Omalaatuinen tositarina: Asuntoonsa kahlitut teinipojat oppivat elämästä elokuvien kautta

Toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg sanoo The Wolfpack -dokumentin esittelypätkässä, että elokuva ”kertoo vähän kaikesta”. Se kyllä sivuaa monia teemoja, mutta toisaalta kyse on myös hieman ongelmallisesta dokumentista.

2015 valmistunut dokumentti sai alkunsa kun nuori elokuvantekijä Crystal Moselle törmäsi New Yorkin kaduilla oudon näköiseen poikajoukkoon.

Kaikilla kuudella pojalla oli aurinkolasit ja vyötäisille ulottuvat hiukset.

Moselle tutustui poikiin ja sai tietää, että he olivat veljeksiä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä suljettuina Manhattanilla sijaitsevaan neljän makuuhuoneen asuntoon.

Moselle otti kameransa ja lähti tekemään elokuvaa poikien oudosta tarinasta.

Elokuvasta käy ilmi, että poikien isä, Etelä-Amerikasta kotoisin oleva Oscar Angulo on omalaatuinen jälkihippi, juopotteleva komerofilosofi, joka ei ole halunnut altistaa poikiaan ja tytärtään lähiseutujen huumeille ja väkivallalle.

Siksi vain hänellä on ollut asunnon ulko-oven avain, eivätkä lapset ole päässeet ulos kuin lyhyiksi ajoiksi valvonnan alla.

Kohti vapautta

Oscarin mielestä yhteiskunta orjuuttaa, siksi hän itse ei ole suostunut tekemään työtä. Äiti Susanne on myötäillyt miestään kaikki vuodet. Lapsilleen Oscar on antanut sanskriitinkieliset nimet.

Oscar on kantanut kotiin valtavan määrän elokuvia vhs-kasetteina ja dvd-levyinä. Eräs pojista sanoo, että niitä on 5 000.

Niinpä lapset ovat oppineet elämästä ja ympäröivästä maailmasta vain elokuvien kautta. He ovat myös opetelleet ulkoa rakastamiensa elokuvien kohtauksia ja näytelleet niitä itse tekemissään asuissa ja lavasteissa.

Vuonna 2010 15-vuotias Mukanda-poika veti naamion päähänsä ja lähti vaeltelemaan New Yorkin kaduille. Se johti viimein lasten vapautumisprosessiin, ja elokuvan kuvausten aikana muutamat pojista eivät enää suostu edes puhumaan isälleen.

Ongelmallinen elokuva

The Wolfpack käsittelee teini-ikää, aikuistumista, kasvattamista, vapautta, elokuvia ja pelkoja.

Poikien kautta kameran eteen tulee monenlaisia tunteita, sekä samaistuttavia että perheen kieron sisäisen dynamiikan luomia. Elokuvassa on sekä yleispätevyyttä että hieman vaivaannuttavaa erityistapauksen tirkistelyn tuntua.

Muutamat amerikkalaiskriitikot ovat kritisoineet elokuvaa siitä, että Moselle on kuvannut ihmisiä, jotka joko nuoren ikänsä tai henkisen tilansa vuoksi eivät ole olleet juridisesti päteviä antamaan suostumustaan kuvauksiin.

Suurin osa pojista oli alaikäisiä, sisko Visnu on henkisiltä kyvyiltään kehitysvammainen ja Oscar on selvästi mieleltään sairas.

Vaikka The Wolfpack on omalla tavallaan kiehtova ja Angulon pojat sympaattisia, elokuvasta jää hiukan ilkeä jälkimaku. Se on kuvaus sosiaalisesta erityistapauksesta kuriositeettina, ilman ihmeempää sosiaalista näkökulmaa, mikä ei sinänsä amerikkalaisessa dokumentissa ole tavatonta.

The Wolfpackin jälkeen Crystal Moselle on saanut valmiiksi New Yorkin tyttöskeittareista kertovan näytelmäelokuvan Skate Kitchen.

The Wolfpack, la 17.3. klo 21.40 Teema & Fem