Tinja ei voi kävellä , mutta hän tanssii

Tinja Toivonen näki ensimmäisen kerran pyörätuolitanssia viisi vuotta sitten. Nyt hän edustaa tanssijana Suomea maailmalla.
Virve Järvinen
Selviytyjät 20.11.2016 07:47

Tinja Toivonen, 18, on kävellyt viimeksi neljä vuotta sitten, mutta tanssitreenien väli ei venähdä hänellä paria päivää pidemmäksi. Tinja tähtää pyörätuolitanssijana maailman huipulle.

Täyspäiväisesti tuolilainen

Minulla on synnynnäinen, geenivirheen aiheuttama lihassairaus, FSHD eli fasioskapulohumeraalinen lihasdystrofia. Se aiheuttaa lihasheikkoutta, josta on eri ihmisille erilaista haittaa. Useimmilla lihasheikkous vaikuttaa kasvojen lihaksiin ja voi vaikeuttaa puhetta.

Minulla lihasheikkous painottuu hartia- ja reisilihaksiin, ja lisäksi sairauteeni liittyy hankala selän virheasento. Se paheni kasvun myötä ja haittasi kävelyäni, joten 14-vuotiaana selkäni leikattiin. Selkäni suoristui, mutta leikkauksen seurauksena lonkkani kiristyivät niin, että pystyasennon ylläpito ja kävely tulivat mahdottomiksi.

Olen kävellyt viimeksi neljä vuotta sitten. Toisin kuin valtaosa FSHD:hen sairastuneista, minä istun täyspäiväisesti pyörätuolissa.

Löysin pyörätuolitanssin

FSHD on hitaasti etenevä sairaus, jota ei voida parantaa. Toimintakyvystä huolehditaan fysioterapialla.

Viisi vuotta sitten fysioterapeuttini kertoi kotikaupunkini pyörätuolitanssiryhmästä. Hän rohkaisi minua katsomaan harjoituksia. Ne olivat minulle tajunnan räjäyttävä kokemus: pyörätuolitanssi oli yhtä aikaa kaunista ja käsittämätöntä, vauhdikasta ja vaikeaa – ja halusin ehdottomasti mukaan.

Tanssin pienenä balettia, josta luopuminen oli surullista. Nyt sain tilalle lattarit ja vakiotanssit sekä taitavan parin, Birgitta Starastin, ja samalla uuden maailman.

Treenaan pyörätuolilaisen parini kanssa pari kolme kertaa viikossa, lisäksi uin ja käyn kuntosalilla. Tanssi on parantanut ylävartaloni lihasvoimaa ja tasapainoa. Suurimmat vaikutukset sillä taitaa olla mieleeni: vastaavaa adrenaliiniryöppyä ja hyvän olon tunnetta kuin parketilla ei voi saada muualla.

Kultaa ja hopeaa

Ensimmäisen kerran kilpailin jo ensimmäisen harjoitteluvuoden jälkeen lajin suurimmissa kilpailuissa Hollannissa.

Isoissa kisoissa näkee maailman parhaat tanssijat ja tuomarit, joiden palaute auttaa kehittymään. Seuraavana vuonna voitimme parini kanssa samassa paikassa kultaa ja hopeaa.

Menestystä on tullut myös muista kansainvälisistä mittelöistä. Vuonna 2014 sijoituin lajin EM-kilpailuissa yksintanssissa neljänneksi, luokkani viimeiseksi; paritanssi on minun juttuni.

Tässä ja nyt

Lattarit ovat suosikkejani. Niissä on tunnetta ja vauhtia, väliin vaarojakin.

Vaikka tanssissa käytettävä pyörätuoli on lajiin suunniteltu ja mittojen mukaan tanssijalle tehty, sen kanssa tulee parketilla törmäyksiä. Mutta ne kuuluvat lajiin, samoin kuin glamour, kauniit puvut ja kampaukset.

Nautin pikkutytön lailla pynttäytymisestä. Kun tanssija nauttii, yleisö nauttii ja se näkyy tanssissa: tarvitsen yleisöä ja osaan olla sille kiitollinen.

Haaveilen kilpailemisesta kansainvälissä kilpailuissa nykyistä ylemmissä luokissa, mutta siihen tarvitsisin pystyparin tai tuolilaisen miehen. Tanssi on vanhanaikainen laji, jonka säännöt eivät salli ylemmissä luokissa naispareja.

Seuraavaksi kilpailen Ruotsissa ja Maltalla. Minulla on aikaa kehittyä lajissani, sillä pyörätuolitanssissa ei ole yläikärajaa. Vanhin tuntemani pyörätuolitanssija on yli 70-vuotias.