Ritvan muistisairaus ja Shinichin heikentynyt terveys eivät katkaisseet kirjeenvaihdosta alkanutta 70 vuoden ystävyyttä, jota vaalii nyt jälkikasvu
Suomalaisen Ritvan ja japanilaisen Shinichin kirjeenvaihto alkoi Helsingin olympialaisista. Shinichin tyttärentytär Yukolle Ritvan tyttäret Eija ja Merja ovat läheisiä Suomen-tätejä.
Ritva Adeniuksen vuonna 1952 aloittama kirjeenvaihto on avannut jo kolmelle sukupolvelle oven toiseen kulttuuriin. Ritvan luona käymässä Shinichin tyttärentytär Yuko Uehara.
Ritva Adeniuksella, 85, on hyvä päivä. Kaikki on hetken kuin ennen vanhaan. Ennen kuin muistisairaus saapui arkeen. Ritva on tuttujen esineiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimä.
Tyttäret, yrittäjä Eija Adenius-Tiilikainen, 57, ja Jyväskylän kaupungin henkilöstön kehittämispäällikkö Merja Adenius-Jokivuori, 62, ovat hakeneet Ritvan muistikodista viettämään iltapäivää entisessä kodissaan Meri-Naantalissa.
Päivän nautintoja ovat lasi sauvignon blancia lohikeiton kera ja ison porukan puheensorina pöydän ääressä.
Tunnelmaa nostaa vieras Yokohamasta, lääketieteen opiskelija Yuko Uehara, 21. Lounaan jälkeen hän istahtaa Ritvan viereen selaamaan valokuva-albumeita. Ne ovat pulleina kuvista, jotka on napsittu Yukon sukulaisten Suomen-vierailuista.
Yukon perhe on ollut vuodesta 1952 lähtien iso osa Ritvan elämää. Hänen ystävyytensä Yukon isoisän kanssa alkoi sattumalta, mutta on lujittunut 70 vuodessa kolme sukupolvea yhdistäväksi siteeksi.
Adeniukset ovat oppineet, että japanilaisia koskettavat katoavaisuus ja hetkellisyys. Ne ovat nyt läsnä Meri-Naantalissa.
Kirjeenvaihto alkoi olympiavuonna
Alussa oli Ritva Malin ja Helsingin olympialaiset heinäkuussa 1952. Kisat olivat iso tapahtuma, idän ja lännen yhdistäjä.
Sitä ne olivat myös 14-vuotiaalle Ritvalle. Helsinkiläisen muurarin tytär oli päässyt kisatytöksi ja kulki hohtavalla olympiastadionilla jakamassa esitteitä pieni suikka päässä.
Ritva kohtasi stadionilla kolme urheilijanuorukaista Ishikawasta. Japanilaiset kertoivat samaan postimerkkikerhoon kuuluvan ystävänsä etsivän kirjeenvaihtokaveria ja antoivat Ritvalle Shinichi Okanon osoitteen.
Kahden kuukauden kuluttua kirjeen postittamisesta Ritva sai japanilaiselta puurasian, jossa oli pieniä koriste-esineitä. Takaseinästä erottuvat yhä japanilaiset kirjainmerkit ja teksti ”present to Miss Ritva Malin 29.9.1952”.
Shinichi oli 15-vuotias koululainen, joka himoitsi uusia postimerkkejä. Kieliä rakastavan Ritvan syy aloittaa kirjeenvaihto oli toinen. Hän halusi syventää englannin sanavarastoaan.
”Yes sir, that’s my home”, osallistuu Ritva yhtäkkiä keskusteluun.
Hän puhuu täydellistä englantia. Mutta kun virkkeistä tulee pitkiä, ajatus niiden takana sumenee ja puhe pikselöityy.
Ruuhkavuosia Suomessa ja Japanissa
Ritvan ja Shinichin kirjeenvaihto hyytyi 60-luvulla, kun kumpikin uppoutui opiskeluihinsa ja parisuhteisiinsa. Ritva meni naimisiin Jouko Adeniuksen kanssa ja Shinichi nai Akiyon. He saivat kolme lasta: Erikon, Naokin ja Katsukin.
Ritvan opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa jäivät kesken perheen perustamisen vuoksi. Tytär Merja syntyi vuonna 1961 ja Eija vuonna 1966.
Kirjeenvaihtokaveruksilla alkoivat ruuhkavuodet.
Shinichi oli opiskellut lääkäriksi ja perusti oman vastaanoton, jossa hän teki 12-tuntisia työpäiviä. Ritva työskenteli pankkivirkailijana Pohjoismaiden Yhdyspankissa, kunnes perhe muutti isän työpaikan vuoksi Turkuun.
Oltuaan viisi vuotta kotiäitinä Ritva aloitti Turun Sanomissa kielenkääntäjänä, myöhemmin toimittajana eri osastoilla.
1960-luvun lopulla kirjeet Suomen ja Japanin välillä alkoivat taas lentää. Samoihin aikoihin Shinichin kiinnostus Suomea kohtaan syveni.
Kirjeenvaihdon aloittaessaan hän tiesi Suomesta vain säveltäjä Jean Sibeliuksen. Myöhemmin hän oppi, että Suomi on tuhansien järvien maa, jonka luonto on puhdas.
Se oli koettava.
Sukiyaki-ateria ja vappuhulinaa Turussa
Vappuna 1976 Ritva tapasi Shinichin ensi kertaa, kun tämä lensi Tokiosta Helsinki-Vantaalle vaimonsa Akiyon kanssa. Vierailu alkoi shokkiefektillä.
”Meille halaus on ollut aina luonteva, joten rynnistimme halaamaan tulijoita”, Merja kertoo.
Japanilaisen etiketin mukaan sivistyneet ihmiset eivät juokse ja ryntäile. Mutta japanilaisten järkytys laantui pian suomalaisten lämpimässä rutistuksessa.
Siskokset saivat tuliaiseksi kasettinauhurin: kymmenvuotias Eija punaisen ja muovisen, 15-vuotias Merja mustalla nahalla verhoillun.
Ritva vei vieraansa Turun torille seuraamaan vappuhulinaa ja lounaalle Hamburger Börsiin. Sukulaisten mökillä grillattiin makkaraa, mutta saunomisen vieraat jättivät väliin.
Vieraat hämmästelivät, kuinka nuori tyttö käveli taajaman tienlaitaa aivan yksin, vaikka pimeä oli jo laskeutunut. Puheet Suomen turvallisuudesta näyttivät olevan totta.
Siskoksiin teki vaikutuksen aito sukiyaki-ateria, jonka vieraat halusivat tarjota. Shinichi ja Akiyo olivat lähettäneet Turkuun etukäteen laatikoita, joissa oli naudanlihaa lukuun ottamatta kaikki pataruokaa varten: kuivavihannekset, lasimaiset vermisellit, kulhot, syömäpuikot ja valtava wokkipannu.
”Se oli ihmeellistä”, Merja muistaa.
Kerta oli ensimmäinen, jolloin Adeniukset maistoivat japanilaista ruokaa. Turun ensimmäinen japanilainen ravintola Tokyo avattiin vasta 1990-luvulla.
Eksoottinen Japani huumasi aistit
Eija ja Merja lähtivät Ritvan kanssa ensimmäistä kertaa Japaniin vuonna 1980.
Tokion lentokentällä Shinichi ja hänen vaimonsa ryntäsivät halaamaan vieraita. He olivat huomanneet, että se tuntuu aika mukavalta.
Japani oli 19-vuotiaalle Merjalle ja 14-vuotiaalle Eijalle huikea kokemus.
”Aistimaailmassa oli niin paljon erilaista: äänet, tuoksut, valot… Ja kun 70-luvun nuorelle laitettiin eteen merisiiliä, se oli valtava elämys”, Merja kertoo.
Eijasta ruoka oli liian eksoottista.
”Muistan yhä rullan, joka oli täytetty valaanrasvalla. Mutta onneksi oli tempura ja Mäkkäri, pelastukseni.”
Ensimmäisellä Japanin-matkalla Adeniuksille tuli eniten väärinkäsityksiä. Ne versoivat erilaisesta kulttuurista ja siitä, että Okanot puhuivat englantia vain välttävästi. Monien asioiden oikea laita piti arvata.
Siskokset huomasivat, että japanilaiset eivät koskaan sano ei. He oppivat päättelemään mikroilmeistä, mitä mieltä Shinichin perhe todella oli.
”Mokasimme varmasti monta kertaa, mutta he ovat antoivat länkkäreille anteeksi”, Eija uskoo.
Merjalle jäi lämmin muisto perheen mummosta. Haruko osoitti arvostusta kaukaisia vieraita kohtaan pukemalla heidät kimonoihin vanhan etiketin mukaisesti.
Operaatio oli työläs. Haruko tarvitsi miniän apua muun muassa viisi metriä pitkän Obi-vyön kietomiseen vieraitten vyötäisille.
Muistisairaus muistutti elämän katoavaisuudesta
Ensimmäisen Japanin-matkan jälkeen Adeniusten side Okanoihin lujittui. Okanot pistäytyivät Suomessa usein, ja heistä tuli osa myös Eijan ja Merjan elämää.
Eijan aarteita ovat yhä vuonna 1984 tuliaiseksi saadut japanilaisen muusikko-näyttelijän Ryuichi Sakamoton ja Yellow Magic Orchestran kaksi LP-levyä.
Vuonna 1992 Ritvan aviomies kuoli äkillisesti vain 53-vuotiaana. Se oli japanilaisille ystäville järkytys, mutta asia, josta ei ollut sopivaa puhua heidän kulttuurissaan.
Surun hälvettyä vierailuita tehtiin yhä tiheämmin ja laajemmalla joukolla. Shinichin tytär Eriko teki jopa häämatkan Suomeen vuonna 2001. Seuraavana vuonna syntyi Yuko.
Kaiken katoavaisuus yltyi 2000-luvulla.
Ritva jäi ensin osa-aikaeläkkeelle ja sitten eläkkeelle. Vuonna 2007 hän sai tyttäriltä Japanin-lennot 70-vuotislahjaksi. Tyttäristä oli viimeinen hetki, kun äidin uskalsi lähettää reissuun yksin.
Matkalta syntyi vielä hauskoja muistoja, kuten sumopainin mestaruusottelu Okinawalla.
Ritva näki Shinichin viimeisen kerran vuonna 2018, kun vanha herra kävi vaimonsa Akiyon ja kolmen lapsenlapsen kanssa Suomessa.
Sen jälkeen Akiyon selkävaivat voimistuivat ja hän alkoi viettää pitkiä aikoja hoitokodissa.
Ritvalla oli jo oma diagnoosinsa.
Muistisairaus tuli hiipien
Vuonna 2014 tyttäret huomasivat, että Ritva ei ole entisensä. Kun hän oli Merjan perheen luona Jyväskylässä, hän kysyi yläkerrassa, missä teidän keittiö on.
”Se oli wake-up-call. Merja oli asunut 30 vuotta samassa asunnossa”, Eija sanoo.
Äidin lähellä asuva Eija oli jo tehnyt omat huomionsa. Äiti touhusi ja touhusi, mutta mitään ei tapahtunut.
”Koska systeri näki äitiä harvemmin, hän huomasi muutoksen paremmin.”
Muistisairaus oli tullut hiipien.
”Kun äiti sai diagnoosin vuonna 2015, moni vanha asia sai selityksen”, Merja sanoo.
Kaksi vuotta sitten Ritva sai paikan muistikodista. Hänen huoneensa seinällä on tietysti pala Japania: kankaalle kudottu taulu geishasta.
Tyttäret olivat toivoneet äidilleen erilaista vanhuutta.
”Älykäs, kielellisesti lahjakas, aikaansaava ja maailmasta kiinnostunut ihminen tuntuu menettävän niin paljon”, Merja pahoittelee.
Ystävyys kantaa sukupolvien yli
Elämä olisi voinut mennä niin, että Ritva olisi ollut viimeinen samurai. Hänen väistyttyään kukaan ei olisi pitänyt yhteyttä Japaniin. Side olisi kuihtunut.
Mutta tyttäret ottivat pitkän perinteen jatkaakseen.
”Siirto meille tapahtui puolivahingossa kun huomasimme, että yhteydenpito vain jäi Ritvalta”, Merja kertoo.
2010-luvun aikana Eija otti hoitaakseen käsinkirjoitettujen joulukorttien ja pienten pakettien lähettämisen Japaniin. Pian hän alkoi pitää yhteyttä myös juhlakausien ulkopuolella. Merjakin alkoi viestitellä aiempaa enemmän Yokohamaan.
Sielläkin valta vaihtui. Aktiivisimmat yhteydenpitäjät ovat nykyään Shinichin tytär Eriko ja esikoisensa Yuko. Kun Merjan ja Eijan lapset kävivät viime vuonna Japanissa, emäntänä hääri jo Yuko.
Yuko on tuonut ystävyyteen uuden tason. Hän on mutkaton nuori nainen, joka puhuu avoimesti myös elämän varjopuolista, kuten 86-vuotiaan Shinichin vaikeutuneista terveysongelmista.
Yukon seurassa suomalaiset ovat oppineet, ettei vierailuohjelman tarvitse olla ihmeellinen. Mustikassa käynti tai pulahdus kylmään veteen ennen saunaa ovat elämyksiä, joihin Yuko palaa usein.
”Olemme sulaneet toisiimme”
Kehityspsykologiksi opiskelleesta Merjasta ystävyys japanilaisten kanssa on arvokas näkövinkkeli toiseen kulttuuriin.
”Tällaiset ystävät ovat rikkaus. Meissä on paljon isoja eroja, mutta silti olemme pohjimmiltamme hyvin samanlaisia. Tunnen sielujen sympatiaa.”
Ritva osallistuu keskusteluun sohvalta lausahtamalla: ”Olemme sulaneet toisiimme.”
Japanilaisten kohteliaisuus ja rauhallinen pohjavire ovat saaneet Adeniuksen siskokset hiomaan käytöstään.
”Olemme tulleet tietoisemmiksi toimintatavoistamme ja oppineet, että kannattaa seurata tilanteita. Kohtaamisissa on ollut pakko säätää omaa käytöstään.”
Merjalle on kehittynyt herkkyys vaistota, mitä asioita ei kannata nostaa keskusteluun.
”Se ei ole keneltäkään pois tai anna kenellekään mitään, että sanoisin mielipiteeni.”
Eijan ja Merjan arjessa japanilaiset ja suomalaiset arvot sekä tavat mahtuvat rinnakkain.
”Väheksymättä toisen kulttuurin tapoja pidämme esillä myös omiamme, esimerkiksi halailua.”
Yuko ja muisto lumesta
Talvinen iltapäivä alkaa hämärtyä Meri-Naantalissa.
Teekupin tyhjennettyään Yuko avaa oven Ritva Adeniuksen rivitalokodin lumiselle pihalle. On ensimmäinen kerta, kun hän on Suomessa talvella.
Eija ja Merja tekevät hänelle seuraa ja alkavat puristella lumipalloja.
Ovenraosta virtaa viileää ilmaa olohuoneeseen ja päivän uuvuttama Ritva värähtää sohvalla.
”I’m freezing! Hitsi kun mun kädet on niin kylmät”, hän voihkaisee.
Kun hän oli juhannuksena käymässä vanhassa kodissaan, hän oli katsonut ympärilleen ja kysynyt: ”Olenko mä asunut täällä joskus?”
Pihalta kantautuu Yukon kirkas ääni, johon sekoittuvat hänen suomalaisten ”tätiensä” naurahdukset.
Märkää lunta on jo paakkuuntunut Yukon hiuksiin, ja hän pyytää siskoksia kuvaamaan itseään kännykkäkameralla.
Hetkessä lumi katoaa hiuksista. Se on vain muisto.
