Alppien ylitys Via Claudia Augustan kautta palkitsee

Jaa artikkeli
Näissä maisemissa jalat saattavat väsyä, mutta sielu taatusti lepää.
Alppien ylitys Via Claudia Augustan kautta vaati viisi viikkoa aikaa, sinnikyyttä ja sopivat varusteet.

Polku kiemurtelee vuorenrinnettä ylöspäin. Nousu ei ole jyrkkä, mutta pituutta sillä on kilometrikaupalla. Hengitys muuttuu puuskuttavaksi ja paita kostuu. Opaskirjan mukaan päiväetapin korkein kohta on enää vartin vaelluksen päässä, joten periksi ei anneta.

Lopulta saavumme aurinkoiselle aukealle ja heitämme reput hetkeksi selästämme. Tästä ei lounaspaikan maisemat parane. Tuolla näkyy Bolzano ja sen takana siintävät lumihuippuiset Dolomiitit. Edessämme on Adigen laakso ja allamme ikivanha roomalainen kauppareitti Po-joelta Tonavan rannoille.

Alppien ylitys Via Claudia Augustan kautta palkitsee sinnikkään vaeltajan.

 

Baijerista Alppien yli Venetsiaan vievän Via Claudia Augustan rakentaminen alkoi jo ennen ajanlaskumme alkua. Urakkaan kului 60 vuotta. Koko reitillä on pituutta reilut 600 kilometriä. Me päätimme kävellä siitä parhaat palat eli Trentosta Landsbergiin.

Ostimme meno-paluulennot Helsingistä Müncheniin ja junaliput Münchenistä Trentoon. Retkikuntaamme kuului vain kaksi henkilöä, joten kovin tarkasti vaellusta ei tarvinnut suunnitella. Majapaikkoja riittää ja yksi kahden hengen huone löytyy melkein kylästä kuin kylästä. Läheskään kaikki paikat eivät ole netissä, vaan moni yrittäjä luottaa vielä portinpieleen ripustettuun Zimmer Frei -kylttiin.

Seikkailunhaluisimmat voivat siis kävellä rohkeasti sinne minne nenä näyttää ja etsiä huoneen vasta illansuussa. Jos tässä kylässä ei tärppää, taksi naapuritaajamaan maksaa kympin.

 

Matka alkoi mielenkiintoisissa merkeissä. Münchenin päärautatieasemalla vastassa oli kaaos. Etelä-Baijerissa tehtiin mittavia ratatöitä, ja ne sotkivat liikenteen täysin.

Junat myöhästelivät, osa vuoroista oli peruttu kokonaan ja kansa vaelsi laiturilta toiselle kuin Riemuloma Rivieralla -elokuvan alkukohtauksessa. Hyvissä ajoin hankitut paikkalippumme happanivat tunnissa.

Lopulta käsissämme oli uusi reittisuunnitelma siihen liittyvine litteroineen.

Alpit ylitimme Brennerin solan kautta ja perillä Trentossa olimme illansuussa. Veimme reput hotelliin ja kävelimme kaupungille nauttimaan rantautumisoluet. Huomenna se alkaisi!

Ensimmäisen vaelluspäivän aamu oli kaunis. Fyysinen valmistautuminen vaellukseen oli jäänyt työkiireiden takia hieman vaatimattomaksi.

Olin luullut reitin ensimmäisen osan kulkevan leppoisasti Adige-joen laaksossa ja niinhän se kulkikin, muttei joen rannoilla. Tasamaan sijasta edessä olikin 33 mäkistä kilometriä ja nousua kertyi päivässä reippaat tuhat metriä.

Mukavaa oli silti. Kävelimme ylös alas viinirinteitä ja viileä aamu vaihtui lämpimäksi päiväksi. Vettä kului arvioimaamme enemmän ja kolkuttelimme turhaan kyläkauppojen ovia. Maanantai oli yllätykseksemme pyhäpäivä.

Apuun tuli italialaisperhe, jolta kysyimme tietä. Erään talon pihassa oli nainen ripustamassa pyykkiä, ja yritimme udella häneltä, kumpaa tietä meidän pitäisi seuraavassa risteyksessä seurata.

Kun yhteistä kieltä ei löytynyt, hän huhuili apuun tyttärensä, joka puhui hieman englantia. Pian paikalle tulivat myös perheen isä ja teini-ikäinen poika. Vilkkaan viittoilun jälkeen olimme taas oikeilla jäljillä. Mille grazie!

Vaan eihän talosta lähdetä niin kuin hollituvasta. Haluatteko juotavaa, isäntä elehti, ja sehän sopi meille. Kaivoimme esiin tyhjät pullomme, mutta sillä aikaa perheenpää hakikin kannullisen tilan omaa punaviiniä. Kovin isoa mukillista emme kesken vaelluspäivän rohjenneet ottaa, mutta maljan toki nostimme. Tytär täytti vesipullomme ja iloiset ciao-huudot saattelivat meidät matkaan.

Päivän kävely tuntui jaloissa, ja olimme varsin ryytyneitä päästyämme lopulta perille. Onneksi majapaikan emännällä oli jääkaapin täydeltä kylmää kivennäisvettä. Paria lasillista ja suihkua myöhemmin olimme taas elävien kirjoissa ja valmiina illalliselle.

 

Seuraavat päivät olivat tavallaan edellisen toisintoja. Vaikka päivämatkat olivat vain parinkymmenen kilometrin luokkaa, ne rasittivat mukavalla tavalla.

Vaelluksella elämästä tulee kurinalaista ja säännöllistä. Aamiainen, kävelyä, lounas ja muutama tunti lisää kävelyä. Iltarutiineihin kuuluvat kauppareissu, suihku ja pyykinpesu.

Pyykkäys on puuduttava mutta pakollinen askare. Kun kuukauden tavarat kulkevat selässä, niitä ei voi olla kovin paljon. Me käytimme nopeasti kuivuvia teknisiä t-paitoja ja alusvaatteita, ja pesimme ne joka ilta. Viileitä päiviä varten meillä oli ohuet villaneuleet ja untuvatakit, sateen varalle sadeviitat.

Vaikka päivät ovatkin päällisin puolin samanlaisia, jokaiselle riittää omat ilonaiheensa. Maisemat vaihtuvat moneen otteeseen. Jokilaakson viiniviljelmät muuttuvat ensin Etelä-Tirolin hedelmätarhoiksi ja sitten alppiniityiksi, joilla lampaiden ja vuohien kalkattavat kellot tuovat mieleen Pikku-Heidin tarinan.

 

Yksi huimimmista näyistä oli Reschenin solan tekojärvi, jonka keskellä kohoaa veden alle jääneen Graunin kirkontorni. Kylän muut rakennukset räjäytettiin kappaleiksi, mutta 1300-luvulla rakennettu kellotapuli jätettiin maamerkiksi muistuttamaan seudun pitkästä historiasta.

Alppien pohjoispuolella maasto muuttuu kumpuileviksi viljelmiksi. Maatilat ovat vauraita ja niiden pellot suuria, koneet järeitä ja karjalaumat isoja. Fussenin jälkeen näkyviin ilmestyy Neuschwansteinin palatsi, josta Walt Disney sai tarinoiden mukaan innoituksen prinsessa Ruususen linnaan.

 

Käveleminen on mukavaa. Pitkäkestoinen ja matalasykkeinen liikunta sopi hyvin talven istumisen laiskistamalle ruumiille. Pikkuhiljaa lihakset tottuivat rasitukseen ja aamu aamulta jalat tuntuivat hieman vetreämmiltä.

Polut olivat kauniita, ja jokaisen mutkan takaa saattoi vastaan tulla yllätys. Meillä mieleen jäivät erityisesti vanhassa puhelinkopissa toimiva kirjasto ja keskelle metsää rakennettu baari, jossa nautimme lasilliset hyvää pähkinälikööriä. Maksu jätettiin viereiseen kassalippaaseen.

Kolmas lystikäs tapahtuma oli erään metsästysseuran ampumakoe. Yllätykseksi sitä ei voinut sanoa, sen verran kauas taukoamaton pauke kuului.

Ilmeisesti metsästysluvan saaminen edellytti hyväksyttyä koetta, ja jokainen jäsen kävi vuorollaan näyttämässä taitonsa varta vasten rakennetulla radalla. Suorituksen jälkeen oli sitten juhlan aika. Paikalle tuodut pitkät pöydät olivat täynnä iloisia miehiä syömässä ja juomassa. Meidätkin kutsuttiin mukaan, ja täytyy myöntää, etten ole aikoihin saanut niin hyvää peuramakkaraa kuin sinä päivänä.

Toisenlaista hauskuutta tarjosi karannut lehmälauma, joka tuli vastaamme vaelluksen viimeisinä päivinä. Sellaista elämänriemua näkee harvoin.

Elikot kirmailivat sinne tänne, loikkivat korkealle ilmaan ja nauttivat ilmiselvästi uudesta vapaudestaan. Kovin pitkä niiden pakomatkasta ei tainnut tulla, sillä otimme valokuvat parista sankarista ja näytimme niitä myöhemmin pellolla touhuilleelle traktorikuskille. ’Naapurin kantturoita’, mies totesi ja soitti eläinten omistajalle.

Kaikki päättyy aikanaan. Landsbergissä ruuvasimme teleskooppikävelysauvamme kokoon, pesimme viimeisen kerran pyykit ja söimme suorituksemme kunniaksi hyvän illallisen.

Viiden viikon kävely keväisessä Euroopassa oli ohi. Kilometrejä kertyi kuutisensataa ja nousua 15 000 metriä. Painoa putosi matkan varrelle muutama kilo, mutta mieliala kohosi vastaavasti vähintään yhtä paljon.

Viva 12/2016

X