Miitta Sorvali osti Kittilästä piilopirtin päähänpistona pelkällä intuitiolla: ”Lappi on opettanut minulle, että kaikki hössötys on turhaa”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Miitta Sorvali
Näyttelijä Miitta Sorvalin koti on ollut Helsingin Tapanilassa 25 vuotta. ”Yhteisöllisyyttä on juuri sopivasti.” © Jouni Harala
Näyttelijä Miitta Sorvali, 66, rakastaa New Yorkin neonvaloja, mutta ei voi vastustaa Suomen syrjäkylien piilopirttejä. Intuitio on vienyt häntä moniin paikkoihin, jotka ovat muovanneet häntä.

Miitta Sorvali kaataa kastelukannustaan vettä punaisille pelargonioille. Niitä notkuu hänen kasvihuoneesaan hyllykaupalla. Kesä on pääsemässä pian täyteen loistoonsa.

Miitta on asunut lähes 100-vuotiaassa puutalossa Helsingin Tapanilassa aviopuolisonsa Kari Sorvalin kanssa 25 vuotta.

Miitta Sorvali pitää siitä, että Tapanilassa on juuri sopivasti yhteisöllisyyttä.

”Kadulla voi rupatella mukavien ihmisten kanssa, ja naapureihin on lämpimät välit. Emme ole mieheni kanssa kuitenkaan heitä, jotka rakastavat pihatalkoita tai paukkaavat kylään kera viinipullon. Oma rauha on tärkeää”, Miitta Sorvali sanoo.

Mikä saa teininä New Yorkin neonvaloista haltioituneen Miitan hamuamaan itselleen ikivanhoja puurakennuksia?

Vuonna 2012 Miitta Sorvali alkoi kaivata omaa tyyssijaa Lapista. Nyt hän omistaa Kittilässä talon, jonka saunasta avautuu näkymä joelle. © Sorvalin kotialbumi

Vuonna 2012 Miitta Sorvali alkoi kaivata omaa tyyssijaa Lapista. Nyt hän omistaa Kittilässä talon, jonka saunasta avautuu näkymä joelle. © Sorvalin kotialbumi

Kiteen pappila: Giniä ja karaktäärejä

”Synnyin seitsenhenkisen sisarsarjan nuorimmaiseksi Kiteellä. Isäni työskenteli kirkkoherrana, joten asuimme suuressa pappilassa.

Opin rakastamaan sitä, että ympärilläni on avaruutta ja ajan patinaa. Vanhempani olivat kauneuden ystäviä, ja pappilamme oli pieteetillä sisustettu.

Kauneuden lisäksi minuun juurrutettiin rakkaus maaseutuun. Navetassa oli lehmiä ja sikoja. Näin kuinka teurastettu kana viipotti ilman päätä.

Ihmiset pitivät kovasti maanläheisestä isästäni. Sain kulkea usein hänen mukanaan häissä ja hautajaisissa. Myös kotonamme vieraili tiuhaan monenlaisia persoonallisuuksia, sivistyneitä ja mielenkiintoisia ihmisiä. Minusta oli ihanaa kuunnella aikuisten juttuja.

Isälläni oli loistava huumorintaju. Hänessä oli myös näyttelijän vikaa ja hän havainnoi ihmisiä tarkasti. Kotona hän otti lasin giniä ja teki ihmisten karaktääreistä kuunnelmia. Ihailin isän kykyä matkia eri hahmojen ääniä venäjänkielisestä sotavangista maalaistalon emäntään.

Äitini lähti Helsinkiin opiskelemaan, kun olin kolmen vanha. Jälkikäteen ajateltuna se oli oikea ratkaisu äidilleni. Ei hänen olisi kuulunutkaan jäädä kotiäidiksi.

Enää se ei ole minulle mitenkään vaikea asia. Jokaisessa perheessä on omituisuuksia, traumojakin. Koen, että minulla on ollut ennen kaikkea onnellinen lapsuus ja olen hyvästä kodista.

Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että pääsin heidän kanssaan niin moneen paikkaan ja sain tutustua erilaisiin ihmisiin. Näistä kokemuksista on ollut hyötyä näyttelijän työssäni.

Rakastin Kiteen vaaramaisemia, puhtaita vesiä ja niityn kukkia. Silti minun ei ollut vaikeaa muuttaa kaupunkiin, päinvastoin.

Muutimme Lahteen, kun olin kuusivuotias ja Helsinkiin, kun olin yksitoista. Olin haltioissani katuvaloista ja kerrostaloista. Kaupunkielämä tuntui minusta ylihienolta. En kaivannut takaisin.”

15-vuotiaana Miitta Sorvali muutti vuodeksi Washington D.C:hen Larissan ja Saskian lapsenlikaksi. © Sorvalin kotialbumi

15-vuotiaana Miitta Sorvali muutti vuodeksi Washington D.C:hen Larissan ja Saskian lapsenlikaksi. © Sorvalin kotialbumi

Miitta Sorvali kaksi­kymppisenä lapsuudenperheen kesäpaikassa Kiteellä. © Sorvalin kotialbumi

Miitta Sorvali kaksi­kymppisenä lapsuudenperheen kesäpaikassa Kiteellä. © Sorvalin kotialbumi

Washington D.C: kulttuurikylvyssä

”Keskikoulun jälkeen minuun iski palava halu päästä asumaan ulkomaille. Enoni, psykoanalyytikkona tunnettu Martti Siirala, järjesti minulle lapsenlikan paikan amerikkalaisen psykologiperheen luota. Muutin 15-vuotiaana vuodeksi Washington D.C:hen. Sitä ennen olin käynyt Ruotsissa ja Norjassa.

Olin pökertyä muutoksesta. Kaskaat sirittivät, lehtipuut tuoksuivat huumaavalta ja ilma oli kuuman kosteaa.

Puolet päivästä kaitsin perheen 6- ja 3-vuotiaita lapsia. Loppuajan sain harrastaa. Olin innoissani kaikesta: joogatunneista, keramiikkakurssista, mahtavista museoista, värikkäästä katukuvasta ja rock-konserteista. Pääsin ensimmäistä kertaa näkemään New Yorkin värivalot, joita rakastan edelleen.

Perheen vanhemmat vannottivat, etten saisi koskaan avata ovea kenellekään. Kerran keskellä päivää ovikello soi ja varoituksista huolimatta tartuin ovenkahvaan. En voinut kuvitella, että hoidetulla ylemmän keskiluokan asuinalueella olisi vaarallista.

Ohitseni astui sisään kaksi tuntematonta miestä. He nuuskivat talon läpikotaisin tutkien, mitä varastettavaa siellä olisi. Lopulta miehet poistuivat puutarhan ovesta ulos. Sydän kurkussa soitin naapureille. Kokemus oli pysäyttävä. Minua hävetti, ja sain vakavan puhuttelun. Sinisilmäisyyteni karisi.

Toinen vaikea asia oli se, kun kaahailuun taipuvainen isäni ajoi Suomessa kolarin ja satutti pahasti vastaantulevaa naista. Yhtäkkiä isältäni alkoi tulla synkkiä kirjeitä. Se oli raskasta kantaa toisella puolella maailmaa. Muuten Amerikan vuosi oli onnellinen. Minusta tuntui usein kuin leijuisin unessa.

Tuosta ajasta säilytän sydämessäni rakkautta vieraisiin kulttuureihin. Maailmankuvani ja ihmiskäsitykseni laajenivat. Amerikka on niin paljon muutakin kuin roskaruokaa ja äärioikeistolaisuutta. Minun Amerikkani on vilpitöntä ystävällisyyttä.

Viimeksi kävin Amerikassa viisi vuotta sitten. Haaveissani on matkustaa sinne taas tänä vuonna.”

Lue myös: Euran perintötila huokuu historiaa – Näin vanhasta hirsihuvilasta tuli kuvataiteilija Kaisa Soveron koti

Tänä kesänä Miitta Sorvali on ottanut projektikseen purkaa satavuotiaan riihen ja siirrättää sen Suitsansaareen Uukuniemelle. © Sorvalin kotialbumi

Tänä kesänä Miitta Sorvali on ottanut projektikseen purkaa satavuotiaan riihen ja siirrättää sen Suitsansaareen Uukuniemelle. © Sorvalin kotialbumi

Miitta Sorvali

”Rakkaus vanhoihin taloihin tuottaa iloa minulle – ja toivottavasti läheisilleni myös sen jälkeen, kun minusta aika jättää”, Miitta Sorvali sanoo. © Jouni Harala

Tapanila: avarakatseisuutta

”Olen ennen kaikkea helsinkiläinen. Olen asunut rakkaassa kotikaupungissani suurimman osan elämästäni. Helsinki on monipuolinen ja hallittavan kokoinen kaupunki. Meren rannat ja Hakaniemen tori ovat lempipaikkojani.

Vaikka olen kasvanut maaseudulla, olen ehdottomasti kaupunki-ihminen. Pidän elämänmenosta ja kontrasteista.

Minusta on hyvä, että ympärilläni on erilaisia alueita Eirasta Jakomäkeen. Olen onnellinen siitä, että olen kasvattanut lapseni Helsingissä. Kaupunki on kasvualustana sivistävä: on yliopistoja ja keskustelukulttuuria.

Maaseudulla varttuu ehkä helpommin kapeakatseiseksi. Kaupungissa ei myöskään joudu niin helposti silmätikuksi, vaan ihminen saa olla sellainen kuin on.

Muutimme Tapanilaan vuonna 1997, kun lapsemme olivat koululaisia. Siitä lähtien olemme asuneet samassa hirsitalossa, jota ympäröi puutarha. Kaipasin kodiltamme pysyvyyttä. On ihanaa, että talomme on nykyään mummola 2-, 5- ja 13-vuotiaille lastenlapsilleni.

Olen kiitollinen edellisille sukupolville, että he ovat taistelleet vanhan Tapanilan puolesta. Monet rakennukset olivat vaarassa joutua purettaviksi.

Totuin lapsena pappilassa siihen, että ympärilläni on avaruutta. Sitä kaipaan edelleen. Omakotitalo ei ole minulle ja miehelleni yhtään liian iso. Molemmilla pitää olla tilaa hengittää.”

Lue myös: Rutjanlinnan herra – Kirjailija Arto Paasilinnan piilopirtti oli Siuntiossa

Miitta Sorvali

”On ihanaa, että talomme on nykyään mummola 2-, 5-, ja 13-vuotiaille lastenlapsilleni”, Miitta Sorvali sanoo. © Jouni Harala

Kittilä: hössötys jää

”Yhdeksän vuotta sitten ostin vanhan talon Kittilästä. Hankinta oli kaikkea muuta kuin pitkän harkinnan tulos.

Kesällä 2012 olin automatkalla mieheni kanssa Helsingistä Norjaan. Ajellessamme pikkuteitä Kittilän kulmilla sanoin Karille, että haluan talon Lapista. Ajatus putkahti mieleeni ensimmäisen kerran. Kari vastasi, että tuossahan oli juuri kyltti, jossa luki talo myytävänä. Teimme U-käännöksen.

Se talo ei ollut tarpeeksi antiikkinen makuuni. Myyjä tiedusteli, mitä etsin. Suustani pääsi, että vanhaa taloa joen rannasta. Parin kuukauden päästä mies lähetti viestin.

Viiden tuhannen euron käsiraha taskussa matkasin katsomaan vuonna 1936 rakennettua punaista hirsitaloa ja tein kaupat.

Minulle tuli hirsitalosta heti sellainen olo, että se on minulle tarkoitettu. Olen ollut aina intuitiivinen, ja ikä on kasvattanut herkkyyttä kuunnella sisäistä ääntäni. Minulle tulee nopeasti tunne siitä, ovatko tietyt ihmiset tai tilanteet minua varten.

Intuitio on viisas. Se varoittaa tai kannustaa eteenpäin. Intuition avulla osaan valikoida, mille polulle lähden.

Kittilän punainen piilopirtti on muuttanut minua. Olen saanut tutustua huikeisiin Lapin ihmisiin. He ovat välittömyydellään tehneet minuun suuren vaikutuksen. Meitä on siunattu maailman parhailla ja avuliaimmilla naapureilla, jotka käyvät laittamassa talvisin lämmöt päälle ennen saapumistamme.

Ihmiset tulevat kylään koputtamatta, istahtavat pirttiin ja aloittavat rupattelun. Kaikki on mutkatonta. Helsingissä sorrun siihen, etten kutsu ihmisiä kylään, jos en ole siivonnut tai jaksanut miettiä, mitä valmistan illalliseksi. Lappi on opettanut minulle, että kaikki hössötys on turhaa.

Seuraavan kerran lähdemme Lappiin juhannukseksi. Saunomme, uimme joessa ja lapsenlapset onkivat. Emme koskaan päätä paluupäivää etukäteen.”

Miitta isosisko Annikan kanssa Siiri-mummun luona Siiralassa, isovanhempien kesähuvilalla Kiteellä. © Sorvalin kotialbumi

Miitta isosisko Annikan kanssa Siiri-mummun luona Siiralassa, isovanhempien kesähuvilalla Kiteellä. © Sorvalin kotialbumi

Uukuniemi: vilpoisa riihi

”Kolme vuotta sitten ostin tontin Suitsansaaresta Uukuniemeltä. Etelätontin rantoja huuhtoo sama Pyhäjärvi, jossa pulikoin lapsena Kiteellä.

Pari vuotta katselin huvikseni, minkälaisia järvenrantatontteja eri puolella Suomea olisi myynnissä. Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään.

Kun sitten löysin Uukuniemen hiekkarantatontin, joka sijaitsee lähellä sisareni kesäpaikkaa, minun oli suorastaan pakko tehdä kaupat.

Jännitin hieman mieheni reaktiota. Pelkäsin, että hän olisi sitä mieltä, että onhan meillä jo Lapin piilopirtti.

Tämän kesän projekti on ostamani satavuotiaan riihen siirto Juuasta Uukuniemeen. Ensin riihi puretaan. Sen jälkeen hirsistä rakennetaan saareen mökki ja sauna. Hirsistä kuurataan noet pois mäntysuovalla.

Kuvittelen, että tulemme viettämään Uukuniemellä aikaa erityisesti keskikesällä. Uimme heinäkuun lämmittämässä Pyhäjärvessä ja nukumme vilpoisassa vanhassa riihessä. Tervatulla soutuveneellä teemme pieniä retkiä. Lapin maalaistalomme on taas hyvä ympärivuotiseen käyttöön.

Jotkut sanovat, että on hienoa, jos on mökki sadan kilometrin päässä. Meillä on mökki 1 100 kilometrin päässä, ja saatamme ajaa matkan Helsingistä Kittilään mieheni kanssa päivässä.

Liikkuminen ei ole koskaan ollut meille ongelma. Viihdymme usein muutaman päivän aloillamme, ja sitten kaipaamme jo tien päälle. Kun mieheni kysyy minulta Kittilän mökillä, että lähdetäänkö käymään Norjassa, sipaisen punaa huuliini ja istun jo autossa.

Minua ei stressaa vanhoihin taloihin liittyvä jatkuva remontoinnin tarve, sillä se on mukavaa puuhastelua.

Riihiprojektin lisäksi tarkoitukseni on kunnostaa tulevaisuudessa Kittilän kesäpaikassamme navettaa vierastaloksi.

Jo pikkutyttönä minuun on iskostunut rakkaus vanhoihin taloihin. Se tuottaa iloa minulle – ja toivottavasti läheisilleni myös sen jälkeen, kun minusta aika jättää.”

Lue myös: Anna-lehti: Näyttelijä Miitta Sorvali ei kaihda mustaa huumoria ja arkoja aiheita: ”Ehkä minun tehtäväni on olla jonkinlainen ravistelija”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 7/22.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X