Takaisin Onnelaan – Osa 1/8: Kirjailija Raija Oranen laati Puhtaat valkeat lakanat -sarjaan perustuvan jatkokertomuksen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Puhtaat valkeat lakanat -sarjaan perustuva jatkokertomus
© MTV3
Kirjailija Raija Oranen laati Seuralle jatkokertomuksen, joka perustuu hänen käsikirjoittamaansa tv-sarjaan Puhtaat valkeat lakanat. Jatkokertomus paljastaa, mitä Raikkaan perheelle tapahtui tv-sarjan jälkeen.

Puhtaat valkeat lakanat pyörähti käyntiin MTV 3:ssa 1990 alussa ja saavutti heti yli miljoonan katsojan joukon. Sitä rakastivat sekä yleisö että kriitikot.

Tarina alkoi 1950-luvun lopusta, kun vaatturi Ensio Raikas perusti miesten pukutehtaan apunaan ankara kommunisti, vaatturi Nuutinen. Maire ja kolme lasta saivat astua Onnelan komeasta ovesta sisään. Alkoi Suomen suuren nousun ja rikastumisen aika.

Perheeseen liittyivät vävypojat: liikemies Eero Kurppa ja nouseva poliitikko Veijo Salmi. Maire perusti muotiputiikin, elettiin kaikenaikaisen kehityksen vuosia. Sitten tulivat toiset ajat ja Raikkaan pukutehdas ajautui idänviennin tyrehtyessä konkurssiin. Tarinaa jatkaneessa romaanissa Onnela Irene sai ostamansa liikeketjun, Mekkovakan, nousuun, ja Onnela ostettiin takaisin.

Tarina alkaa jouluyllätyksestä

Siinä unessa sateli lunta hiljaksiin, leveitä, keveitä hiutaleita jotka hohtivat kuin valaistuina iltapäivän sinessä. Ensio asteli autoltaan kohti Onnelan kuistia ja ovea. Kauralyhde oli pystytetty verannan viereen, havunoksia oli aseteltu kesällisiin kukkapurkkeihin, jäisiä kynttilälyhtyjä oli jo sytytetty useampiakin. Hän astui sisään, oikeastaan liukui tai lensi hitaasti, ja siellä he olivat kaikki, koko perhe, Sylvi tutkimassa kinkkua, Maire kantamassa jo rosollivatia katettuun pöytään ja Irene ja Katariina ja Heikki koristelemassa salin joulukuusta.

”No onpa kaikki hyvin ja kaunista”, Ensio sanoi. Siihen hän heräsi. Aurinko oli noussut jo aikoja sitten, meren turkoosit, valkeaharjaiset aallot hohtivat parvekkeen lasioven takana, palmujen latvat keinahtelivat, oli kohtalaisen tuulista.

”Hyvää joulua”, hän toivotti ääneen.

Hän sanoi sen uudestaan, kun ennätti makuuhuoneestaan ison vuokratalon salonkiin, kuten sitä nimitettiin.

”Hyvä että heräsit, isä”, Katariina kiitteli, ”Meidän pitää ihan kohta lähteä ajamaan sinne lounaspaikkaan.” Katariina vaikeni äkisti Ensiota tarkemmin katsoessaan. ”Mikä sinulla on? Et kai vain ole sairas?”

”No en. Tulin vain nähneeksi liian ihania unia.”

”Oliko paljon naisia”, Eero Kurppa havahtui lehtensä takaa.

”Oli niitä muutama. Onnelassa oltiin, ja aika oli se vanha ja hyvä.”

”Saat isä luvan lopettaa vanhojen aikojen kaipailun”, julisti Irene, joka kopisi koroillaan salonkiin hiukset kauniisti päälaelle koottuina, tyylikkäänä ja meikattuna niin kuin aina. Ei tuota naista olisi yli viisikymppiseksi arvannut. Eikä Katariinaakaan. Jotain taikoja tytöt tekivät, Ensio arveli, ennen aikaan ihmiset sentään vanhenivat ja rypistyivät, nyt naiset olivat kai muovia.

”Olisi voitu kumminkin jonkinlainen joulukuusi kehitellä”. Ensio viittasi moderniin huonetilaan jossa olisi ollut paikka useammallekin kuuselle.

”Niin olisi”, Katariina myötäsi. ”Mutta eihän nuo välitä paskaakaan, ihan sama missä ovat, kunhan saavat ruokaa ajallaan. Ja ryyppyjä.”

”Jos puhut minusta, niin pitää paikkansa”, Eero tunnusti. ”Sillä ehdolla että sinä olet samassa paikassa.”

˜·˜

Portaikosta kuului kolinaa, kun nuoriso siirtyi alakertaan. Riikka, nainen kuin jumalatar, saanut kaikki parhaat puolet Katariinalta ja Eerolta eikä huonoja ollenkaan, kaksoset Aki ja Eki Kurppa suorissa housuissaan ja lyhythihaisissa paidoissaan, joita erotti vain väri, toinen vaaleankeltainen, toinen vaaleansininen, eikä heitä muuten ollut edelleenkään heti toiseksi tai toiseksi nimetä, piti etsiä yksityiskohtia.

”Ettekö te voisi lopultakin ruveta elämään kahta eri elämää”, Katariina huokasi. ”Voisitte leikkauttaa hiukset eri tyyliin vaikka.”

˜·˜

”Itsehän nuo opetit”, Eero puolusti. ”Yhdennäköisyydestä on sitä paitsi ollut melko monta kertaa hyötyä, kun palaveriin asiakkaan kanssa voi lähettää toisen tai toisen, ihan sama kumman.”

”Niin, jos Akilla sattuu olemaan krapula ja se nukkuu pommiin”, Eki heitti.

”Tai Ekillä”, Aki sanoi.

”Erottavatko ne edes kummalla se krapula on”, Katariina ihmetteli.

Irene karjui yläkertaan Nuuttia pitämään kiirettä. Ei vastausta. ”Nuutti Salmi, nyt lähdetään.”

Nuutti ilmaantui portaisiin pehmeissä lenkkareissa rennosti pomppien ja poninhäntää niskaansa kuminauhalla sitoen. ”Ei kai me voida lähteä ennen kuin faija tulee.”

”Faija? Missä Veijo muka on?”

Samaa alkoivat ihmetellä kaikki. ”Se oli häipynyt vierestä kun minä heräsin”, Irene sanoi. ”Minä luulin että… ” Itse asiassa Irene ei ollut luullut yhtään mitään. Veijon tulot ja menot olivat olleet aikojen alusta lähtien niin outoja ja ennustamattomia, että hän oli lakannut kiinnittämästä niihin liiaksi huomiota. Kun ihminen on poliitikko ja sitä myöten kansanedustaja ja ministeri ja kunnanvaltuutettu ja kaikkien kokouksien välttämätön tarvekalu, ei hänen jälkiään haistelemalla rikastumaan pääse, niitä ei ole.

”Helvetti, Veijo!” Ireneltä pääsi tuttu parahdus. ”Et kyllä pilaa tätä joulua!”

Hänen teki mieli sanoa että tätäkin, mutta hän hillitsi itsensä viime tipassa, Ension kuullen hän ei halunnut riidellä, muista ei olisi ollut väliä.

”Veijo!” Irene karjaisi terassin ovelta ulos ja säikähti, kun aurinkotuolista ihan näkymättömistä ponkaisi esiin takkutukkainen, söherösilmäinen ja kauhistunut mies.

”Mitä sinä siinä teet?”

”Ai että mitäkö?” Veijo ähisi pelästystään tainnutellen. ”Mitähän tuossa tuolissa oikein voisi tehdä? Olisinkohan nukkunut?”

”Mutta kun sinun pitäisi olla jo valmiina lähtöön!”

”Ai niinkö? Se on ihmisellä semmoinen vika, ettei se nukkuessaan tiedä mitä muuta sen pitäisi tehdä.”

”Olihan tämä eilen kaikkien tiedossa”, terassille hätiin sännännyt Katariina huomautti.

”Saattoi olla. Vaan enpä tuota nukkuessani muistanut muistella.”

Veijo nykäisi housut jalasta ja loikkasi uima-altaaseen.

”Meni ihan ilkosillaan”, Ensio ihmetteli. ”Mitähän naapurit tuosta sanovat?”

”Ei kuunnella”, Nuutti kuittasi ja tarttui Ensiota hartioista.

˜·˜

Raikkaan klaanin kuljettamiseksi vuoristokylään tarvittiin kaikki kolme lomakäyttöön vuokrattua autoa, ja kolme niitä tarvittiin, kun ne olivat pieniä, vain neljälle rekisteröityjä, koska erisuuntaisia menohaluja oli useammallakin eikä Eero Kurppa suostunut isojen kalliiden pelien vuokraamiseen. ”Sehän olisi ihan järjetöntä, näillä mutkaisilla vuoristoteillä ei ole kuin yksi, joka saisi semmoisen pysymään hallinnassa.”

”Ai minä vai”, Irene arveli.

”No jaa, ehkä siis kaksi”, Eero myöntyi.

”Miksikähän isä aina aliarvioi meitä”, Aki valitti.

Eerolta pääsi sydämellinen hekotus. ”Minä vain yritän pitää teidät hengissä, en minä yksin enää kiinteistöbisnestä viitsi pyörittää.”

Tie kiemursi vuoren rinteitä yhä korkeammalle, meri jäi alemmas, vaahtopäät lakkasivat erottumasta. Kivilohkareiden ja yrttivarpujen lomassa kiipeilivät sarvipäävuohet ja kukki heleänkeltaisia tuppaita.

Majatalo vaikutti arveluttavan vaatimattomalta. ”Mihin läpeen te olette meidät oikein rahdanneet”, Veijo alkoi noitua. ”Olisi meillä ollut varaa oikeaankin ravintolaan.”

”Minun syyni”, Katariina tunnusti.

”Ja minun”, Riikka säesti. ”Me haluttiin jotain alkuperäistä kaiken sen turistimössön jälkeen, mitä meille on kannettu eteen jo kolme päivää.”

”Ja täältäkö sitä alkukantaista evästä sitten saa”, Veijo mutisi ja meni kokeilemaan majatalon ovea. Auki se oli. ”Jaha, no herrasväki on sitten hyvä ja astuu sisään. Straastuite!” Hän kajautti ovelta reippaasti.

”Ole nyt kunnolla”, Irene tirskahti. ”Buenas dias.”

”Buenas tardes”, Nuutti oikaisi.

Varaus oli suoritettu aivan oikein, suuri pöytä oli jo katettu takapihalle puiden varjoon. ”No, ehkäpä täällä sentään nälkä lähtee”, Veijo kiitteli. ”Olen minä kuullut näitä paikkoja kehuttavan, että ruokaakin saa vaikka tuoli kaatuisi.”

Majatalon isäntä esitteli Eerolle viinejä ja Katariina ja Riikka tutkivat ruokalistaa. Kaikki ymmärsivät että he olivat asiantuntijoita, Riikka kokin koulutuksen saanut, Katariina Sylvin innokas oppilas ja Kurpan vaateliaan maun koulima. ”Millä muulla minä sen miehen kotiin houkuttelisin”, Katariina tapasi sanoa, ja Eero siihen että en minä sinua syödäkseni nainut, mihin Katariina, että naisia saa ostamalla siinä kuin ruokaakin, ja Eero: ”Vaan ei yhtä maukkaita.”

Kun naiset olivat perusteellisesti säkättäneet emännän kanssa englannin ja espanjan ja ranskan sekamelskaa, saattoi Riikka ilmoittaa: ”Aluksi tulee tapas ja tuoretta leipää, ja sitten paistettua villisikaa ja köyhän perunoita ja vihreää salaattia.”

”Onko se täkäläistä jouluruokaa”, Ensio ihmetteli.

”On se sikäli”, Veijo tiesi, ”Että täkäläiset eivät vietä joulua ollenkaan, nämä juhlivat sitten loppiaisena kolmea kuningasta.”

”Onko heillä niin monta?”

”Itse asiassa on se neljäskin, se joka otti vallan käsiinsä kun kenraali Franco vihdoin kuoli.”

Viinit ja vedet ja leivät ja oliivit kiidätettiin pöytään ja kaksi isoa kannua sangriaa.

”Riikka ei juo koska se ajaa”, Katariina muistutti.

”Minäpä en aja”, Veijo ilmoitti ja tarttui kannuun.

”Kuka sitten”, Irene oli ihmettelevinään.

”Olisikohan rouva Salmi”, Veijo aprikoi.

”Minä voin ajaa”, Nuutti ilmoitti.

”Meidän poika taitaa olla sairas”, Veijo säikähti.

”Joo, minua on alkanut vaivata selväpäisyys. Sain teekkaritouhuista tarpeekseni Polilla, minä en enää oikein ymmärrä, miksi pää pitää panna sekaisin, ei siinä arkkitehdin hommat ainakaan paremmin suju.”

”Mutta insinöörin hommat sujuu”, vakuutti Eki ja maiskutti sangrialle suutaan. ”Äiti voi ajaa yhtä autoa jotta me miehet saamme juhlia.”

”Kot kot”, kommentoivat kanat, joita tuli jonossa pöydän luo, kolme valkoista ja yksi kirjava, ilmeisesti leivän toivossa. Kukko huuteli niille äkäisesti perään. Kauempana juosta vilisti sievä possu.

”Tuosta olisi tullut nätti paisti”, Eero kiitteli. ”Mutta”, hän korotti ääntään, ”Kun nyt on päästy odottamisen makuun ja selvitty eilisestä lahjahullunmyllystä…”

”Mistä myllystä muka!” Katariina protestoi. ”Minä sain yhden ainoan korun.”

”Jonka hinta ei totisesti ollut yksi markka tai varsinkaan peseta. Kuuntelepa nyt, vaimo. Minulla on teille kaikille jouluyllätys.”

”Olet tehnyt konkurssin ja ihan persaukinen”, Veijo ehdotti.

”No en ihan. Minä olen ostanut Onnelan.”

Pöydän piiritti hiljaisuus.

Sen katkaisi Ensio. ”Kuulehan Eero, minä olen kyllä melkein yhtä vanha kuin taivas, mutta en minä tiennyt että minulta on järki karannut. Tai kuulo hukassa. Miten sinä olet voinut ostaa Onnelan, kun minun tietääkseni te omistatte sen Irenen kanssa jo ennestään.”

Eero Kurppa hymyili tyytyväisenä. ”Niin, sen puolentoista hehtaarin läntäreen, jossa se talo on. Se ala oli aikoinaan lohkaistu isommasta tilasta. Ja sen tilan minä nyt ostin, viisi hehtaaria, kun sattui olemaan jaossa meikein ilmaiseksi.”

”Ai sen missä on se ihana hiekkaranta?” Irene tajusi.

”Ja muutama kohtuullinen rakennnus.”

”Mehän lapsena himoittiin sitä rantaa”, Katariina sanoi, ”mutta se äkäinen ukko ajoi meidät aina pois kun yritettiin sinne.”

”Eipä aja enää”, Eero ylvästeli. ”Niin että olkaapa hyvät.”

˜·˜

Pöydässä oli ihan hiljaista. Sen keskelle emäntä ja aputyttö alkoivat latoa tapaslautasia: kuivattua kinkkua jonka läski kiilteli valkoisena, keltaista kypsää rasvaista juustoa, läskimakkaraa, melkein pelkästä öljystä tehtyjä oliiveja, etikassa ja öljyssä uitettuja pikkukaloja…

”Näyttää olevan kyseessä terveellisyydestään kuuluisa välimerellinen ruokavalikoima”, Veijo kommentoi paisunutta vatsaansa taputellen.

”Niin, tuota”, Ensio yskähteli kun emäntä oli poistunut. ”Minä vain sitä, että mihinkähän niitä viittä hehtaaria tarvitaan, kun annoitte sen muunkin ihan vieraalle vuokralle.”

”Kun ei meillä ollut sille mitään käyttöä”, Irene kivahti. ”Et sinä siellä voinut yksin olla, ja meillä oli kaikilla hommat Helsingissä.”

”Onko tämä tilanne sitten jotenkin nyt äkkiä muuttunut? Sanopa sinä Eero, kun aina kaiken tiedät.”

Eero muikisteli suutaan. ”No enhän minä tätä nyt mitenkään tiedä, mutta sen verran kuitenkin, että sain sen paskaporukan talosta lopultakin ulos ja vuokratkin suurin piirtein perittyä. Siellä on ihan kunnossa oleva ravintolakeittiö ja päärakennus vain kevyttä remonttia vailla, ja siitä uimarannasta ja sen tienoilla olevista rakennuksista me katsottiin Akin ja Ekin kanssa, että niistä saisi varsin kelvollisia majoitustiloja. Jos joku tai jotkut nimittäin meinaisivat ruveta jotain yrittämään. Mutta eipä mitään, jos ei kelpaa niin pannaan pois. Minä uskon että Onnela saadaan kyllä myytyä…”

”Seis!” Irenen huuto nosti Eeron kasvoille tietävän ilmeen. Juuri tuolla tavalla Irene Raikas oli aina ennenkin lennähdyttänyt kulmakarvansa korkealle ja levittänyt silmänsä suuriksi, kun oli saanut mielestään kuolemattoman idean.

”No? Mitä sinä haluat?”

”En minä tiedä mitä minä haluan”, Irene sanoi. ”Minä vain äkkiä tajuan, että minä olen ollut jo pitemmän aikaa kyllästynyt Mekkovakkaan. Se on liian valmis. Minä myyn sen.”

”Haloo”, Veijo äännähti ja tarrasi Ireneä ranteesta. ”Sinähän et lähde Helsingistä mihinkään.”

”Ai en? Miten niin?”

”Siten niin, että ensi vuonna on presidentinvaalit.”

”Rupeaako Irene ehdokkaaksi”, Eero innostui.

Veijo mulkaisi Eeroa jotensakin uupuneena. ”Eipä varmaankaan. Mutta joku muu saattaa ruveta.”

”Kukahan se mahtaa olla”, Eero virnuili. ”En millään arvaa.”

Ensio huokasi kuuluvasti.

”Ja minä kun jo ennätin innostua, että pääsisin Onnelaan takaisin.”

”Älä hermostu, isä”, Irene sanoi. ”Minä en nimittäin presidentin rouvaksi rupea.”

Jatkuu…

Lue seuraava osa 2/8.

X