Risto kasvoi skitsofreniaa sairastavan isänsä varjossa: ”Ajattelin, että se, mikä ei tapa, vahvistaa”

Risto oli 10-vuotias, kun hänen isänsä joutui psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Riston, 47,  kasvoi nuoruutensa paranoidista skitsofreniaa sairastavan isänsä varjossa, mikä jätti häneen ikuiset jäljet.

Risto hautasi vuosiksi kipeät tunteet, joita elämä skitsofreniaa sairastavan isänsä rinnalla oli herättänyt. Näin perheterapeutti Juha Metelinen neuvoo nyt Ristoa.

Mielenterveysongelmista vaiettiin

Risto:

Elettiin 1980-lukua Oulussa. Rintamamiestaloalueen naapuristo oli akateemista väkeä, kuten myös vanhempani. Isän mielenterveysongelmat olivat kaikkien tiedossa, mutta niistä vaiettiin.

Vanhempani erosivat isän sairauden vuoksi. Perheidyllimme särkyi. Vanhempieni ystävät ja sukulaiset kaikkosivat. Äiti katosi henkisesti.

Jälkikäteen vaikeinta on ollut hyväksyä, miten vaikeaan tilanteeseen jäin yksin. Ilman aikuisten tukea.

Juha:

Kuulostaa valitettavan tutulta tarinalta. Tuohon aikaan moni lapsi joutui kokemaan häpeää, jos joku perheessä sairastui psyykkisesti.

Vaikeneminen mielenterveyteen liittyvistä sairauksista johti usein siihen, että sairastuneiden läheiset eivät saaneet tarvitsemaansa apua. Näin kävi myös sinulle.

Risto koki joutuvansa jo lapsena isänsä omaishoitajaksi

Risto:

Koin joutuvani isän omaishoitajaksi. Kävin katsomassa häntä suljetulla osastolla. Mielestäni minun oli pakko.

Näin osastolla psykoosissa ja rajuissa tiloissa olevia potilaita. Se ei ollut lapsen paikka.

Kaikki tämä vaikutti minuun syvästi. Herkässä kasvuiässä olevan pojan ylle laskeutui isän varjo.

Jouduin myös välikappaleeksi vanhempieni eroon. Kävin käräjäoikeudessa tuomarin edessä ottamassa kantaa siihen, mitä minulle ja kahdelle sisarukselleni tulisi tapahtumaan.

Jäimme asumaan äidin luo. Hänellä oli oma selviytymistarinansa, eikä hän ollut läsnä.

Koin velvollisuudekseni ottaa vastuuta. Olin vasta teini ja pohdin, miten selviämme.

Juha:

Olet joutunut tilanteeseen, jossa sinun on ollut pakko pärjätä yksin itsesi varassa. Silloin voi käydä niin, että oppii helposti täyttämään toisten tarpeita, mutta työntää omat tarpeensa taka-alalle. Silloin voi joutua ottamaan liian varhain liian paljon vastuuta.

Risto kasvoi skitsofreniaa sairastavan isänsä varjossa, lapsuuden tapahtumat hän kohtasi nelikymppisenä terapiassa. Matti Pikkujämsä

”Koin tulleeni hylätyksi”

Risto:

Lapsuuteni loppui liian aikaisin. Jäin pitkäksi aikaa yksin pelon keskelle. Vasta jälkikäteen tiedostin, että ennen kaikkea koin tulleeni hylätyksi.

Häpeä ja vaikenemisen kulttuuri juurtuivat minuun. Rupesin rakentamaan vahvan ja kovan miehen roolia. Ajattelin, että se, mikä ei tapa, vahvistaa. Dumppasin traumani ja päätin, että tästä mennään läpi.

Olin 21-vuotias, kun isäni kuoli. Olin tuolloin armeijassa. Tunsin vapautumista. Ajattelin, että jätän kaiken taakseni ja kävelen pois isän varjosta.

En kyennyt käsittelemään asiaa. Päätin pystyttää lapsuuden kokemuksilleni mausoleumin, johon hautasin menneisyyden. Uskottelin, että sinne minun ei tarvitse palata.

Juha:

Kun pelkäämme ja olemme lapsena vain itsemme varassa, alamme helposti ajatella, että vika on meissä. Kun meillä ei ole tukea riittävästi, koemme riittämättömyyttä.

Omassa varassa selviäminen johtaa usein yksinäisyyteen, koska opimme, että näitä asioita ei voi jakaa kenellekään.

Silloin myös häpeämme eli piilotamme vaikeaksi kokemamme asiat. Ja kun häpeämme, rakennamme kuoren, jonka taakse piiloudumme.

”Oululaisesta pojasta tulee onnistuja”

Risto:

Ennen isän kuolemaa olin ottanut ensiaskeleet kohti itsenäistymistäni. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Sain etäisyyttä ja uusia kokemuksia. Amerikassa pidettiin meitä eurooppalaisia vaihto-oppilaita jotenkin aikuisina. Se auttoi minua miehistymään.

Tuohon aikaan Jenkeissä korostettiin amerikkalaista unelmaa. Hollywoodissa ryysyistä rikkauksiin -typpiset elokuvat olivat muotia. Imin niistä vaikutteita. Halusin pärjätä ja luoda oman menestystarinani.

Ryhdyin järjestelmällisesti laatimaan suunnitelmaa, miten tästä oululaisesta pojasta tulee onnistuja.

Palatessani Suomeen nostin lukion keskiarvoani reilun numeron. Kirjoitin laudaturin paperit.

Juha:

Hienoa, että yksi keinosi on ollut keskittyminen opiskeluun. Sitä kautta olet yrittänyt pärjätä asiasi kanssa.

Kaikki sinun tilanteessasi olleet eivät löydä noin rakentavia selviytymiskeinoja.

Joskus elämässä täytyy paeta hetkeksi. Ja saada etäisyyttä, jotta voi palata asian äärelle.

Terapiassa lapsuus tuli esiin

Risto:
Pääsin kauppakorkeakouluun ja etenin nopeasti bisneselämään. Aloin rakentaa uraani ja menestyin. Sain arvostusta ja palkintoja.

Minua piiskasi eteenpäin ajatus sitä, että menestymisen eteen on pakko tehdä mahdollisimman paljon töitä. Ja vielä vähän enemmän.

Tosiasiassa kuitenkin pakenin. Pakkomielteinen työnteko toimi suojanani. Sen turvin minun ei tarvinnut kohdata menneisyyden kipukohtia. Nelikymppisenä olin ajanut itseni tilaan, jossa oli pakko hakea apua. Olin uupunut.

Menin terapiaan. En ollut ajatellut käyväni siellä läpi lapsuuttani. Onneksi näin kuitenkin tapahtui.

Juha:

Hyväksynnän hakeminen saamalla tunnustusta työssä voi olla yksi tapa hakea hyväksyntää, jota ei ehkä koskaan ole elämässään saanut.

Mutta jos syvällä sisimmässä ei ole tunnetta, että minä kelpaan tällaisena kuin olen, jää helposti sellainen tyhjyyden tunne, jota tunnustukset helpottavat vain hetkeksi.

Hienoa, että oivalsit tarvitsevasi apua. Ja uskalsit sitä hakea.

Matti Pikkujämsä

Isän varjo ei väistynyt kuoleman myötä

Risto:

Terapia pelasti minut. Ymmärsin, että isän varjo ei väistynytkään hänen kuoltuaan. Varjo oli luonut sisälleni tyhjyyden, jota olin koko aikuisikäni ajan peittänyt suorittamisella.

Kohtasin terapiassa myös hylätyksi tulemisen tunteeni. Se oli heijastunut ihmissuhteisiini, etenkin miesten kohdalla. Minulla oli uskomus siitä, että elämäni tärkeät miehet pettävät tai häviävät jonnekin.

Olen pyrkinyt kontrolloimaan kaikkea. Olen halunnut ottaa vastuuta, jotta välttyisin tilanteelta, jossa joku pettää minut.

Olen edelleen pitkässä parisuhteessa, mutta lapsia meillä ei ole. Minulla ei ole ollut aikaa perheen perustamiselle.

Juha:

Olet tehnyt loistavia oivalluksia terapiassa. Hienoa, että olet uskaltanut kohdata vaikeat asiat ja päässyt elämässäsi eteenpäin.

Ei ole helppoa tunnustaa tarvitsevansa apua.

Samalla olet pystynyt katkaisemaan monisukupolvista ongelmaa, johon sinun vanhemmillasi ei ollut kykyjä tai mahdollisuutta tarttua.

Menneisyyden hyväksyminen voi olla myös vapauttavaa

Risto:

Olen hyväksynyt menneisyyteni. En ole katkera enkä vihainen. Vaikka olen kasvanut isän varjosta omaksi itsekseni, varjo säilyy minussa. Tällä hetkellä se on osa identiteettiäni.

En ajattele asiaa enää arjessani, mutta en voi sitä myöskään kieltää.
Se on vähän sama asia kuin joku kävisi läpi sodan tai joutuisi selviytymään tulipalosta.

Kokemuksista voi selvitä, mutta eivät ne koskaan lähde ihmisestä kokonaan. Eikä niiden kuulukaan lähteä. Silti on mentävä eteenpäin.

Tässä tarinassa ei ole rikollisia tai syyllisiä. On vain olosuhteita, joissa kukin on yrittänyt tehdä parhaansa.

Juha:

Menneisyyden hyväksyminen voi olla yllättävän vaikeaa, mutta myös yllättävän vapauttavaa.

Ei ole aina meistä itsestämme kiinni, mitä kaikkea joudumme elämässä kokemaan ja mistä kaikesta selviytymään.

Etenkään silloin, kun olemme lapsia.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkäri-lehdessä 4/20.

Lue myös: Äidin skitsofrenia toi Sariannan lapsuuteen jatkuvan pelon

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti