Tiina Martikainen pääsi koirapelosta – Opiskeli ensin kasvattajaksi, perusti kennelin ja nyt kirjoittaa Ruuti-sarjaa – ”Koira on mahtava palvelija”
Koiria lapsesta asti pelännyt Tiina Martikainen päätyi itsekin koirien kasvattajaksi, kun pelko väistyi.
Tiina Martikaisen kolmas villakoira Eevi on kirjailijan tärkein lenkittäjä. ”Olen niin tottunut siihen, että on lenkkikaveri, joka on aina innoissaan.” © Tommi Tuomi
Lapsuuden kokemusten vuoksi kirjailija Tiina Martikainen karttoi koiria vuosikymmeniä. Ilman erästä korjaavaa kohtaamista hän olisi jäänyt vaille sitä kaikkea, joka on nyt tärkeä osa omaa hyvinvointia.
Hyökkäävä koira ja paha jäi mieleen
”Eskari-ikäisenä kävelin kaverin kanssa kotiin, kun valkoinen koira juoksi jostain pihasta tielle ja kaatoi minut. Luultavasti se oli samojedi eli aika pieni koira, mutta mielikuvissani se oli valtava. Jäin koiran alle niin, että sen raajat olivat ympärilläni. En nähnyt, oliko koira hyväntuulinen vai aggressiivinen. Se vain seisoi siinä, kunnes joku nainen tuli paikalle ja vain naureskeli, että noin se aina tekee.
Toisella kerralla olin kymmenen vanha. Sukulaisten luona oli sisällä pystykorva, joka oli yleensä ulkona talonvahtina. Heillä oli leikki-ikäinen lapsi, jolla oli leluhyrrä. Aloin pyöritellä hyrrää, ja yhtäkkiä koira hyökkäsi kiinni käteeni. Se näykki ja pureskeli koko käsivarttani niin, että ihoon jäi reiät, vaikkei verta tullutkaan. Koira vain puolusti lasta, mutta minä aloin itkeä kauhuissani. Aikuiset sanoivat, että höpöhöpö, ei tuommoista kannata itkeä, reipastu nyt.
Heidän olisi pitänyt selittää, miksi koira käyttäytyi niin. Nyt mieleeni jäi vain se hyökkäävä olento – paha jäi ikään kuin olemaan.
Siitä lähtien kaikki koirat olivat minulle ilmaa, enkä tehnyt niihin tuttavuutta. Kun perustin perheen, tyttäreni kärtti koiraa vuosikausia, mutta vastaukseni oli aina yhtä jyrkkä: Meille ei tulisi koiraa. Ei ikinä, ei missään tapauksessa.”
Koirapelko alkoi hälvetä
”Nelikymppisenä jouduin kerran kukkakaupassa odottelemaan vuoroani. Liikkeessä oli korisohva, johon oli laitettu kasveja ja asetelmia, ja siinä makasi myös pieni harmaa leikkikoira. Olin siinä katselemassa, kun koira liikahti. Se olikin oikea koira, kääpiövillakoira, melkein kuin lelu. Ei tullut mieleenkään pelätä sitä. Uskaltauduin paijaamaan koiraa, se oli tosi lempeä.
En sitä heti sen kummemmin miettinyt, mutta tiedostamattani ilmeisesti prosessoin asiaa. Puolisen vuotta myöhemmin sanoin miehelleni, että haluan villakoiran. En ajatellut järkevästi esimerkiksi sitä, mikä rotu meille sopisi.
Olen ihmetellyt, miten sellainen muutos voi tapahtua päässä. Jos koira olisi juoksennellut kaupassa, olisin ehkä jättänyt sen huomiotta. Jos en olisi nähnyt juuri sitä villakoiraa, olisinko koskaan hankkinut itselleni koiraa?
Koira oli niin suloinen ja vaaraton, että se ikään kuin huijasi minua hetken. Koira ei tietenkään ole mikään lelu, ja sen sain vielä huomata kantapään kautta.”
Ensin kasvattajaksi ja kenneltoimintaan – sitten Ruuti-dekkarisarjan tekijäksi
”Ensimmäisen villakoirani ostin eestiläisestä kennelistä. Koska kommunikoimme englanniksi sähköpostilla, en saanut tarpeeksi tukea kasvattajalta. En tullut katumapäälle, mutta alussa kipuilin.
Totuttelu hoitotoimenpiteisiin viivästyi. Koira saattoi mennä paniikkiin ja näyttää hampaitaan. Tuli hetkiä, jolloin pelkäsin, mikä tietysti ruokkii koiran käytöstä – se vaistoaa ja rupeaa pomottamaan. Onneksi mies oli tottunut koiriin lapsena ja otti vetovastuun joissakin asioissa, kuten kynsien leikkuussa.
Toisen villakoiran otimme muutamaa vuotta myöhemmin, ja silloin olin jo kouliintunut siihen, mitä koiran hoitaminen oikeasti vaatii. Muutaman vuoden kuluttua kävin kasvattajakoulutuksen, hain kennelnimen ja ryhdyin jalostamaan kääpiövillakoiria.
Koira on mahtava ihmisen palvelija, ja villakoira haluaa voimakkaasti miellyttää. Kun koiran kanssa löytyy oma tapa kommunikoida, syntyy tosi kiinnostava yhteys.
En enää harjoita kenneltoimintaa. Nyt kirjoitan koirista. Uusin kirjani Ruuti aloittaa dekkarisarjan, jossa poliisikoira Ruutia ohjaa rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo.”