Suru kertoo rakkaudesta – Liisa menetti kaksi aikuista lastaan: ”Vaikka se olisi loppuelämän prosessi, minun täytyy käydä se läpi”

Liisa Pakarinen menetti kaksi aikuista lastaan vain puolen vuoden välein. Hän oli varma, ettei selviäisi surusta. Vähitellen mieli taipui ajatukselle, että elämästä voi jopa nauttia, vaikka suru onkin läsnä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Liisa Pakarinen ei käytä sanaa kuollut. ”Minulla on edelleen kolme lasta. Kaksi heistä on taivaan kodissa enkeleinä ja yksi täällä maan päällä.”

Liisa Pakarinen menetti kaksi aikuista lastaan vain puolen vuoden välein. Hän oli varma, ettei selviäisi surusta. Vähitellen mieli taipui ajatukselle, että elämästä voi jopa nauttia, vaikka suru onkin läsnä.
Teksti:
Teksti Pirjo Kemppinen Kuvat Matias Honkamaa

Onko minulla oikeutta nauraa? Mieleen noussut kysymys hätkähdytti, kun varkautelainen Liisa Pakarinen huomasi nauttivansa teatterissa näkemästään komediasta. Ehkä hänen pitäisi vain surra?

Liisa menetti yllättäen vajaan puolen vuoden välein kaksi lastaan, tuolloin 33-vuotiaan Teemun ja 27-vuotiaan Idan, vuonna 2021. Hän tunsi pitkään, ettei ilo enää kuulu hänen elämäänsä. Hän oli myös varma, ettei koskaan selviäisi surustaan.

Enää hän ei ajattele niin.

”Elämää voi jatkaa ja joskus siitä jopa nauttia, vaikka suru onkin läsnä.”

Teemua ei enää ole

Lapset, Teemu, Ida ja nyt 22-vuotias Tiia ovat aina olleet Liisan elämän keskipiste.

”Vaikka lapset kasvoivat aikuisiksi, tavallaan elin heille.”

Teemun selkärankareuma todettiin ammattikouluaikana. Hän valmistui suurtalouskokiksi, mutta ei kyennyt tekemään töitä ja joutui työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kivut pahenivat, ja liikuntakyky heikkeni vuosi vuodelta. Yksin asuminen onnistui, koska Liisa, Ida ja Tiia avopuolisonsa Epan kanssa auttoivat, hoitivat ostokset ja apteekkiasiat ja siivosivat.

”Meillä on ollut aina läheiset välit.”

Kesäkuu vuonna 2021 oli Suomessa ennätyslämmin. Helle pahensi Teemun oireita, eikä hän saanut nukuttua. Häntä piinasi kipujen lisäksi jatkuva jano. Hän lähetti Liisalle öisin pitkiä viestejä, joissa purki pahaa oloaan. Liisa yritti turhaan saada Teemua lähtemään lääkäriin.

30. kesäkuuta Liisa vei Teemulle aamulla mehujäitä ja juotavaa jugurttia. Asunnon parvekkeen ovi oli raollaan, ja Liisa huolehti, pitäisikö se sulkea. Joku voisi kömpiä sisään Teemun nukkuessa. Pojan puhelinkin kannattaisi laittaa lataukseen.

Teemu kielsi hössöttämästä. Hän huolehtisi niistä itse.

Lähtiessään Liisa toisti samat sanat kuin aina: ”Äiti rakastaa sinua.”

Illalla Liisa kävi Teemun pihalla varmistamassa, että parvekkeen ovi oli kiinni. Seuraavana yönä Teemulta ei tullut viestejä. Se ei huolestuttanut Liisaa.

Ihanaa, nyt Teemu saa nukuttua univelkojaan, hän ajatteli.

Huoli heräsi puoliltapäivin, kun Teemusta ei vieläkään kuulunut mitään. Liisa lähti Tiian kanssa katsomaan, miten tämä voi. Tiia käveli sisään edeltä, ja Liisa kuuli sydäntä särkevän huudon.

”Silloin tiesin, ettei Teemua enää ole.”

Sairauskohtaukseen menehtynyt Teemu istui lepotuolissa.

”Hän oli siinä aivan kuin olisi nukkunut.”

Teemu syntyi vuonna 1988, Ida vuonna 1994 ja Tiia vuonna 2002. ”Heillä oli alusta alkaen todella läheiset välit”, sanoo Liisa Pakarinen.
Teemu syntyi vuonna 1988, Ida vuonna 1994 ja Tiia vuonna 2002. ”Heillä oli alusta alkaen todella läheiset välit”, sanoo Liisa Pakarinen. © Pakarisen kotialbumi
Sisarukset yhteispotretissa, kun Ida valmistui yhteisöpedagogiksi vuonna 2017.
Sisarukset yhteispotretissa, kun Ida valmistui yhteisöpedagogiksi vuonna 2017. © Pakarisen kotialbumi

Äiti rakastaa sinua

Monta viikkoa Liisa makasi sohvalla, itki ja suri Teemua. Lopulta Ida sai hänet nousemaan vakuuttamalla, ettei Teemu haluaisi äidin riutuvan loputtomiin.

”Sitten mietin, että mitä minä tällä elämällä nyt tekisin?”

Liisa oli tottunut touhuamaan Teemun apuna. Onneksi lähellä asunut, kahta työtä tehnyt Ida tarvitsi apua kissojensa Nyytin ja Tiuhtin hoitajana.

”Hänenkin luonaan mielelläni siivoilin ja tiskasin, koska ne eivät olleet Idan lempi­puuhia.”

Elokuussa Liisan, Idan ja Tiian oli ollut tarkoitus lähteä mökkeilemään Leville. Matka siirrettiin Teemun hautajaisten vuoksi marraskuuksi. Kun lähtö läheni, Liisan selkä kipeytyi. Hän ei kykenisi istumaan autossa niin pitkää matkaa. Tiiakaan ei päässyt lähtemään, joten Ida pyysi mukaansa kaksi ystäväänsä.

Keskiviikkoiltana, 24. marraskuuta Liisa ja Ida kävivät sytyttämässä kynttilät Teemun haudalle. Sitten Ida lähti kotiinsa pakkaamaan. Matka alkaisi varhain aamulla.

Liisa toivotti turvallista matkaa ja sanoi: ”Äiti rakastaa sinua.”

”Niin minäkin rakastan sinua. Koitahan pärjätä”, Liisa kertoo Idan vastanneen.

Kohtuuton suru

Aamulla alkoi sataa lunta. Liisa kävi vesijumpassa ja lähti sen jälkeen Idan kotiin kissojen seuraksi. Lumipyry sakeni.

Päivällä Liisa sai tekstiviestin Idalta, joka kertoi kolmikon jatkavan matkaa Iisalmesta. Liisa kehotti ajamaan varovasti.

Sen jälkeen viestejä ei enää tullut.

Viideltä Liisa alkoi keittää kaurapuuroa. Hän ehti laittaa veden kattilaan ja mitata ryynit, kun puhelin soi. Ida oli ajanut kolarin ja kolmikko oli kiidätetty Oulun yliopistolliseen sairaalaan.

Liisan myöhemmät muistikuvat ovat sekavia. Hän sai kyydin Ouluun, jonne matkaa oli yli 350 kilometriä.

”Koko matkan rukoilin, että Ida selviäisi.”

Oulussa Liisaa odotti lohduton näky. Ida makasi ilmeettömänä teho-osastolla laitteiden ja letkujen keskellä.

”Tiesin heti, ettei Ida tulisi takaisin. Silti toivoin ja rukoilin. Suukottelin ja kerroin, kuinka paljon rakastan. Pyysin, ettei hän jättäisi minua. Sydämeni ei kestäisi sitä.”

Mielessä myllersi.

”Tuntui kohtuuttomalta, että menettäisin vielä toisenkin lapseni. Eikö yksi olisi riittänyt? Olinko tehnyt jotain niin väärin, että näin tapahtui?”

Lauantaina lääkäri kertoi, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Seuraavana päivänä Liisa hyvästeli tyttärensä.

Lue myös: Kaksi kertaa vahingossa isäksi, sitten leskeksi ja yksinhuoltajaksi: ”Syöpä vei lasteni äidin, mutta se ei nujertanut meitä”

Idan ystävän suunnitteleman tatuoinnin sulat kuvaavat Liisan lapsia: ”Siinä ovat Ida-varpunen, Tiia-kurki ja Teemu-pöllö.
Idan ystävän suunnitteleman tatuoinnin sulat kuvaavat Liisan lapsia: ”Siinä ovat Ida-varpunen, Tiia-kurki ja Teemu-pöllö. © Matias Honkamaa

Suru kertoo rakkaudesta

Muistot ensimmäisestä vuodesta Teemun ja Idan kuoleman jälkeen ovat sumun peittämät. Liisa suree sitä, ettei kyennyt tukemaan Tiiaa tämän surussa, koska ei pysynyt itsekään kasassa.

Mieltä ahdistivat ajatukset siitä, olisiko hän voinut estää lastensa kuolemat. Entä jos hän olisi pakottanut Teemun lääkäriin? Entä jos hän olisi kuitenkin lähtenyt matkalle Idan mukaan ja ajanut?

Teemun kuolemassa Liisa sai lohtua siitä, että pojan tuskat päättyivät. Lapsena Teemu rakasti jalkapalloa ja häntä kutsuttiin Pikku-Litmaseksi pitkien, tummien hiustensa vuoksi. Selkärankareuman vuoksi harrastus oli pakko lopettaa. Sairaus vei Teemun elämästä ilon.

Liisa uskoo Teemun vaistonneen kohtalonsa, sillä hän oli todennut vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa, ettei usko elävänsä nelikymppiseksi.

”Hän sanoi, ettei halua olla vanha ja kivulias, koska elämä on koko ajan kärsimystä.”

Idan kuolemaa oli mahdotonta käsittää. Tytön tulevaisuus näytti onnelliselta. Hän oli saanut opiskelupaikan valmistuakseen sosionomiksi ja haaveili lapsesta ennen kuin täyttäisi kolmekymmentä vuotta.

”Minusta oli ihana ajatus, että saisin hoitaa vauvaa ja olla mummo.”

Idan kuoleman jälkeen meni kuukausia ennen kuin Liisa kykeni menemään kauppaan. Ensimmäisellä kerralla hän laittoi kuulokkeet korvilleen eristääkseen vastaantulijat ulkopuolelle. Hän ei kestänyt kohdata sääliviä katseita tai ottaa vastaan surunvalituksia.

Liisa puhui ahdistuksestaan lääkärille, mutta tarjottuja lääkkeitä hän ei ottanut.

”En halunnut turruttaa surua. Vaikka se olisi loppuelämän prosessi, minun täytyy käydä se läpi. Ajattelen myös, että jos surua ei olisi, ei olisi ollut rakkauttakaan. Ja minä rakastan lapsiani yli kaiken.”

Luopuminen on mahdottoman vaikeaa

Idan kuoleman jälkeen Liisa vietti aikaa ­Tiian ja Epan tai sisarensa luona, sillä hän ei kestänyt olla yksin kotona. Häntä ahdistivat surunvalittelukukat ja adressit, joita kotiin kannettiin.

”Ne tekivät kaiken niin todelliseksi.”

Ida oli ostanut vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa kaksion, johon Liisa muutti. Se tuntui hänestä oikealta ratkaisulta Idan kissojenkin vuoksi, jotka saivat jatkaa elämäänsä tutussa ympäristössä.

Liisa hankkiutui eroon lähes kaikista huonekaluistaan, koska ei voinut luopua yhdestäkään Idan tavarasta. Tyttären rakastamien pehmolelu- ja posliinipossujen ja koristeporojen ympäröimänä hän tunsi tämän olevan lähellä katselemassa äitinsä puuhasteluja.

Meni yli vuosi ennen kuin Liisasta tuntui, että oli aika siirtyä eteenpäin. Hän pyysi ensin Tiiaa ja sen jälkeen muita Idalle läheisiä valitsemaan muistoja itselleen.

”Ystävät olivat Idalle äärettömän tärkeitä. Tuntuu hyvältä, että heillä on jotain häneltä.”

Tänä keväänä, kaksi ja puoli vuotta Idan kuoleman jälkeen Liisa luopui myös tyttärensä asunnosta. Kipeällä lonkalla hissittömän talon neljänteen kerrokseen kiipeäminen ei enää onnistunut. Liisa suri muuttoa kuukausia.

”Tuntui, että petän Idan.”

Vähitellen Liisa on kuitenkin alkanut kuunnella myös itseään.

Idan Nyyti-kissa on yhä Liisalla. ”Siitä on lohtua. Kun ahdistaa, voin rapsuttaa sitä ja itkeä.”
Idan Nyyti-kissa on yhä Liisalla. ”Siitä on lohtua. Kun ahdistaa, voin rapsuttaa sitä ja itkeä.” © Matias Honkamaa

On hyviä ja toisenlaisia päiviä

Idan kolarissa mukana olleet ystävät säilyivät hengissä. Heidän häitään juhlittiin elokuussa 2023.

”Se oli hyvä päivä.”

Katsellessaan hääparia Liisa hymyili ja tunsi iloa ensi kerran lastensa menetyksen jälkeen.

”Olisi ollut hirveää, jos jompikumpi heistä tai molemmat olisivat myös menehtyneet. Heidän toipumisensa on auttanut minua. Heistä on tullut kuin perheenjäseniä.”

Syyskuussa Liisa hätkähti nauraessaan vedet silmissä musiikkikomedia Iltatähden näytöksessä.

”Ei kukaan ole sanonut, etten saisi nauraa. Kuvitelma siitä, että minun pitäisi vain surra, on ollut omassa päässäni.”

Hän on nauranut monta kertaa teatteri-illan jälkeenkin.

Marraskuussa Liisa alkoi uuden ystävän innoittamana käymään uimassa ja uskaltautui avantoonkin. Tulevana talvena hän aikoo toteuttaa haaveensa ja viettää talvikuukausia etelän lämmössä.

”Haluan loppuelämäni tehdä asioita, joista pidän.”

Välillä tulee hetkiä, jolloin suru ja ikävä vyöryvät yli.

”Silloin tuntuu, etten jaksa. Selviän kuitenkin. En tekisi itselleni mitään, ja sen olen luvannut Tiiallekin.”

Joskus Liisalle tulee tunne, että Ida on tulossa kotiin. Hän saattaa myös aistia Teemun tuoksun.

”Lapsiani en saa takaisin, mutta he odottavat minua siellä jossain.”

Tiia ja Epa asuvat lähellä Liisaa. He soittelevat useita kertoja päivässä. Puhelu päättyy aina Liisan toteamukseen: ”Olette rakkaita.”

Lue myös: Liisa menetti traagisesti kaksi lastaan, jonka jälkeen kuolemista tuli juoruilun aihe: ”Surevaa ihmistä voidaan käyttää hyväksi”

X