Suvun synkkä perintö alkoi paljastua, kun Esa Salminen ryhtyi tutkimaan 1800-luvun lopun kirjeenvaihtoa: ”Ester takertui ensimmäiseen kosijaansa”
Esa Salminen ei ollut nuorena järin kiinnostunut sukunsa historiasta. Mutta sitten autotallista löytyi paksu nippu hänen isoäitinsä isoäidin kirjeitä. Suvun historiaa tutkivalle Esalle paljastui suvun synkkä perintö.
Ester Wecksellin lapsenlapsen lapsenlapsi Esa Salminen kirjoitti Esterin elämästä historiallisen romaanin. Esterin jäämistöstä löytyi kirjeiden lisäksi hänen palmikoidut hiuksensa.
”Olet niin kaunis, suloinen ja puhdas”, pappi Hannes Johansson kehuu tulevaa vaimoaan Ester Weckselliä kirjeessään.
Vuosi on 1897. Tuohon maailmanaikaan parikymppinen nainen olisi voinut olla imarreltu ja ottaa kehut vastaan tyytyväisenä, mutta Ester ei ollut niitä naisia.
Hän kirjoittaa Hannekselle takaisin, ettei pidä siitä, että tämä toistamiseen ylistää hänen ulkonäköään.
”Tämä voisi herättää minussa itserakkauden tunteita, mutta niin ei kuitenkaan käy. Tästä tulee lähinnä saastainen olo. Olemme kaikki Jumalan ja ihmisten edessä samanarvoisia huolimatta siitä miltä näytämme”, Ester kirjoittaa kauniilla ja virheettömällä kaunokirjoituksellaan.
”Tässä kohtaa kirjeenvaihtoa ajattelin, että mimmissä on särmää”, Esterin lapsenlapsen lapsenlapsi, kirjailija Esa Salminen, 46, sanoo.
Opettajaksi opiskellut Ester Wecksell ja pappi Hannes Johansson kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa 1890-luvun lopun Suomessa ennen kuin menivät naimisiin. Kirjeet löytyivät yhdeksän vuotta sitten. © Esa Salminen
Hanneksella oli kova halu löytää vaimo ja perustaa perhe, Ester puolestaan pohti, valitako ura ja vapaus vai mennäkö naimisiin. © Esa Salminen
Säilyneet kirjeet
Esterin kirjeet löytyivät yhdeksän vuotta sitten Esan mummon autotallista. Äiti soitti löytyneistä kirjeistä Esalle Indonesiaan, jossa tämä oli reppureissaamassa. Esan äiti oli viimeksi nähnyt kirjeet lukiolaisena 1970-luvulla. Tässä olisi Esalle seuraavan kirjan aihe, äiti ehdotti.
Esa epäröi. Ketä kiinnostaisi yli sata vuotta sitten elänyt sukulaisnainen? Vaikka nuorena kuolleen Esterin tarinaa oli jossain määrin pidetty hengissä, isoäidin isoäiti oli Esalle tuttu lähinnä muotokuvasta mummolan seinältä.
Ennen kirjeiden löytymistä Esa ei ollut järin kiinnostunut sukunsa historiasta.
Kirjeitä lukiessaan Esan mieli kuitenkin muuttui. Monitahoinen kerronta, kaunis kieli ja niiden kautta avautuva kahden nuoren aikuisen tarina yli sadan vuoden takaa laittoivat mielikuvituksen laukkaamaan.
Massiivinen, yhteensä 137 kirjeen nippu oli kirjoitettu puolentoista vuoden aikana 1897–1898; aikana, jolloin nuoripari seurusteli ja asui keskenään eri puolilla Suomea: Ester Vihdissä ja Hannes Utajärvellä.
”Oli ylipäätään harvinaista, että yli sadan vuoden takainen kirjeenvaihto oli säilynyt näin hyväkuntoisena, ja vielä molempiin suuntiin”, Esa sanoo.
Ester varttui Vihdin vanhassa pappilassa. 1855 rakennetussa seurakunnan talossa on nykyisin muun muassa lasten ja perheiden kerhotilat. © Tommi Tuomi
Esterin moderni maailmantuska
Esa halusi ottaa selvää, mitä kaikkea rivien väleihin kätkeytyi. Samalla virisi ajatus historiallisesta ihmissuhderomaanista. Ennen -kirjaa Esa Salminen oli kirjoittanut pääasiassa nuorille suunnattuja tietokirjoja, esimerkiksi Madventures-kirjoja sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanutta Räppärin käsikirjaa yhdessä Palefacen kanssa.
Kirjaa hahmotellessaan Esan piti löytää kirjeistä oikea Ester. Oli päästävä nuoren, isänmaallisessa säätyläiskodissa kasvaneen naisen pään sisään.
Miten nelikymppinen, itseään vasemmistolaiseksi sivariksi luonnehtiva nykymies onnistuu siinä?
”Aluksi pelottikin”, Esa myöntää.
Kirjaa edelsi kahdeksan vuoden rupeama, jonka aikana Esa luki Esteristä kaiken, minkä käsiinsä sai. Kirjeenvaihdon lisäksi materiaalia löytyi muun muassa kirjailija Aino Kallaksen muistelmista. Ester ja Aino olivat hyviä ystäviä, samaa Helsingissä opiskelevaa naisporukkaa, jota he kutsuivat puolueeksi. Esa eikä kukaan muukaan sukulainen ollut tiennyt kytköksestä aiemmin.
Vähitellen Esterin todellinen persoona alkoi pala palalta avautua. Yhtäläisyyksiä Esan kanssa löytyi yllättävän paljon.
Kirjeet Ainolle ja muille ystäville paljastivat, että Ester uskalsi olla ystäviensä seurassa sellainen kuin oli: herkkä maailmanparantaja, joka halusi omistaa elämänsä heikompien auttamiselle. Hän tunnisti oman hyväosaisuutensa, poti maailmantuskaa ja kävi välillä auttamassa lastenkodissa.
”1890-luvun naisten tavoin Ester eli suojattua ja siveää elämää, mutta silti hänen ajatuksensa olivat yllättävän moderneja. Pystyin samastumaan häneen.”
Kuten nykynuoret usein, myös Ester koki, etteivät hänen vanhempansa ymmärtäneet häntä.
”Hän haaveili rakkaudesta ja halusi löytää jonkun, joka häntä oikeasti ymmärtäisi. Hän rakastui haavekuviin, kuten minäkin nuorena.”
Vieraalta Esasta tuntui ainoastaan Esterin uskonnollinen puoli.
Ester ajatteli monien aikalaistensa tavoin, että rakkaus oli lainaa ylhäältä, Jumalalta, ja että ihmisten välinen rakkaus oli siitä vain häivähdys.
”Toisaalta lukiessani kirjeenvaihtoa Hanneksen kanssa piti muistaa, että Ester kirjoitti itseään seitsemän vuotta vanhemmalle papille. Oli pääteltävä, mikä oli aitoa Esteriä, mikä performanssia. Ehkä hän liioitteli Hannekselle uskonnollisuuttaan.”
”Ester haaveili rakkaudesta ja halusi löytää jonkun, joka häntä oikeasti ymmärtäisi. Hän rakastui haavekuviin, kuten minäkin nuorena”, Esa Salminen pohtii. © Tommi Tuomi
Maalaisuus ja kaupunkilaisuus
Ester Wecksell syntyi Vihdissä kymmenlapsisen pappisperheen esikoiseksi vuonna 1876. Koulutusta ja sivistyneisyyttä arvostettiin, ja myös Esteriä kannustettiin opiskelemaan ja hankkimaan ammatti. Hän aloitti opettajaopinnot Helsingin tyttökoulussa, mutta joutui välillä palaamaan kotiinsa Vihtiin töihin, sillä maalaispappilassa leipä oli tiukassa.
”Hän sai kuitenkin haaveilla rauhassa ja pohtia, mitä halusi isona tehdä. Vanhemmat eivät painostaneet häntä naimisiin.”
1890-luvulla suvut pitivät yhtä. Ester asui Helsingissä opiskellessaan enonsa luona.
Helsinki oli tuohon aikaan yllättävän kansainvälinen ja suvaitsevainen kaupunki. Siellä asui muun muassa venäläisiä, saksalaisia ja tataareja. Ester nautti kaupungin riennoista ja kävi teatterissa ja konserteissa. Hän ikävöi ystäviään ja kaupunkilaiselämäänsä joutuessaan takaisin Vihtiin.
Esterin ja Hanneksen kirjeenvaihto alkoi muodollisena, mutta jo parin kirjeen jälkeen he alkoivat osoittaa kirjeensä rakkaalleen. © Tommi Tuomi
Ester (4. vasemmalta) syntyi suurperheen esikoiseksi vuonna 1876. Nuorena naisena Ester oli syvämietteinen ja ajoittain alakuloinen. © Esa Salminen
Tummanpuhuva liekki
Esa Salminen syntyi Esterin sukuun tasan sata vuotta Esterin syntymän jälkeen. Ester haaveili aikoinaan heikompien auttamisesta, Esa valitsi siitä itselleen uran.
Hänestä tuli antropologi, jolle on ollut tärkeää toimia ihmiskunnan puolesta. Veri on vuosien mittaan vetänyt kehitysyhteistyöhön ulkomaille. Viime vuodet hän on keskittynyt viestimään maailman kriiseistä. Tänä syksynä hän esimerkiksi vieraili kuivuuden riivaamassa Keniassa keräämässä viestintämateriaalia SPR:lle.
”Tunnistan yhtäläisyydet Esterin ja minun elämännäkemyksessä.”
Ester on merkinnyt Esalle paljon viime vuodet. Suvun tarinan paketoimisesta tuli tärkeä projekti paitsi Esalle, myös koko äidin puolen suvulle.
”Kun näemme, juteltavaa riittää.”
Arkistoja penkoessaan Esalle avautui myös suvun synkempi perintö. Melankolia, mielenterveysongelmat ja itsemurhat ovat riivanneet ihmisiä useassa polvessa.
Esimerkiksi Esterin setä, suuri kirjailijalupaus ja ruotsinkielisen runouden uranuurtaja Josef Julius Wecksell (1837–1904) sairastui skitsofreniaan jo alle kolmekymppisenä. Hän kuoli Lapinlahden mielisairaalassa sairastettuaan siellä 40 vuotta.
”Esterin perhettä pidettiin vähän erikoisena ja kummallisena sakkina. Aino Kallas kuvaili muistelmissaan, että heissä paloi tummanpuhuva liekki.”
Esan tieto yllätti.
”Tällaisista ei suvuissa hirveästi puhuta.”
Myös Ester oli syvämietteinen ja ajoittain alakuloinen. Hän kirjoitti usein tuskaisia ajatuksiaan kirjeisiinsä.
Näitäkin piirteitä Esa tunnistaa itsessään. Hän on itsekin ahdistuneisuuteen taipuvainen, vaikka hänellä ei varsinaisia mielenterveysongelmia ole ollutkaan.
”Varsinkin nuorena olin aika synkkämielinen.”
Löytöretki suvun historiaan auttoi siis Esaa ymmärtämään myös omia mielenliikkeitä, ainakin jossain määrin.
Esa pohtii, että kaikki alakulo tuskin kuitenkaan johtuu viiden sukupolven takaisesta wecksellimäisyydestä.
”Mutta suvun perinnön ymmärtäminen voi kuitenkin antaa työkaluja asioiden käsittelemiseen. Esterkin totesi yhdessä kirjeessään, että hänellä taitaa olla samanlainen mielenlaatu kuin omalla papallaan. Ymmärrys toi todennäköisesti lohtua Esterillekin.”
Ester Johansson on haudattu Vihtiin. Hänen kohtalonsa vaivaa Esa Salmista. ”Esterin ei olisi pitänyt kiirehtiä naimisiin.” © Tommi Tuomi
Virhe
Esterin elämä päättyi aivan liian aikaisin, vain 22-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän ehti mennä naimisiin Hanneksen kanssa, muuttaa Vihdistä Utajärvelle ja synnyttää Elsa-tyttären. Ei kuitenkaan paljasteta kirjan loppuratkaisua tämän tarkemmin.
Esterin kohtalo on jäänyt vaivaamaan Esaa.
Ester päätyi Hanneksen morsiameksi vähän vahingossa. Hanneksella oli kova halu löytää vaimo ja perustaa perhe, Ester puolestaan pohti, valitako ura ja vapaus vai mennäkö naimisiin. He olivat entuudestaan hyvän päivän tuttuja.
Kun he sitten sattumalta kohtasivat Helsingissä ja Hannes kosi heti kättelyssä, Ester antoi ensin rukkaset, mutta myöntyi myöhemmin, kun elämä junnasi Vihdissä.
Esa on päätellyt, että parin välillä tuskin oli palavaa rakkautta. Utajärven aikaista materiaalia on tallessa vähän, mutta Esa on päätellyt, ettei Ester ollut avioliitossaan kovin onnellinen.
”Hannes oli äkkipikainen törppö. Hän töksäytteli tyhmästi kirjeissään Esterille eikä koskaan pyytänyt anteeksi. Ester ihastui haavekuviin, kirjeidensä kohteeseen, ei niinkään Hannekseen ihmisenä.”
Olisiko nuori nainen kuollut, jos olisi jatkanut opintojaan Helsingissä ja nauttinut vapaudestaan? Miksi piti kiirehtiä naimisiin?
”Hannes oli virhe. Ester takertui ensimmäiseen kosijaansa. Olisi kannattanut odottaa vielä. Hän olisi voinut saada sekä perheen että uran. Osa hänen nuoremmista siskoistaan sai molemmat”, Esa sanoo.
Mutta toisaalta ilman Hannesta ei olisi Esaakaan.
”Täytyy muistaa, että meissä jälkeläisissä on geneettisesti myös tuota äkkipikaista törppöä. Äitini muistaa, että Elsa-mummikin oli ronski otteissaan.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 10/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti