Yö jona veljeni katosi -dokumenttielokuva antaa äänen pakolaisille, jotka uutisvirrassa jäävät helposti vain numeroiksi
Dokumenttielokuvasta tuli Adalin surutyö ja todiste siitä, ettei hänen veljensä ollut vain numero tilastoissa, vaan ihminen, jolla oli nimi ja kasvot.
Dokumenttielokuva Yö jona veljeni katosi (Natten då min bror försvann, Suomi 2022) alkaa kuvilla merenpinnan alta. Ja äänillä. Oli kolmas lokakuuta vuonna 2013 kun Adal Neguse ei saanut unta. Uutiset kertoivat kuinka eritrealaisia pakolaisia kuljettaneessa kalastusaluksessa oli syttynyt tulipalo, ja se upposi Italian rannikolla, Lampedusan saaren edustalla.
Laivan kuljettamiin pakolaisiin kuului myös Adalin veli. Tämä oli uhannut itsemurhallakin, ellei pääsisi yrittämään pakoa, vaikka reitti tiedettiin vaaralliseksi. Olisiko hän hukkunut vai hengissä?
Adal matkusti Lampedusaan haastattelemaan pelastuneita ja pelastajia. Anna Blomin dokumentti tallentaa kohtaamisia. Pakolaiset kertovat kohtaloistaan: eräs onnekas pelastui jaksettuaan sinnitellä yön yli meressä muovipullon varassa.
Kerronnaltaan mietteliäs ja välillä vaitonainenkin elokuva antaa nimen ja kasvot, äänen ja tarinan pakolaisille, jotka uutisvirrassa jäävät helposti vain numeroiksi. Surutyöstä tulee kollektiivista, kun kamera seuraa merellä pidettävää muistotilaisuutta. Sanoja ja selityksiä ei tarvita.
Yö jona veljeni katosi, sunnuntai 10.4. klo 21.45, Teema & Fem