Kotiseudun uskonnollisuus ahdisti Mikko Alataloa nuorena - Oma tie on vaatinut rohkeutta: ”Perustin ensimmäisen bändini Kiimingissä 13-vuotiaana”
Mikko Alatalo on tehnyt rohkeasti erilaisia asioita ja musiikkia riskejä kaihtamatta. Nyt muusikon elämäntyöstä saatu arvostus lämmittää mieltä: ”Olin aikoinaan pitkään kriitikoiden ja nälvijöiden hampaissa.”
”Kaikkeen pitää olla valmis: epäonnistumisiin, pettymyksiin, menetyksiinkin”, Mikko sanoo.
Mikko Alatalon Kyyneleitä taivaassa -kappale on yksi elokuussa ilmestyvän Surun, toivon ja rakkauden laulut -nimisen levyn lauluista. Se on suomennos Eric Claptonin Tears In Heaven -kappaleesta. Siitä on lähes kolmekymmentä vuotta, kun Mikko Alatalo soitti sitä Pispalan-kodissaan surulauluna. Marja Alatalo oli päätynyt itsemurhaan marraskuussa 1992.
”Haluan lohduttaa uuden levyn lauluilla ihmisiä, jotka ovat menettäneet läheisensä ja joita elämä on muutenkin kohdellut kovalla kädellä”, Mikko Alatalo sanoo.
Vastikään Iskelmä Finlandia -palkinnon voittanut Mikko Alatalo nähdään syyskuussa alkavassa Vain elämää -sarjassa.
”Kuvaukset olivat minulle ammatillinen ja tunteellinen seikkailu, jossa sain esittää muiden lahjakkaiden artistien musiikkia ja kuulla heidän esittävän minun musiikkiani. Kyyneleittä en selvinnyt minäkään.”
Kotiseudun uskonnollinen ilmapiiri ahdisti
”Muistan lopun ikääni äitini kuoleman jälkeisen aamun. Katselin Kiimingin kotitaloni ikkunasta pitkää heinää kasvavaa pihaa. Olin valvonut kolme vuorokautta äitini vierellä, ja viimeinen yö oli ollut levoton.
Suru oli läsnä, mutta se oli elämään kuuluvaa luopumista.
Olen pienviljelijä-taksiyrittäjä isäni ja äitini ainoa lapsi, mutta en koskaan tuntenut yksinäisyyttä. Minulla oli laaja kaveripiiri, ja harrastimme poikaporukassa monenlaista urheilua.
Sodanajan eläneille vanhemmilleni oli tärkeää, että pääsen kouluttautumaan hyvään ammattiin, insinööriksi, opettajaksi tai vaikka papiksi. He halusivat, että jäisin kotiseudulleni ja saisin elää helpompaa elämää kuin olivat itse eläneet.
Perustin ensimmäisen bändini Kiimingissä jo 13-vuotiaana ja vähän myöhemmin klubin, jossa soitettiin ja kuunneltiin folkia.
Jo lapsena minua ahdisti ja ärsytti kotiseutuni uskonnollinen ilmapiiri. Syvästi ja ahdasmielisesti uskonnolliset ihmiset pitivät itseään ainoina ”valkoisina lampaina” ja tuomitsivat herkästi muiden tekemisiä. Kun muutin opiskelemaan Tampereelle, otin vuosiksi etäisyyttä tuohon henkiseen maisemaan.
Minun ja työparini Harri Rinteen tekemässä kappaleessa Lapsenusko kysytään, että ”emmekö ole harmaita lampaita kaikki”.
Juureni ovat kuitenkin Kiiminkijoen törmässä, ja aikanaan miehen ja soittajan tuhkat voi heittää Kiiminkijokeen.”
”En ole luonut tietoisesti itselleni imagoa”
”Pidän itseäni seikkailijana, vaikka muut saattavat pitää minua sekoilijana, koska olen tehnyt elämäni aikana niin paljon erilaisia asioita.
Kun Tampereen ja San Franciscon yliopistoissa tiedotusoppia opiskeltuani pääsin Yleisradioon töihin, vaihdoin ajankohtaistoimittajan työt viihdetoimittajan pestiin. Olen työskennellyt myös hiihdonopettajana, ja minut valittiin kansanedustajaksi eduskuntaan vuonna 2003.
Olen tehnyt rohkeasti erilaisia asioita mutta musiikkia olen tehnyt aina. Siinäkään en ole kaihtanut riskejä, vaikka se ei aina ole kaikkia miellyttänytkään. Olen kirjoittanut yhtä lailla lasten- ja mainoslauluja kuin vakavia, ihmisille tärkeiksi ja läheisiksi muodostuneita kappaleitakin.
Työparini Harrin kanssa olen tehnyt lähes 700 laulua. Yleensä minä kiertävänä artistina tuon ideoita mukanani keikkamatkoilta ja Harri taas lukee paljon. Yhdessä jalostamme ideoitamme lauluiksi.
Kenties suurin inspiraation lähde ovat meille olleet naiset. Laulujemme aiheita ovat ihastuminen ja rakkauden toteutuminen mutta myös erosta syntyy sävelmiä ja sanoja.
Taiteilijan täytyy vuosien kuluessa uudistua kerta toisensa jälkeen, mutta en ole luonut tietoisesti itselleni imagoa vaan olen esiintyessäni se sama Mikko Alatalo kuin siviilissäkin.”
”Huomionosoitukset hivelevät, koska olin aikoinaan niin pitkään nälvijöiden hampaissa”, Mikko Alatalo sanoo. © Sampo Korhonen
”En tule koskaan unohtamaan Marjaa”
”Ensi syksynä tulee kuluneeksi 30 vuotta Marjan kuolemasta. En vieläkään ymmärrä sitä, miten olin niin sokea, että en pystynyt näkemään tilanteen vakavuutta ja olemaan avuksi.
Marjan kuoleman jälkeen olin sekä henkisesti että fyysisesti miltei invalidi. Lojuin kolme kuukautta sängyssä, kunnes minua pyydettiin Anna Hanskin pariksi juontamaan Rififi-ohjelmaa televisioon. Kun pääsin työhön käsiksi, suru siirtyi sivummalle, vaikka se ei tietenkään poistunut. Vähitellen elämä jatkui eteenpäin.
En tule koskaan unohtamaan Marjaa. Käyn säännöllisesti viemässä kukkia hänen haudalleen ja muistelemassa häntä.
Nuorena ei kuolemaa juuri ajattele vaan luulee olevansa miltei kuolematon. Ikääntyessään kuitenkin tuntee elämän rajallisuuden ja henkiset ja hengellisetkin asiat nousevat yhä enemmän pintaan.
Sitä alkaa pohtia, jatkuuko elämä jossain muodossa kuoleman jälkeen ja samalla toivoo, että voisi vielä kohdata niitä läheisiään, jotka ovat jo kuolleet. Henkisyys ja hengellisyys kuuluvat myös uuden gospel-tyyppisen levyni lauluissa. Ehkä me taiteilijat herkkinä ihmisiä olemme vielä tavallista enemmän ikuisuuden äärellä läsnä.
Haluan uskoa taolaiseen filosofiaan: Jos et elää voi kuin tahdot, tahdot elää niin kuin voit. Kaikkeen pitää olla valmis: epäonnistumisiin, pettymyksiin, menetyksiinkin.”
Arvostusta pitkästä urasta
”Nautin todella siitä, kun laitamme yhdessä neljän muusikon kanssa studiossa laulun elämään siten, että siitä syntyy taideteos. Myös esiintymiset ja yleisöltä saamani palaute kannustaa kerta toisensa jälkeen jatkamaan kansantaitelijan uraani.
Lauluissa kertomaani tarinaa on luonnehdittu suomalaisten yhteisomaisuudeksi. Ajolähtö on monen tuntema kappale mutta niin on myös lastenlaulu Känkkäränkkäkin.
Viime vuonna minulle myönnettiin muusikonurastani opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi -palkinto ja Lastenmusiikin ry:n elämäntyöpalkinto. Äskettäin saamani Iskelmä-Finlandia on jo piste i:n päälle.
Huomionosoitukset hivelevät, koska olin aikoinaan niin pitkään kriitikoiden ja nälvijöiden hampaissa. Se aiheutti aika ajoin jopa masennusta, mutta nykyään minun ja Harrin tuotantoa arvostetaan. Olemme ottaneet työvoiton.”
Seija auttoi aallonpohjasta
”Olen ollut Seijan kanssa naimisissa vuodesta 1995 lähtien. Hän on vahva ja määrätietoinen pohjalaisnainen, kun taas minä olen enemmän taiteilijatyyppi.
Tapasin Seijan ensimmäisen kerran jo 1980-luvun alussa Lapuan Latosaaren tansseissa. Keväällä vuonna 1993 otin häneen yhteyttä, aloimme tapailla ja kaksi vuotta myöhemmin muutimme yhteen. Perheeseemme kuuluvat lisäksi pojat Jaska ja Kalle ensimmäisestä avioliitostani ja yhteiset poikamme Aaro ja Eero ja viisi lastenlasta.
Seija auttoi minut jaloilleni silloin, kun minulla oli henkisesti raskainta. En ole aivan varma, olisinko ilman häntä nyt tässä.
Koronarajoitusten aika oli hämmentävän rankka kokemus. Kotona pelkissä kalsareissa vietetyt viikot alkoivat tuntua jo pitkiltä. Seijakin alkoi jo odottaa, että koska tuo levoton mies pääsee taas tien päälle.
Suhteemme kannalta on ollut tärkeää se, että annamme toisillemme riittävästi tilaa. Seijalla on myös omat ystäväpiirinsä ja harrastuksensa. Elämme yhdessä omia elämiämme.
Olimme juuri Nizzassa, joka on yksi Seijan lempikaupungeista. Tapaamme siellä ystäviämme.”
”Ehkä ne laulut jäävät jo muiden laulettaviksi”
”Juuri nyt olen huolissani lapsistani ja lastenlapsistani, siitä miten heidän elämänsä etenevät ja miten he tulevat pärjäämään elämässä. Iltaisin laitan käteni ristiin ja rukoilen heidän puolestaan.
Äitini oli huolehtija, ja vanhemmiten olen huomannut itsessäni saman piirteen: olen enemmän huolissani läheisistäni kuin itsestäni.
Sen lisäksi, että minulla on jo ikää, sairastan nykyään kakkostyypin diabetesta. Levytyssessiot ja keikkamatkat ovat aina raskaampia, mikä huolestuttaa Seijaa. Hän ei halua jäädä leskeksi.
Minulla on noin kaksikymmentä laulua valmiiksi kirjoitettuina. En ole lainkaan varma, että levytän niitä enää itse. Ehkä ne laulut jäävät jo muiden laulettaviksi.”
”Aion lasketella niin kauan kuin muistan, missä tunturissa milloinkin olen.”
Elämäniloinen ja välillä myös känkkäränkkä
”Olen yhä elämäniloinen, utelias ja railakaskin mutta osaan myös olla melkoinen känkkäränkkä, jos sille päälle satun. Yritän kuitenkin elää vanhempieni opetusten mukaan kohtuullisesti ja oikeudenmukaisesti.
Vanhemmiten olen tullut hieman varovaisemmaksi mutta veri vetää yhä seikkailemaan. Marraskuussa lähden pikkuserkkuni kanssa ajamaan läpi Yhdysvaltojen kulkevan Route 66 -reittiä, tai sen, mitä siitä on enää jäljellä.
Levottomana seikkailijana haluan mennä paikkoihin, joissa muut eivät ole käyneet.
Olen lasketellut kaikissa maanosissa mutta keväällä huomasin olevani Levin Mustan rinteen vanhin laskettelija. Jos polveni kestävät, aion lasketella vielä muutaman vuoden – tai ainakin niin kauan kuin muistan, missä tunturissa milloinkin olen.”