Leena Lehtolainen on kirjoittanut murhia jo 30 vuotta – käsittelee nyt jengirikollisuutta: ”Tuloerojen kasvu ruokkii kaikenlaista eriarvoisuutta”
Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarisarja täyttää 30 vuotta. Mikä kaikki on muuttunut kirjallisuudessa, lukijasuhteessa ja tekijän sekä sankarittaren elämässä?
Leena Lehtolainen on kirjoittanut rikosromaaneja jo 30 vuotta.
Leena Lehtolaisen kodissa näkee väkisin merkkejä molemmista suosikkidekkaristin päähenkilöistä, komisario Maria Kalliosta ja henkivartija Hilda Ilveskerosta.
Lehtolaista huvittaa. Vaikka Kallio, Pekka Koivu, Ville Puupponen ja muut poliisit ovat tuttuja ja rakkaita hahmoja, he elävät vain mielikuvituksessa.
”Kallio-kirjojen poliisit ovat minulle kuin hyviä ystäviä, joita on kirjaprosessissa kivaa tavata. Ihanaa, jos lukijat kokevat samoin”, hän sanoo.
Maria työtovereineen ikääntyy suunnilleen reaaliajassa, vaikka kaikissa dekkarisarjoissa näin ei ole.
”Päätös oli hyvä siksikin, että poliisityö on 30 vuodessa muuttunut valtavasti muun maailman mukana. Kirjoissa voi kuvata paitsi yhteiskunnan ja rikollisuuden muutosta myös poliisikunnan monipuolistumista.”
Leena Lehtolaisen omat piirteet katoavat
Vuonna 1993 julkaistu Ensimmäinen murhani ja pari seuraavaa Kalliota ovat Lehtolaisen mukaan niitä, joissa Mariassa on piirteitä hänestä itsestään.
”Maria muistuttaa kirja kirjalta minua vähemmän. Alkuun lainasin ehkä omia kokemuksiani, mutta kyllä hän on kasvanut ihan itsenäiseksi, fiktiiviseksi ihmiseksi.”
Sama pätee kirjoista tehtyihin tv-sarjojen dramatisointeihin. Lehtolainen on antanut luvan käyttää hahmojen nimiä, muuten kyseessä ovat uudet teokset.
”Suosikkini dramatisoinneista on yhä Heidi Köngäksen ohjaama Tappava säde, jossa Tiina Pirhonen esitti nimiroolia aivan loistavasti.”
Hän muistuttaa, että vaikka Kallio-sarja on monelle lukijalle tutuin, se muodostaa noin puolet hänen tuotannostaan. Aihe tulee ensin, ja muoto ja käsittelytapa muokkautuu sen mukaan.
Jengirikollisuus päätyi Lehtolaisen kirjoihin
Lehtolaisen kirjoissa on usein vahva ajankohtainen ja yhteiskunnallinen pohjavire, niin nytkin.
Pimeän risteys (Tammi) käsittelee katujengirikollisuutta, joka on noussut Ruotsin tilanteen, Dödspatrullen-jengin Suomi-kytkösten ja kotimaassakin lisääntyneen nuorten tekemien ryöstöjen (joita ei tule sekoittaa järjestäytyneeseen jengitoimintaan) vuoksi julkiseen keskusteluun.
”Aihepiiri on vaivannut jo muutaman vuoden. Pimeän risteys on ikään kuin aikuisten pari viime syksynä ilmestyneelle nuortenkirjalle Vihreän lohikäärmeen risteys, jossa sama Biriksen jengi oli esillä. Myös edelliset Kallio-kirjat ovat käsitelleet nuorisorikollisuutta, koska tiimi työskentelee niiden parissa”, Lehtolainen sanoo.
Hän muistuttaa, että vaikka kylien ja kaupunginosien nuorisojoukkotappelut ovat Suomessa satoja vuosia vanha ilmiö, nyt mukana on uusia elementtejä. Oman kierteensä tuo se, että nuoret haluavat ja käyttävät todella kalliita merkkituotteita ja -vaatteita.
Jos kotona ei ole niihin varaa, houkutus käyttää vääriä keinoja hankintaan voi olla suuri.
”En halua moralisoida, mutta on selvää, että tuloerojen kasvu ruokkii kaikenlaista eriarvoisuutta.”
Jos katujengit ovat yhteiskunnallisesti herkkä aihe, vielä enemmän sitä on Pimeän risteyksen toinen rikosteema: naisten toisiin naisiin ja tyttöihin kohdistama seksuaalinen ahdistelu.
Kirjassa kyseessä on käsipallojoukkue, jonka johtavat lesbopelaajat kiusaavat ja häiriköivät nuorempia jäseniä.
”Urheilussa tapahtuva ahdistelu on noussut esiin, mutta siinä tekijä on yleensä mies ja uhri nainen tai tyttö. En millään ensin olisi halunnut nostaa sukupuolivähemmistöjen väärää käytöstä esiin, mutta yksi tuttu urheiluvalmentaja rohkaisi.”
Lehtolainen hymähtää olleensa niin monta kertaa sukupuolivähemmistöjen puolella, että häntä ei ole helppo syyttää lesbofobiasta.
Some rikkoo kirjailijan työrauhan
Koronarajoitusten ja -sulkujen jälkeen useimmat ihmiset janoavat elämyksiä, esityksiä, konsertteja ja muita kulttuurin(kin) kentällä tapahtuvia aitoja kohtaamisia.
Lehtolainen sanoo olevansa suuri kirjastovierailujen ystävä: niissä lukijoiden kanssa pääsee vuoropuheluun ja kontaktiin.
”Kirjamessut ovat myös tärkeitä, mutta niissä väkeä on niin paljon, ohjelma tiukka ja kaikenlaista hälyä, ettei millään ehdi pysähtyä juttelemaan kaikkien kanssa. Joskin vessajonoista on löytynyt uusia ystävyyssuhteitakin”, hän naurahtaa.
Lehtolainen ei ole sosiaalisessa mediassa whatsapp-ryhmiä lukuun ottamatta. Hän ei ole hankkinut suoratoistopalveluja, ja katsoo hyvin vähän televisiota. Päätös on tietoinen: hälyinen somemaailma rikkoisi kirjailijan työn vaatiman rauhan, keskittymisen ja rytmin.
Kyynisempi voisi todeta, että kansainvälisestikin menestynyt yleisönsuosikki kuuluu niihin harvoihin, jotka voivat säädellä omaa julkisuuttaan.
”Onhan se näin eikä kustantaja ole painostanut someen, mutta olen alusta asti kieltäytynyt esimerkiksi parisuhdehaastatteluista. Kirjailijat ovat toki erilaisia: osa nauttii esilläolosta ja promoaa mielellään, mutta lähtökohtaisesti kirjailijan ammatti on erilainen kuin vaikka näyttelijän.”
”Kyllä minua surettaa nuorten tekijöiden puolesta, jotka valittavat, että kirjan esille saadakseen pitäisi avata koko elämänsä.”
Suomeen tarvitaan lukutaidon vallankumous
Lukeminen on kansalaistaito, jonka rapautumisesta on oltu huolissaan sekä Pisa-tulosten että kouluista ja työelämästä kantautuvien viestien myötä. Etenkin nuorten lukuinnon ja -taitojen heikkenemistä on puitu vuosikausia.
”Kyseessä on iso tasa-arvoasia. Jos ei kykene ymmärtämään eikä tuottamaan tekstiä, tulee vaikeaa viranomaispäätösten, työnhaun ja yhteiskunnan tapahtumien syy-seurausyhteyksien kanssa. Joillekin tällainen kehitys voi tietysti sopia, mutta kyllä lukutaidosta on syytä pitää ääntä ja yrittää keksiä ratkaisuja”, Lehtolainen sanoo.
Kirjailija vieraili hiljattain Kuubassa. Hän tokaisee, ettei kannata sikäläistä systeemiä muuten, mutta yksi asia nosti matkalla ilonkyyneleet silmiin.
”Siellä juhlittiin yhden alueen vapauttamista lukutaidottomuudesta. Ehkä sen tapainen vallankumous tarvittaisiin Suomeenkin”, hän heittää.
Sopimaton lukija voi pilata äänikirjan
Suomen kirjamarkkina tuli hieman jälkijunassa äänikirjojen suhteen, mutta kun murros tapahtui, se tuli rytinällä. Tällöin yleensä tapahtuu ylilyöntejä ja asioihin joudutaan reagoimaan, kun ne ovat jo tapahtuneet.
Tiivistäen äänikirjojen etuja on, että ne saavat uusia ihmisryhmiä kirjan pariin, ylläpitävät ja laajentavat lukemisen kulttuuria ja tarjoavat mahdollisuuksia kirjojen maailmaan niillekin, joille painettu kirja on vieras.
Kääntöpuolena on sitten niin sanotun vaativamman kirjallisuuden ja tietokirjojen heikompi sopimattomuus formaattiin, minkä voi nähdä vaikuttavan kustannuspäätöksiin, sekä tulonjakoon liittyvät ongelmat.
Millainen on Leena Lehtolaisen suhde äänikirjoihin?
”Hyvin ystävällinen: jätämme toisemme rauhaan. Elämässäni ei juuri ole tilanteita, joissa kirjojen kuuntelu olisi luontevaa”, hän virnistää.
Lehtolainen kertaa positiiviset puolet: monet, jotka valittavat, ettei ole aikaa tai jaksamista kirjojen lukemiseen, ovat löytäneet äänikirjojen kuuntelusta väylän kirjallisuuden maailmaan.
”Tulonjakoasiat menivät sitten alusta asti pieleen, kun kustantajat eivät olleet tarpeeksi valppaina alustojen kanssa. Omista kirjoistani ei ole tullut valituksia, mutta huono tai sopimaton lukija voi myös pilata koko elämyksen. Ja ihan varmasti kokeilevia teoksia tai uutta käännöskirjallisuutta on vaikeampi taivuttaa äänikirjaksi.”
Uusin kierre asiassa on, että äänikirjojen lukijat haluavat osille lainauskorvauksista. Lehtolainen sanoo ymmärtävänsä asian, mutta hänestä asia pitäisi ratkaista muuten kuin kirjailijoiden ennestään kapeaa leipää kaventamalla: maksaa lukijoille alun perin riittävä korvaus työstä.
Nainen on rikosromaanissa aktiivinen toimija
Leena Lehtolaisen omat, tietynlaiseksi esikuviksi luettavat kirjailijat ovat 1980-luvun lopun naispuoliset dekkaristit Sara Paretsky ja Sue Grafton. He näyttivät, että nainen voi olla rikosromaanissa aktiivinen toimija. Asia tuntuu nyt itsestäänselvyydeltä, mutta ei aina ole ollut sitä.
”Brittiläinen P.D. James on myös todella taitava ja psykologisesti tarkkanäköinen kirjoittaja. Hän näytti, kuinka paljon asiaa rikosromaanin kehyksiin voi saada, olkoon että sitä saattoi olla joskus liikaakin.”
Ruotsalaisen Håkan Nesserin ja Lehtolaisen urat ovat suurin piirtein samanpituiset, ja Nesserin tuotantoon suomalaiskollega palaa säännöllisesti.
”Dekkarien ulkopuolelta Elisabeth Strout on suuri suosikki juuri nyt.”
Lehtolaisesta on tehty valtavasti haastatteluja. Mitä sellaista löytyy, jota mieluummin kirjoistaan kuin itsestään puhuvasta suosikkikirjailijasta ei tiedetä?
”Voi apua, anna kun mietin. Olen kertonut taitoluistelufaniuden, ramopunkin, kissat ja vastaavat. Käykö se, että rakastan korkeita paikkoja? Matkoilla pitää aina päästä mahdollisimman ylös, ja avarille paikoille. Olen sellainen tornien nainen… elämäni tornit.”