Elokuva-arvio: Pitkät jäähyväiset sai aikanaan huonon vastaanoton, kun ohjaaja päivitti romaanista tutun päähenkilön uuteen uskoon

Jaa artikkeli
Pitkät jäähyväiset
Elliott Gouldin tähdittämä Pitkät jäähyväiset on harkitussa muodottomuudessaan yksi 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan avainteoksista. © MGM International / Yle
Yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa vaimonsa murhasta syytettyä ystävää romaaniin perustuvassa rikoselokuvassa.

Pitkät jäähyväiset – on yhdysvaltalainen rikoselokuva vuodelta 1973 (The Long Goodbye).

Monet amerikkalaiskriitikot inhosivat Robert Altmanin elokuvatulkintaa Raymond Chandlerin romaanista Pitkät jäähyväiset sen ensi-illan aikoihin. He odottivat Chandlerin etsivähahmoa Philip Marlowea, eivät Altmanin ja käsikirjoittaja Leigh Brackettin 1970-luvun vastakulttuuriaikaan päivittämää Marlowea.

Altman itse kutsui elokuvaansa surumieliseksi satiiriksi, ja sitä se tavallaan onkin. Elliot Gouldin esittämänä Marlowe on niin ajastaan tipahtanut hahmo, että hän on jo oikeastaan antanut periksi. Marlowe ei edes jaksa kiinnostua puolialasti hilluvista nuorista naisista naapurissaan, oikeastaan vain kissastaan, joka sekin katoaa.

Chandlerin sekavasta ja pitkästä romaanista on elokuvaan otettu keskeisin aines, mutta pääpaino on sillä, kuinka Chandlerin pohjimmiltaan romanttinen visio istuu 1970-luvun Kaliforniaan. Eikä se Altmanin ja Brackettin mielestä selvästikään sinne istu. Lopputuloksena on synkän humoristinen satiiri, jonka päätöksessä 1970-luvun Marlowe tekee jotain, jota 1940–50-lukujen Marlowe ei ikinä olisi tehnyt.

****

Pitkät jäähyväiset, perjantai 15.10. klo, 22.05, Teema & Fem 

X