Kunnissa on eroja: vanhuksilla varallisuus ja terveys vaikuttavat selvästi hoivaköyhyyteen
Vähenevät hoitajat, yhä huonokuntoisemmat kotona sinnittelevät vanhukset ja hupenevat julkiset varat. Näkeekö Kröger mitään hyvää ikääntyvien tulevaisuudessa?
”Täytyy sanoa, etteivät ainakaan tutkimustulokset nosta juuri mitään positiivista esiin. Ehkä ainoastaan se on myönteistä, että järjestelmä on kaikista riskeistä huolimatta pysynyt edelleen pystyssä.”
Vanhuspalveluissa on kuitenkin Krögerin mielestä suuria kunnallisia eroja, niin laitos- kuin kotihoidossa.
”Sinänsä erikoista, että erot eivät oikein tunnu selittyvän rahalla. Pienistä ja köyhistä kunnista saattaa löytyä todella korkeaa laatua, mutta niin myös suurista kaupungeista. Tästä on kuitenkin vielä vähän tutkimusta, joten mitään suuria johtopäätöksiä ei voi vetää.”
Kaikkialla silti raha vaikuttaa ennen kaikkea palveluiden laatuun – ja niihin käytettyyn aikaan.
”Kotihoidossa on asiakkaita, joiden luona käydään jopa viisi kertaa päivässä. Ja kotihoidosta on raportoitu, että yhden hoitajan työpäivään saattaa sisältyä jopa 27 käyntiä päivässä. Ne ovat silloin vain lyhyitä spurtteja asunnon läpi. Ennen kotipalvelu oli kokonaisvaltaista, keskusteltiin, juotiin kahvit. Nyt se on lähinnä sairaanhoidollista, annetaan lääkkeet ja hoidetaan haavat ja siirrytään seuraavaan osoitteen.”
Kröger ei usko, että konsepti kestää loputtomiin.
”Ja myös ikääntyvät ihmiset muuttuvat. Vanhukset alkavat hiljalleen olla sellaisia, jotka ovat tottuneet saamaan palvelua ja osaavat sitä myös vaatia.”
Entä kuinka vanhuustutkija on itse ajatellut viettää vanhuutensa?
”Enpä ole juuri miettinyt. Olen varmaan se tyypillinen tapaus, joka lykkää ratkaisuaan mahdollisimman pitkälle”, Kröger hymähtää.
Sinänsä hassua, sillä Kröger on aloittanut tutkimustyönsä vanhuuden parissa jo 27-vuotiaana, joten aikaa on ollut.
Vanhuksien pariin Kröger ikään kuin ajautui.
”Opiskelin alun perin sosiaalityöntekijäksi. Olin töissä pienessä kunnassa, jossa hoidettiin kaikki lastensuojelusta vanhusten asioihin.”
Sosiaalityöstä Kröger lähti vanhustutkimustyöhön ja sille tielle jäi. Tasa-arvon kysymys huolettaa häntä, oli kyse sitten mistä tahansa ikä- tai sosiaaliluokasta.
”Tutkimusten valossa näyttää erittäin huolestuttavalta, että vanhuksilla varallisuus ja terveys vaikuttavat selvästi hoivaköyhyyteen. Mitä syrjemmässä vanhus asuu, mitä köyhempi ja sairaampi hän on, sitä enemmän jää tarpeita täyttämättä. Tämä herättää kyllä paljon kysymyksiä siitä, että toimiiko hyvinvointivaltiomme enää vain yskien. Sen perusarvo kun on tasapuolisuus.”