Näyttelijä Hannele Lauri kertoo urastaan ja paljastaa, ettei koskaan mene ensi-iltoihinsa: ”On naurettavaa, että minua kutsutaan diivaksi – olen kaikkea muuta”
Hannele Lauri tunnistaa vain osan julkisuuskuvastaan. Hän osaa pitää puolensa, mutta on myös yliherkkä. Päivittäinen rukoushetki on hänelle tärkeä.
Näyttelijä Hannele Lauri tunnustaa, ettei itse katso komedioita lainkaan.
Näyttelijä Hannele Lauri, 67, ravisteli itseään. Pelätessään tuntematonta uhkaa, koronavirusta, hän oli jättänyt hankkimatta orvokit Nurmijärvellä sijaitsevan kotinsa pihamaalle.
”Mene ostamaan kukat, nauti niistä ja heräävän luonnon kauneudesta”, Hannele Lauri käskytti itseään.
Ja totteli.
Pahinta pandemiassa on ollut joutua ikävöimään lapsia ja lapsenlapsia. Vaikka Hannelen ei ole pakko ikänsä vuoksi asettautua karanteeniin, hän on tehnyt kaikkensa suojellakseen itseään ja lähimmäisiään.
Yksi keinoista on rukoileminen.
”Päivittäinen hiljentyminen ja rukoushetki ovat minulle muulloinkin tärkeitä, vaikka ne eivät ehkä heti tule mieleen minua katsoessa.”
Hannelessa on paljon muutakin, mitä julkisuudessa ei ole esitelty.
’Kyl sie näytellä ossaat, mut kauppias sie oot’
Äitini Eine lopetti iltanäyttelijän työnsä Tampereen teatterissa mennessään naimisiin isäni Arvin kanssa. 1940-luvulla teatteri ei ollut upseerin rouvalle sopiva työpaikka.
Naimisiin mennessään äiti oli Beritta-siskoni yksinhuoltaja. Perhe muutti Hämeenlinnaan. Sitten synnyin minä ja kuusi vuotta myöhemmin Pertti.
Sota oli jättänyt jälkensä isääni. Hänen toinen kätensä oli täynnä kranaatinsirpaleita ja sotamuistot tulivat toisinaan uniin, mutta hän ei koskaan puhunut sodasta.
Hän oli ihana isä, vei eväsretkille ja opetti nauttimaan luonnosta. Hänelle oli tärkeää, että tuhansien järvien maassa asuvina me lapset opimme uimaan.
Olin 7-vuotias, kun muutimme Tampereelle. Olin usein auttelemassa isovanhempiani Laukontorilla, missä he myivät marjoja, vihanneksia ja kukkia. Opin siellä paljon ihmisistä ja siitä, miten heidän kanssaan kannattaa olla.
’Kyl sie näytellä ossaat, mut kauppias sie oot’, mummo sanoi.
Äiti, enot, mummu ja vaari olivat tulleet evakkoina Viipurista, joten minussa on paljon karjalaisuutta. Samalla, kun kälkätän, huomioin asioita. Ystävät ovat ihmetelleet, miten puhetulvani keskellä näen jokaisen ilmeen ja eleen, muistan jopa äänensävyt.
Äidin rakkaus teatteriin säilyi. Hän kertoi paljon tarinoita ja vei minut usein näytöksiä katsomaan. Totesin, että minäkin haluan kertoa tarinoita isolle yleisölle, vaikuttaa ihmisiin ja heidän tunteisiinsa.
18-vuotiaana ilmoitin Tammerkosken tyttölyseon rehtorille, että jätän koulun kesken ja menen Teatterikouluun. Mistä itsevarmuuteni kumpusi? Kasvatuksesta. Vanhempani kannustivat minua kaikessa, mitä tein.
Hannele Lauri arvostaa muiden muassa Vesa-Matti Loirin ja Al Pacinon näyttelijän työtä. ”Opin seuraamalla enkä seuraa kuin hyviä”, hän sanoo. Kuva vuodelta 1986, jolloin hänet tunnettiin jo sekä teatteri- että elokuva- ja tv-töistä. Kuva: Jouko Kesäläinen/Skoy
”Taistolaiset kutsuivat minua Kokoomukseksi”
Teatterikoulun pääsykokeissa oli tehtävä, jossa piti pelastautua kaatuvasta veneestä. Kun muut huusivat henkensä hädässä apua, murehdin irtoripsieni kastumista. Ensimmäisenä valintaraadissa olleista taisi purskahtaa nauruun Kalle Holmberg. Kukaan ei sanonut, missä vene kaatui. Päätin alukseni kaatuneen rannalla.
Isälle ammatinvalintani oli aluksi kauhistus. Hän oli poliittisesti hyvin oikealla ja koulussa vallalla oli vasemmistolaisuus. Kerran hän näki televisiossa minun lausuvan kirkossa hengellisiä runoja. ’Ai, näyttelijä voi tehdä tuollaistakin’, hän sanoi. Lopulta isä hyväksyi valintani ja kävi katsomassa esityksiäni.
Motto: Tulee päivä toinenkin. Aarne Orjatsalon sanat sopivat moneen tilanteeseen ja ne voi käsittää monella tavalla.
Suurin osa koulun oppilaista oli kukkahuivisia, samettihousuisia kommareita. Osa joutui jopa leikkimään vasemmistolaisuutta, mutta en suostunut siihen. Ajattelin, että siinähän marssitte, mutta minä en. Koin olevani poliittisesti erilainen kuin muut. Isä oli kertonut, miten asiat oikeasti olivat silloisessa Neuvostoliitossa. Koulussa kukaan ei halunnut uskoa, jos toistin jotain hänen kertomaansa. Jälkeenpäin on tullut ilmi, että isä tiesi totuuden.
Taistolaiset kutsuivat minua Kokoomukseksi. En piitannut siitä. Koulu oli Kansallisteatterin tiloissa ja vietin paljon aikaa näyttelijöiden kanssa. Teatteri ei ole ollut minulle koskaan poliittinen areena. Teatterin tehtävä on antaa elämyksiä ja ajateltavaa.
Hannele Lauri nähdään parhaillaan löytökoirana eloon palaavana oopperadiiva Annana sarjassa Ei haukku haavaa tee. Kuva: Elisa Viihde
”Olen eniten kiitollinen lapsistani ja lapsenlapsistani”
Minulla on edelleen valtava ikävä äitiä, isää, enoja, mummoa ja vaaria. Olen kuin italialaiset, perhe on minulle mittaamattoman tärkeä. Elämässäni olen eniten kiitollinen lapsistani ja lapsenlapsistani.
Tapasin poikieni isän Hannu Laurin, kun opiskelin Teatterikoulussa. Hän oli Kansallisteatterin näyttelijä ja toimi koulussa ohjaajana yhden tuotannon ajan. Menimme naimisiin vuonna 1976. Sami syntyi seuraavana vuonna ja Tomi kaksi vuotta myöhemmin.
Äitiys vei pois tietynlaisen itsekkyyden. Itseäänkin täytyy rakastaa, mutta suurin rakkauteni kohdistuu lapsiini. He ovat aina etusijalla, eikä heidän edelleen mene vieläkään yksikään mies.
Kun äitini vielä eli, soitin hänelle kohdatessani jonkin ongelman. Hän sanoi joka kerta rakkaudella yksinkertaisen lauseen: ’Kyl Hanna kaikki järjestyy’. Aina niin kävikin.
Olen halunnut olla hänen kaltaisensa äiti omille pojilleni. Meillä on erittäin läheiset ja lämpimät välit. He pystyvät puhumaan minulle kaikesta ja tietävät, että teen kaikkeni heidän vuokseen. Minulle merkitsee paljon se, että he tietävät, kuinka paljon heitä rakastan.
Olen ylpeä pojistani. Sami on filosofian maisteri ja toimii lukion historian opettajana. Tomi on sekä kuvataiteen että elokuva- ja tv-alan maisteri. Minulla on kolme lastenlasta; Tomin Totti, 8, ja Aada, 15, sekä Samin Kaius, 2.
Koronapandemian aikana olen ajatellut kuolemaa aiempaa enemmän. Ruokakauppaan meneminen tuntuu kuin astuisi surman suuhun. Roskapussit vien käsineet kädessä. Pelkään omasta, mutta erityisesti lasten, lastenlasten ja kaikkien läheisteni puolesta.
Äitini sanoi ennen kuolemaansa, ettei hän haluaisi jättää meitä vielä. Minulla on samanlainen tunne, en haluaisi jättää lapsia ja lapsenlapsia. Rukoilen, että saan edelleen olla katsomassa, että heillä on kaikki hyvin ja voin auttaa kaikessa mahdollisessa. Olen uskonut Jumalaan pienestä pitäen ja säilyttänyt lapsen uskoni.
Hannele oli vakionäyttelijä viihteen monitoimimies Pertti ”Spede” Pasasen elokuvissa ja tv-ohjelmissa. Vuonna 1985 ensi-iltansa sai elokuva Kliffaa hei. Kuva: ARI HEINONEN/YHTYNEET KUVALEHDET OY/KUVA-ARKISTO
Hannele Lauri ja Vesa-Matti Loiri: ”Ystävyytemme on ikuinen”
Valmistuin Teatterikoulusta vuonna 1975. Näyttelin Turun kaupunginteatterissa Tsehovin Lokin Ninaa vuonna 1983, kun Helsingin kaupunginteatterin uusi johtaja Ralf Långbacka tarjosi vakituista kiinnitystä Helsingin kaupunginteatteriin. Muutamaa viikkoa myöhemmin minua pyydettiin mukaan Spede Show’hun. Sain olla mukana myös muissa suurissa tv-tuotannoissa kuten Hynttyyt yhteen, Ihmeidentekijät ja Vesku Show.
Tutustuin Vesa-Matti Loiriin jo opiskeluaikana, jolloin keskinäinen tunteemme syntyi. Kunnioitimme aina toistemme liittoja. Emme koskaan yhdessä pettäneet aviopuolisoitamme, vaikka olisi ollut haluakin.
Vesku on sanonut, että mennään naimisiin ja hankitaan neljä lasta seuraavassa elämässä. Se naurattaa meitä. En usko, että liittomme olisi kestänyt, jos olisimme menneet naimisiin. Olemme kaksi niin vahvaa persoonaa.
Sen sijaan ystävyytemme on ikuinen. Tiedämme, mitä toinen ajattelee tai aikoo sanoa. Aika ei merkitse mitään, jatkamme aina siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Istuimme kerran yhdessä kahvilassa, kun Vesku huomasi, että kummallakin on vasemmassa kädessä syntymämerkki ihan samassa kohdassa. Mitähän sekin merkitsee?
Televisiotöiden vuoksi välillä tuntui, että minut tunnettiin vain niistä ja pidettiin komedianäyttelijänä. En silti kadu niitä. Opin valtavasti tv- ja elokuvanäyttelemisen tekniikasta seuraamalla Veskua. Sitä paitsi on myös taito saada ihmiset nauramaan. Siihen ei riitä nenään honottava puhetapa tai hassut vaatteet. Komiikassakin hahmon on oltava uskottava.
Hannelen ja Vesa-Matti Loirin ystävyys alkoi jo 70-luvulla ja jatkuu yhä. Hannele oli mukana myös vuonna 1988 alkaneessa Vesku Showssa, jolla parhaimmillaan oli 1,6 miljoonaa katsojaa. Kuva: TEPPO LIPASTI/SKOY
”En koskaan mene omiin ensi-iltoihini”
Näyttelin teatterissa yli 40 vuotta. Sitä en enää halua. Sen sijaan rakastan sitä, että voin yhä tehdä tv- ja elokuvatöitä.
Olen erittäin itsekriittinen. En koskaan mene omiin ensi-iltoihini. Voi olla, että katson ohjelman tai elokuvan joskus kotona tai en katso sitä ollenkaan. Toki pystyn antamaan itselleni myös kiittävää palautetta siitä, missä olen onnistunut.
En osaa pitää itseäni 67-vuotiaana, mutta ikä on tuonut paljon hyvääkin. Olen oppinut luottamaan itseeni, valintoihini ja intuitiooni. Minulla on vahva vaisto tapaamistani ihmisistä. Ammattitaitoa on tulla toimeen myös heidän kanssaan, joista en pidä.
Betoni-Jussilla vuonna 2019 ja Elämäntyö-Venlalla tammikuussa palkittua Hannelea kuvaillaan muun muassa uskomattoman karismaattiseksi.
Kultainen Venla gaala 2020, Hannele Lauri, elämäntyöpalkinto
”Ammattitaitoa on tulla toimeen myös heidän kanssaan, joista en pidä.”
On naurettavaa, että minua kutsutaan diivaksi. Olen kaikkea muuta. En koskaan kehu haastatteluissa itseäni, sillä en yleensä puhu työstäni. Olen iloinen siitä, mitä olen saanut tehdä, mutta en jaksa jauhaa niistä. En näyttele näyttelijää. Kun astun ovesta ulos, unohdan ammattini ja olen minä.
Minusta on luotu mediassa tietyntyyppinen kuva, josta en välttämättä tunnista kuin osia. Nauran paljon itselleni, mutta jopa se ymmärretään väärin. Osaan pitää puoleni, mutta olen myös yliherkkä. En kestä lainkaan epäoikeudenmukaisuutta, valehtelua tai syrjintää, kohdistuvatpa ne ihmisiin tai eläimiin.
Akilleen kantapääni ovat lapset, lapsenlapset ja 16-vuotias koirani, jackrussellinterrieri Nancy. Jos heistä sanotaan jotain kielteistä, tulee kova puoleni esille.
Vähän aikaa sitten tilasin tekoturkin. Laitoin sen päälle, katsoin Nancya ja rupesin nauramaan. Näytimme ihan samanlaisilta, sillä turkki on valkoinen ja siinä on vaaleanruskeita täpliä.
Lue myös: Hannele Lauri ja Virpi Miettinen: Olemme lainsuojattomia
Juttua on muokattu 15.5.2020 Teatterikorkeakoulu on korjattu Teatterikouluksi.